Omistushaluinen puoliso

Hei, tulin avautumaan tänne nettiin, koska olen varmaankin niin raukka etten osaa olla riittävän avoin miehelleni. Ollaan oltu naimisissa nyt vuoden verran. Urpo olin minä kun sanoin tahdon. Ehkä haen teiltä muilta lukijoilta tukea tai jotain potkua itselleni tekemään asian eteen jotain.

Eli, tapasimme festareilla. Emme silloin tehneet tai oikeastaan puhuneetkaan mitään mutta n. viikko festareiden jälkeen mieheni pyysi minua facebookin kautta treffeille. Sovimme treffit jotka kestivät 33 tuntia. Aivan mieletöntä, kuinka hyvältä joku voikaan tuntua. Alusta saakka hän aloitti lauseen ja minä jatkoin sen loppuun. Rakastimme samaa ruokaa. Pidimme molemmat musiikista ja elokuvista. Hänellä oli voimakkaammat mielipiteet kuin minulla, mutta oikeastaan se oli aika jees. Hänhän ajatteli tismalleen kuten minä. 

Pian hän sanoi että haluan sinut. Olet nainen parasta mitä hänelle on tapahtunut pitkiin aikoihin. Ja hän minulle. Aloimme seurustella. Hän on elänyt aika vapaata elämää, kiertänyt maailmaa ja viettänyt paljon aikaansa baareissa ym. Ajattelin että fine, ehkä hänen menohalunsa tästä lievittyy. Aloin kulkea hänen luonaan toisella paikkakunnalla n. 100km päässä omasta kotoani. Melko pian alettiin etsimään minullekin työpaikkaa tuolta vieraalta paikkakunnalta ja lopulta löysinkin mielenkiintoisen duunin. 

Ihmettelin kuitenkin, että hän edelleen kävi baarissa paljon. Aina juovuspäissään soitteli minulle, kun olin töissä ja purki pahaa oloaan. Hän oli sitä mieltä, etten ole missään töissä, ja jos olenkin, menen salettiin jonkun muun miehen luo nukkumaan. Olin pöyristynyt. En ikinä tekisi mitään sellaista. Seurusteltiin n. puoli vuotta kunnes muutin samalle paikkakunnalle hänen kanssaan. Vuokrasimme yhteisen asunnon. 

Oli ihana herätä joka aamu kultansa kainalosta. Paitsi niinä aamuina kun hän oli kännissä. Niinä aamuina yleensä tulin yövuorosta uupuneena kotiin n. klo 8 aamulla ja yleensä hän pakotti minut hakemaan jostain jatkoilta. Ihan tuhannen tuhkissa joka kerta, pahalla päällä ja se olikin yllättäen minun vika. Mitä helv......? 

Hän ilmoitti usein klo 2 aikaan et tultiin kaljalle, itse lapioin paskaa jonkun vaipalta. Klo 3.20 aikaan ilmoittaa että mennään vielä "Rönden" luo istumaan, olet ihana, pus pus. Klo 4.45 "sinä rakastat entistä miestäsi", "olet minun kans vain koska olen viisaampi kuin kukaan muu". Klo 5.15 "olet kauhea läski, lehmä ja huora joka jaat itseäsi kaikille miespuolisille työkavereillesi, inhoan sinua, inhoan isääsi ja äitiäsi, inhoan autoasi". 

Hän on työtön työnhakija. Viikossa käy kapakassa n. 3-4 krt/viikko. Ja joka kerta kun alkaa pilkku lähestyä, hän aloittaa sen minun käsittämättömän dissauksen. Hän arvostelee minut, minun vanhemmat, minun kotipaikkakunnan, autoni, työpaikkani, ammattini, palkkani ym ym. Joskus hän on aamulla ollut niin humalassa että päättää vähän ravistaa minua ja vahingossa om läpsässy. Iltasella kun herää, minä mökötän ja hän lupaa parantaa tapansa ja pyytää anteeksi, itkee ja pyytää anteeksi kun oli niin inhottava. 

 Nykyisin muutimme pois kaupungista maalle, ja ne baarireissut jäi pois lukuisien putkareissujen ja raivokohtausten jälkeen. Nykyisin elämäni on kuitenkin rajoitettu kodin ja työpaikan välille. Tienaan siis perheeseemme elannon käymällä töissä ja hän saa työttömyysrahan ja lisäksi isältään pyytää rahaa (on siis 36-vuotias). Saan tavata esim äitiäni, voin mennä hänen luokseen mutta heti kun pääsen perille niin mieheni aloittaa sen että milloin tulen kotiin. Sanon, että tulen huomenillalla. Ei käy. "Olet riippuvainen äidistäsi", "sinulla on paljon kivempaa kaikkien muiden kanssaan, mutta ei hänen". Siis en vain aiempien kokemusten jälkeen uskalla avata hänen kanssaan viinipulloa. En juo muutenkaan oikeastaan kuin kerran parissa kuukaudessa, kun menen äitini luo ja avaan hänen kanssaan pari lonkeroa. 

Nyt siis hän kyllä lupaa minun tavata muita ihmisiä, mutta jos erehdyn olemaan iloinen siitä, hän loukkaantuu verisesti enkä jälleen uskalla pitkään aikaan pyytää lupaa poistua kotoa tapaamaan muita ihmisiä kuin häntä. Hän on itse myöntänyt, että on niin omistushaluinen, mutta ei pysty näkemään tilannetta että luottaisi minut edes äitini tai siskoni luo. Kun hän sen virheen tekee, seuraa valtavasti pahaa mieltä ja mököttämistä. Ja aina hän saa minulle uskoteltua että hän käyttäytyy normaalisti ja minä olen sairas. 

En tiedä saiko tästä mun tekstistä mitään tolkkua, mutta saisin jonkun romaanin aikaan jos alkaisin kirjoittamaan parisuhdeväkivallasta joka on henkisesti niin kovin raskasta. Olen paennut nyt kotoani milloin kavereille, milloin minnekin hänen kännisekoilujaan ja sitä pelkoa mitä hän minuun kylvää. Siskoni pyysi minua saunomaan parin viikon kuluttua ja nyt kerään itseäni että uskallan pyytää kotoa luvan. 

Kiitos ja anteeksi. Pelkkä kirjoittaminen helpotti. Mutta nyt lähden etsimään sieniä metsään, jossa on hiljaista ja rauhallista ja saan itkeä hetken ihan rauhassa.