Lue keskustelun säännöt.
Äitiyden valaistuminen
17.02.2014 |
Sain ensimmäisen lapseni kypsässä iässä 36 vuotiaana. Ehdin siis pitkään elää lapsettomana. Silloin kuulin usein kommentteja "ymmärrät tämän ja tämän asian vasta sitten kun olet äiti", "kun sinusta tulee äiti, arvosi ja ajattelutapasi muuttuu täysin", "tuskin enää tuota harrastusta viitsit jatkaa kun sinusta tulee äiti" yms.... Jotenkin koin, että osa äideistä piti itseään parempina ja kypsempinä ihmisinä kuin lapsettomia ja koki oikeudekseen arvostella ja vähätellä lapsettomien elämää.
No, minusta tuli äiti. Lapseni on todella rakas ja olen tyytyväinen elämääni. En silti koe, että minulle aiemmin tärkeät asiat olisi muuttunut merkityksettömiksi. Ystäväni (sekä lapselliset että lapsettomat) ovat minulle edelleen tärkeitä. Aiemmat harrastukseni ovat myös tärkeitä ja pystyn myös niissä käymään mieheni hoitaessa lastaan. Lapsen myötä elämässäni on enemmän vastuuta ja rakkautta, mutta en koe, että olisin yhtään parempi ihminen kuin lapsettomatkaan enkä koe oikeudekseni neuvoa heitä elämän tosiasioissa. Hyvä näin. Mietin vain, kokevatko nämä "äitiyden valaistumisen" kokeneet asian jotenkin eri tavalla?
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä tunnen muutamankin tuollaisen tapauksen. Heitä yhdistää se, että he ovat saaneet esikoisen parikymppisenä ja vahingossa, ja olleet siitä asti kotona lasten kanssa. Tarkoitukseni ei ole väittää, että kaikki nuoret äidit olisivat tällaisia, mutta mielestäni näyttää siltä, että valmiiksi huono itsetunto yhdistettynä sellaiseen elämäntilanteeseen saa aikaan kovan pätemisen tarpeen. Ehkä he salaa häpeävät esimerkiksi kouluttamattomuuttaan ja kokemattomuuttaan työelämässä (mielestäni syyttä suotta), ja koittavat siksi niin kärkkäästi vakuuttaa itselleen ja muille, että ovat jossain asiassa muita parempia ihmisiä.
Näiden henkilöiden asenne lapsettomia kavereitaan kohtaan on tiivistettynä "te ette tiedä oikeasta elämästä mitään, ennen kuin saatte lapsia". Kenenkään lapsettoman opiskelu- tai työmurheet eivät ole mitään oikeita murheita. Jos joku harrastaa jotain, oli se sitten baareissa käymistä tai juoksua tai suunnistusta tai maalaamista, se on vain tyhjäpäistä ja lapsellista ajanhukkaa. Ja jatkuvasti on korostettava, oli kyse sitten vapaa-ajan vietosta tai nukkumisesta, että ei heillä vaan olisi aikaa moiseen. Samaten omaa epäitsekkyyttä on tuotava jatkuvasti esille: on ylpeilyn aihe, jos ei käytä rahaa ollenkaan itseensä, vaan ainoastaan lapsiinsa, ja joka viikonloppu uhraudutaan ja tehdään pelkkiä lasten juttuja. Lapsettomat kaverit ovat itsekkäitä ihmisiä, kun ostavat itselleen uusia vaatteita tai käyvät kahdestaan miestensä kanssa matkoilla.
Tiedän, että lapsiperhearki on raskasta ja toisinaan tuollaista, mutta suurimmalla osalla äideistä on kuitenkin terve suhtautuminen siihen. Mielestäni huonon itsetunnon omaavien ihmisten olisi hyvä lykätä lapsisuunnitelmia siihen asti, että ovat jokseenkin sujut itsensä kanssa ja kasvaneet ehjiksi aikuisiksi. Joillain se ei toki koskaan tapahdu.