Miten pari-kolmevuotias lapsi käsittelee äidin kuolemaa?

Voi kieltää vuosiksikin. Vaikka ulospäin näyttäisikin muuta. Suree tietysti, mutta omalla tavallaan. Saattaa kokea hylkäyksenä. Kaipaa. Tarrautuu muihin elämässään läsnä oleviin... Ehkä kyselee, keksii jatkuvasti omia selityksiä, puhuu... "äiti on nyt mullan alla, mutta sen takki on eteisessä, onko sillä kylmä ja blaa". En tiedä. Arvailen. En ole asiantuntija, eikä ole kokemusta.

nro 2. Jatkaa

Luultavasti satuilee eli käsittelee tapahtumaa vuosia sitä mukaa kun ymmärrys kasvaa. Eli vielä aikuisenakin. Asia tulee aina ns päivittää ikätasoa vastaavalle tasolle eli se ei vain unohdu tai hautaudu vaan tulee esiin aina uudelleen ja uudelleen. Kunnes asia on joskus käsitelty...

Mä olisin jo aivan valmis luopumaan tästä elämästä, mutta ahdistaa ajatella pientä lasta, joka turhaan etsii äitiään. 

En jaksa hakea apua, yritän vain raahautua päivästä toiseen.

Ap

Voi kunpa joku huomaisi hätäsi <3

Koita vielä jaksaa hakea apua. Suru lapselle tulee olemaan valtava, jos päätät elämäsi. Se on liian raskasta. Älä tee sitä.

Parempi huominen on vielä tulossa.

Olet luultavasti tärkeintä maailmassa lapsellesi, älä ota sitä häneltä pois. <3

Päivä kerrallaan. Kyllä pienikin lapsi suree.

Oletko ap hereillä?

jos laitan sähköpostiosoitteeni, niin vaihdetaanko numerot?

saat juttukaverin joka on kokenut samat tunteet mutta selvinnyt, voisit vain puhua ja minä kuuntelisin.

Niin, tiedän, että olen tärkeintä maailmassa lapselleni, sehän tässä hiertääkin. Mä olen aikoinani käynyt terapiassa ym. ja siksi tiedän, mitä apu käytännössä on - ei ehkä sellaista, mistä mä saisin helposti mitään irti. Olen liian järkevä kriisiapuun, tiedän kyllä, mitä pitäisi tehdä ja missä on vika, mutta noiden asioiden tietäminen ei kuitenkaan poista ahdistustani. Ajatus siitä, että minun pitää olla itseni kanssa koko loppuikäni, tuntuu niin musertavalta, että en tahdo sitä kestää.

Ap

Kiitos tarjouksesta kasi, mutta ongelmani on juuri siinä, että mä en oikein osaa puhua.

Ap

Jos et osaa puhua, voidaan vaikka kirjoittaakkin, jos vain haluat.

onko sulla ketään, kehen tukeutua?

jotain kenelle voisit sanoa rehellisesti mitä tunnet?

8

[quote author="Vierailija" time="17.02.2014 klo 01:06"]

Jos et osaa puhua, voidaan vaikka kirjoittaakkin, jos vain haluat.

onko sulla ketään, kehen tukeutua?

jotain kenelle voisit sanoa rehellisesti mitä tunnet?

8

[/quote]

Mulla on ongelmia elämänhallinnan kanssa ja sähköpostin käyttäminen kuuluu niihin - oon olltu käyttämättä söhköpostiani yli puoli vuotta.

Ei ole oikein ketään sellaista, johon tukeutua, en oikein osaa, eikä esim. miehestäni ole tueksi. Hän ei osaa puhua. Yritin juuri ilmaista, että tämä sairaus saattaa johtaa kuolemaan, mutta hän ei sanonut mitään.

Ap

Kiitos, kun viitsitte kirjoittaa kommentteja, siitä on oikeasti apua. Mun pitää nyt yrittää mennä nukkumaan.

Ap

Toivotaan sulle hyvää yötä ja parempaa huomista!

Minun isäni teki itsemurhan ollessani parivuotias, ja rehellisesti sanottuna en ole osannut kaivata sellaista, mitä ei käytännössä ole koskaan minulla ollut. En ole koskaan surenut tai ollut erikoinen lapsi, onnellisen elämän olen saanut äitini kanssa kahden. Eli turha sanoa kaikkien kokevan jotain suuria traumoja ynnä muuta höpö höpöä.

