Kumpi pahempaa: oma lapsi kuolee vauvana vai aikuisena?

Luulen, että oli lapsi vielä lapsi tai aikuinen, se on vanhemmille pahin painajainen mitä voi olla. Omat vanhempani vanhenivat silmissä veljeni kuoleman jälkeen, eivätkä ole siitä toipuneet, se suru on aivan liian suuri. Veljeni oli yli 40v.

Musta olisi kamala miettiä millainen lapseni olisi aikuisena ollut. Jos kuolisi aikuisena ja jo vaikkapa lapsia saaneena, niin ajatus elätystä elämästä edes lohduttaisi vaikka se kesken jäikin. Vaikea sanoa, kun ei ole kokemusta.

Tuskinpa sillä vanhemmille väliä on, suru on joka tapauksessa musertava.

Pienen lapsen kohdalla kenties ajattelee, millainen hänstä olisi tullut. Ison lapsen, aikuisenkin, kohdalla on toki muistot, mutta ne tekevät kenties surusta vielä suuremman,koska on enemmän yhteisiä aikoja.

Vanhemmat eivät yleensä toivu lapsensa kuolemasta. Heidän elämänsä jatkuu, näennäisesti jopa samanlaisena, mutta suru on jokahetkinen vieras. Muille se ei ehkä näy, mutta läsnä joka hetki.

Anoppini on kokenut sekä vastasyntyneen että viittä vaille aikuisen lapsen kuoleman. Kyllä puheista saa sen käsityksen, että vauvan kuolemasta hän on jollain tapaa päässyt yli, nuoren kuolemasta ei. Tai se nuoren kuolema on ajanut järkyttävyydellään (onnettomuus) vauvan kuoleman yli. Kumpikin on tapahtunut ennen kuin minä olin kuvioissa. Mutta omaa kokemusta ei ole joten vaikea sanoa, tämä on tuntumaa.