Olenko ainut äit joka ei odotusaikana mekkaloinut että syntyis jo? Päinvastoin!

Tunnen itseni oikein huonoksi äidiksi kun panikoin silloin sitä enemmän mitä lähempänä laskettu aika oli ja mietin kuinka lapsen synnyttyä MIKÄÄN ei ole enää entisellään, eikä mennyttä kaksinkeskistä aikaa saa enää takaisin. Toki välillä mietin innolla tuleeko tyttö vai poika (ei siis haluttu etukäteen tietää) ja minkänäköinen hän on ja halusin hänet tavata, mutta ikinä en ajatellut että voi kun se syntyis jo!! Mietin lähinnä miksi aika menee niin nopeasti, apua, kohta hän on täällä, voiko laskettua aikaa siirtää eteenpäin?!.. :D

Nyt olen sitten seurannut sivusta parin vuoden ajan kavereitani ja tuttujani jotka kokoajan hehkuttaa, rv 12 asti että voi kun hän syntyisi jo, en malta odottaa, saisipa hänet jo tähän viereen tuhisemaan, olisi kivempi olla kolmisin kuin kaksin tässä sohvalla. Tulee ihan huono äiti fiilis miksi en omaa lastani noin hartaudella odottanut. Toki oma odotusaikani oli siinä mielessä erilainen että lapsemme ei ollut tekemällä tehty ja lapsen isälläkin meni tosi kauan aikaa asian sulattamiseen. Nyt ollaan kuitenkin todella tiivis ja onnellinen perhe ja vuosi sitten mentiin naimisiinkin :)  Ja toinen lapsi olisi jo tervetullut! Ja nyt kun mietin asiaa niin jollain tavalla olin varautunut rankempaan ja psyykannu itteeni kuinka kauheaa ekat vuodet on ja kun se ei sitten ollutkaan niin kamalaa niin selvisin ihan hyvillä fiiliksillä kaikesta.

Varmasti kaikki esikoista odottavat (miksei seuraaviakin) äidit panikoi joskus, mutta löydänkö kohtalotovereita jotka oli enemmin kauhuissaan kuin innoissaan tulevasta muutoksesta?