Puhelinkammo! Onko kenelläkään muulla aikuisella vaivana puhelinpelko? ov

Sulla kyllä ihan todelliset, oikeasti vakavastikin otettavat oireet. Meillä se on vaan pirun vastenmielistä ja koitetaan aina viimeseen asti välttää soittamista, esim. hoitaa asiat netissä, postin avulla tms. Kyllä ne puhelut sitten menee ihan ok, mutta se on kerta kaikkiaan niin jännittävää ja vastenmielistä.



Onko sulla ap jotain muitakin jännitysoireita, paniikkikohtauksia?

Pakko vaan, ei se muu auta!

Jos soitan töistä, hoitelen vaikeita ja riitaisia asioita ihan helposti. Olen työhöni tyytyväinen, saan hyvää palautetta. Käytän suomen kieltä näppärästi ja kohteliaasti, mieluiten tosin kirjallisesti.



Vastaan puhelimeen tuhat kertaa mielummin kuin soitan. Epävarmuus iskee, joka kerta kun minun pitäisi pyytää itselleni jotain, eli siis soittoni johtuu omista tarpeistani. Kuten työpaikka, hotellivaraus, hotellivarauksen peruminen, verokortin tilaaminen, mikä tahansa tiedustelu mistä tahansa asiasta. Vaikka olen itse " pelottavan" kuuloisessa paikassa töissä, pelkään soittaa vastaaviin.



Minulla on aina sellainen tunne, että vastapuolta ei voisi vähempää kiinnostaa, vaikutan ihan tyhmältä tms. Piristyn heti jos puhelimeen vastataan iloisesti että " heiii!!!" ja palvellaan kohteliaasti ja joustavasti. On ihan eri hoitaa asiaa sellaisen henkilön kanssa joka sanoo että " kyllä, asia järjestyy, ymmärsinkö oikein siis että tarkoitat..." kun että " jaah, no emmä kyllä hoida näitä. Siis mitä sä nyt tarkoitat, onks ihan pako" .



Yritän itse työssäni olla aina mukava ja avulias, etenkin puhelimessa.



ap

En hoida mitään asioita puhelimitse ellei ole äärimmäisen pakko.

Ihan jo lääkäriaikojen tilaaminenkin on tuskaa...

Yleensä suunnittelen etukäteen edellisenä päivänä soitot ja heti herättyä luuri korvalle, muuten menee koko päivä pilalle tulevaa soittoa jännittäessä.

Parhaimpia soittoja on sellaiset äkilliset ja pakolliset soitot, mutta jos jää yhtään aikaa suunnitella ja jännittää soittoa niin ripuli lentää :)



Nykyään jännitän myös puhelimeen vastaamista ellei numero ole entuudestaan tuttu.



Muuten olen erittäin sosiaalinen ihminen, en jännitä vieraita ihmisiä - päinvastoin! Kasvotusten toimiminen on täysin eri juttu kuin puhelimitse.

kammo vahvistuu nimenomaan silloin kun mietin ja mietin että pitäisi soittaa ja sanoa sitä ja sitä. Mutta jos vaan soitan ilman mitään miettimisiä niin kammo ei ehdi nousta niin pahaksi.

Välttelen viimeiseen asti soittamasta, ja kun soitan, olen käynyt keskustelun mielessäni tuhannesti läpi, ja tehnyt paperille muistiinpanot. Siltikin kädet tärisee ja hengitys tihenee kun alan numeroita näppäilemään. Inhottavaa.

Puhelinlaskuni pyörivät muutamassa eurossa ja nekin eurot muodostuvat lähinnä tekstiviesteistä :))

Netissä tulee hoidettua yksi jos toinenkin asia. Välillä pidän puhelinta äänettömällä jotta olisi syy miksi en vastaa jos joku soittaa..

Nuorena nostin usein luurin pois puhelimesta kun olin yksin kotona, ettei olisi tarvinnut vastata siihen. Mutta paniikki tosiaan häipyi ja nyt yli kolmekymppisenä siitä ei ole yhtään mitään jäljellä. Samaa toivon toisillekin!

Muuten olen sosiaalinen ja puhelias, mutta kun pitää soittaa jonnekin vieraaseen paikkaan, niin jännittää. TYön puolesta soitot hoitaa ikäänkuin " virkaminä" ja ihan sujuvasti. Mutta kaikki lääkärien varaamiset jne ovat ihan kammoa.

Laittaisin toki vaan hakemuksen kirjallisesti, mutta kun moni on sanonut että soitto jää paremmin mieleeni. No ainakin mun soittoni... Mulle iskee ihan kamala alemmuuskompleksi, jos vastaaja sanoo että " jääääää, no ei meillä nyt oikein mitään ole, no mitä sä nyt sitten opiskelet" . Kiva siinä sitten selittää, kun tuntuu että toinen haluaa vaan uteliaisuuttaan kuulla miten yritän olla vakuuttava.