[quote author="Vierailija" time="17.02.2014 klo 01:20"]

Minun isäni teki itsemurhan ollessani parivuotias, ja rehellisesti sanottuna en ole osannut kaivata sellaista, mitä ei käytännössä ole koskaan minulla ollut. En ole koskaan surenut tai ollut erikoinen lapsi, onnellisen elämän olen saanut äitini kanssa kahden. Eli turha sanoa kaikkien kokevan jotain suuria traumoja ynnä muuta höpö höpöä.

[/quote]

Aivan pienelle lapselle äiti on merkityksellisempi. Pieni lapsi suree, mutta unohtaa tietoisella tasolla asian myöhemmin.

Ap älä tapa itseäsi ei lapsesi siitä pääse ilman traumoja :(

Jos lapsella kuitenkin isä niin onko sinun mahdollista mennä lepäämään ainan välillä jonnekkin?

Itse olen Yh ja itsemurha-ajatuksia veivannut paljon.

[quote author="Vierailija" time="17.02.2014 klo 01:23"][quote author="Vierailija" time="17.02.2014 klo 01:20"]

Minun isäni teki itsemurhan ollessani parivuotias, ja rehellisesti sanottuna en ole osannut kaivata sellaista, mitä ei käytännössä ole koskaan minulla ollut. En ole koskaan surenut tai ollut erikoinen lapsi, onnellisen elämän olen saanut äitini kanssa kahden. Eli turha sanoa kaikkien kokevan jotain suuria traumoja ynnä muuta höpö höpöä.

[/quote]

Aivan pienelle lapselle äiti on merkityksellisempi. Pieni lapsi suree, mutta unohtaa tietoisella tasolla asian myöhemmin.

[/quote]

En minä surrut. Olin ihan tavallinen oma itseni, äitin itkun takia tirautin välillä itsekin mutta en kokenut mitään maata mullistavaa muserrusta. Opin vain aikaisin että kuolema kuuluu elämään. Ja mitäs paskapuhetta tuo on että isä on lapselle tärkeämpi, ei pidä paikkaansa!

Kun lapseni oli 2v hänen rakas mumminsa kuoli ja hän käsittteli asiaa isoveljensä 4v kanssa leikkimällä. Heidän leikeissään aina joku kuoli. Muuten en huomannut, että kumpikaan olisi surrut. Ei hän asiaa oikein ymmärtänyt, koska käski haudalla kaivaa mummi pois haudasta.

Poikan oli 3-4 v kun vuoden sisällä kuoli ensin isomummi, sitten hyvä ystäväni, pienten lasten äiti ja viimeiseksi isäni, eli pojan ukki.

Kuolema askarrutti silloin todella paljon ja poika suri, varsinkin tuo ukki tuntui olevan viimeinen pisara. Saattoi alkaa yhtäkkiä itkeä ikävää vielä vuodenkin päästä. Paljon juteltiin kuolemasta ja muusta ja päiväkotikin tuki hienosti. Voin kyllä sanoa, että jonkinlainen trauma tuosta vuodesta on jäänyt, vieläkin (poika on nyt 8 vuotias) hän välillä juttelee, että oliko ukki oikeastis sisällä siellä arkussa ja mitä tapahtuu jos herää siellä haudassa (isääni ei edes haudattu arkussa vaan tuhkattiin, mutta se tuntui hieman liian rajulta selittää silloin lapselle).

Ystäväni lapsista en osaa sanoa kauhean tarkasti, tiedän pienimmällä (tapahtuman aikaan 3 v) olleen aika paljon ongelmia päivähoidossa ja käytöshäiriöitä, ei mitään erityisen vakavaa, mutta kaikenlaista pientä. Mahdoton sanoa miten se liittyy äidin kuolemaan ja olisiko samat hankaluudet olleet edessä joka tapauksessa. Perheen isä lievästi sanottuna sekosi tapahtuman jälkeen ja sokkia kesti monta kuukautta. Sekin varmasti vaikutti asiaan. Onneksi tässä tapauksessa oli molemmin puolin isovanhemmat ja ystävät joiden avulla lasten arki saatiin pyörimään.

Voimia ap, yritä jaksaa eteenpäin vaikka vaan sen lapsesi vuoksi. Olet hänelle tärkeintä maailmassa ja varmuudella hän ei siitä asiasta ikinä täysin pääse yli. Ota myös huomioon miehesi tunteet, jos hänkin sekoaisi kuolemasi jälkeen, mitä tapahtuisi lapsellesi?