Ulkonäkö määrittää pitkälle ihmisen muiden silmissä, vai määrittääkö?
Oletko koskaan ajatellut, miksi hyvän ulkonäön tavoittelussa ollaan valmiita menemään hyvinkin pitkälle? Itse olen hyvin keskinkertainen, ellen rumakin ihminen. Niin ainakin koen. Tuntuu, että kauniit saavat arvostusta, ihailua ja vastakkaisen sukupuolen liehittelyä paljon helpommin. Tämä ruokkii itsetuntoa ja kauniista ihmisestä tulee helpommin itsevarma ja hän pitää asemaansa itsestään selvyytenä.
Miks tää on niin epäreilua? Jos fakta on, että ei ole kaunis, niin miten voisi saada niin hyvän itsetunnon, että ei välittäisi muiden ansiottomasti saadusta ihailusta? On ihan hölmöä kuluttaa energiaa kauniiden kadehtimiseen. (ja sivupointtina vielä, että huomaatteko kuinka ovelasti kauppamiehet iskevät tuohon itsetunnon heikkoon kohtaan?)
Joskus tapaa ihmisiä, jotka ei välttämättä ulkoisesti ole niin "kaupallisia" , mutta persoona on erityisen charmikas ja kiehtova. Miten sellaiseen pääsee?
Kommentit (4)
Fakta on myös se, että kauniilla ihmisella on usein todella huono itsetunto. Mua on kehuttu kauniiksi koko ikäni ja en löydä itsestäni mitään muuta kuin vikaa. Tuntuu etten kelpaa kenellekään ja koen että se johtuu siitä että olen liian ruma.
Järki kyllä sanoo, että ihmisen arvo ei ole kiinni ulkonäöstä, mutta sisäinen ääni on liian voimakas kuuntelemaan sitä.
Mitä teet työksesi on tärkeempi juttu kuin ulkonäkö.
Jos itsetunto perustuu ulkonäköön ja sen perusteella saatuun huomioon, päätyy nelikymppisenä kitisemään av-palstalle, ettei kukaan enää kehu. Tee niinkuin muut tuossa edellä sanovat: kehitä itseäsi ammatillisesti ja päde sen kautta. Ja niille oikeasti tärkeille ihmisille ei ole merkitystä miltä näytät, vaan mitä olet.
Mitä jos hankkisit sen itsetunnon esim. työn ja saavutusten kautta kuten miehet tekevät?
Naisia vaivaa nk. öljyarabi -syndrooma; koska he saavat kaiken luonnon lahjana, ei heidän tarvitse ponnistella ja löytää vaihtoehtoisia väyliä menestyä.