Voi oksennus, että on maha kipeä aina ennen tuommoista. Ainoa oma vinkkini on, jonka voin jakaa, että esim työnhaussa soitan eka sinne epäkiinnostavimpaan paikkaan tai oikeastaan ihan mihin paikkaan vaan harjoitellakseni puhelua ja sujuvaa asian esittämistä.

mutta minä jaksan kyllä olla ystävällinen. Itse soittaessa ei voi ikinä tietää, millainen ja minkätuulinen ihminen sieltä vastaa. Esim on kamalaa soittaa terveyskeskukseen jotain intiimiä asiaa selvittääkseen ja alkaa siinä sitten kuvailemaan jollekin happamalle vastaanottohoitajalle, joka on kaikin puolin kalsea ja kyllästynyt.



ap

häiriköintiä minusta mutten osannut häntä saada lopettamaankaan. Äiti käski aina puhelimeen :( eikä suostunut valehtelemaan, etten ole kotona. Jos olin yksin kotona, en vastannut, mutta vieläkin välillä iskee ahdistus kun puhelin pärähtää soimaan.



Nykyään kestän soitella lääkäriaikoja yms jo ihan huoletta, mutta kavereille en soittele koskaan. Miehelle kyllä ja siskolle ja anopille jne, mutta ainuttakaan omaa puhelimessalörpöttelykaveria ei ole eikä tule. En osaa jaaritella niitä näitä.

Töissäkin, mutta siitä on päässyt eroon pikkuhiljaa kun on tullut kiireellinen soittopakko. Loman jälkeen töissäkin tai aina jos on joku paha asia hoidettavana, pelottaa kuralle asti aina tai iskee hirvittävä migreenikohtaus samantien, mutta tiedän että jos soittaa vaan vaikka " pää huurussa" se menee ohi. Eli sekoilen, pakko kirjottaa asiat lapulle ja lukea sitten vaikka siitä se asia ääneen, jos ei vastapuoli ole ystävällinen ja homma jotenkin hoidu ihan itsekseen, kuten se useimmiten hoituu sitten lopulta kun vaan saa soitetuksi.



Lääkärit ja muut, ei ne ole vaikeita mutta pelottaa aina, että soitan vika paikkaan. Tai että vastapuoli on tympeä " ei se mulle kuulu" -tyyppi. Itse varmaan olen samanlainen, kun vastaan. Eli on myös vastaamiskammo. En pidä äänettömällä, koska sit joutuisin itse soittamaan takaisin. Mieluummin sitten vastaan vaan. Mutta en vastaa tuntemattomiin numeroihin. Vain töissä ollessani, jossa olen sanonut, että mulle ei saa soittaa eikä antaa numeroa kellekään paitsi tietyt henkilöt. En siis soveltuisi puhelintukihenkilöksi minnekään. :)

En tiedä mistä tämä kammo on alkanut. Se on tullut joskus parikymppisenä. Ehkä siitä, kun joskus soittelin kesätöitä ja joka paikassa oltiin tylyjä.



Mietin aina vaikka kuinka kauan mitä sanoisin ja stressaan siitä, että sanon jotain väärin. Ei-kiireellisiä soittoja lykkään aina päiväkausia. Joudun työssäni hoitamaan asioita puhelimessa ja se on töissä melkein yhtä vaikeaa kuin muutenkin. Hoidan kaiken mahdollisen sähköpostilla ja netissä. Toivon aina, että minulle soitettaisiin sen sijaan, että itse joudun soittamaan. Tutuille soittaminen ei sen sijaan ole vaikeaa eikä asioiden hoitaminen kasvotusten.



En ole muuten ollenkaan epäsosiaalinen, rakastan olla ihmisten parissa.

Lekuriajat onnistuu tilata mutta semmoset selitysasiat ei oikein..niissä just unohtuu kaikki numerot nimet jne..

Luulin olevani suunnilleen ainut, ja olen tuntenut oloni aika typeräksi kun näin aikuisiällä pelkään moista asiaa... :( pelkäsin kyllä teininäkin soittamista, silloin vielä enemmän. Iän myötä olen saanut vähän lisää rohkeutta, pystyn siis kyllä jotenkin hoitamaan puhelimella pakolliset asiat.



Mulla on kyllä muutenkin vähän paniikkihäiriötä, ei enää niin pahaa kun ennen...

Työn puolesta vaan on pakko mutta sillonkin pitää suunnitella etukäteen miten asiat esittää. Mies ei tätä mun vajavuutta käsitä :(

Oon todella sosiaalinen ja puhelias. Käyn vaikka missä paikoissa eikä jännitä yhtään. Työhaastatteluissakaan en pahemmin jännitä.

Onneksi ei tarvitse enää verotoimistoon soittaa, vaan sain tilattua uuden verokortin netissä. Olen muutenkin arka ja hiljainen, mutta puhelimella puhuminen on vielä kauheampaa kuin kasvokkain puhuminen.