Millainen 20-25-vuotias ei halua elää nuoruuttaan?

No kerropa nyt sitten miten sitä nuoruutta pitäisi oikeaoppisesti elää?

sellainen joka pelkää... pelkää nuoruutta ja vapautta, ei uskalla tai tiedä kuka on... mutta älä huoli hän löytää itsensä 30vuotiaana ja voi olla silloin tyytyväinen päätöksiinsä tai sitten ei, mutta silloinkin on aikaa aloittaa uusi elämä....

[quote author="Vierailija" time="05.08.2013 klo 14:53"]

No kerropa nyt sitten miten sitä nuoruutta pitäisi oikeaoppisesti elää?

[/quote]

Just sama apiti kirjoittaa, että mitenkäs sitä nuoruutta oikein eletään sun mittapuun mukaan?

Hohhoijakkaa. Tulee mieleen lapsuus, kun olin 12v ja toiset tytöt nauroivat minulle, kun en halunnut dokata eli pitää "hauskaa" ja halusin odottaa sitä oikeaa. Menin 21-vuotiaana naimisiin ihanan miehen kanssa, valmistuin 23-vuotiaana, sain esikoisen 24-vuotiaana ja kuopuksen 25-vuotiaana (nyt olen 26v). Olenko nyt menettänyt kamalasti? Ehkä jonkun mielestä, mutta itse olen oikein tyytyväinen valintoihini ja olen todella onnellinen - ja se on pääasia. Työuraa en ehtinyt aloitella ja välillä harmittaa, kun ei ole vielä ikiomaa asuntoa ja enemmän kahisevaa taskussa, mutta en haluaisi olla missään muualla tällä hetkellä. Mikä ikä muutenkaan määritellään nuoreksi ja mikä vanhaksi? Edes alle parikymppisenä en koskaan ajatellut, että nelikymppiset olisivat vanhoja. Parin viikon päästä alan toteuttaa lapsuudenunelmaani, joten ei sitä ole liian vanha koskaan ns. elämään ;) Minun vanhempanikin aloittivat ulkomailla reissaamisen vasta 50-vuotiaina ja ovat oikein onnellisia :)

Minulla syy oli se kun ei ollut kavereita eikä mitään toivoa sellaisten saamisestakaan kun en kerta kaikkiaan osaa tutustua ihmisiin (muuta kuin ilmeisesti netin treffipalstoilla epätoivoisiin nörttipoikiin) Olen kuitenkin äärimmäisen seurallinen ja kaipaan ihmisiä ympärilleni. Tätä äärimmäistä yksinäisyyttä torjumaan löysin lopulta 17-vuotiaana ekan poikaystäväni, 18-vuotiaana hankin koiran ja muutin poikaystävän kanssa yhteen. Kun olin 19 hän jätti minut (ja jouduin palaamaan vanhempieni luokse) ja ryhdyin seurustelemaan ensimmäisen tyypin kanssa joka minut kelpuutti. Sitten asuin 22-vuotiaaksi asti vanhempien luona kunnes poikaystävä lopulta suostui muuttamaan yhteen ja pian saimme myös lapsen, naimisiin ei ole vieläkään suostunut.

Jos poikaystäviä ei lasketa niin minulla ei ole ollut ikävuosina 15-28 yhtään ystävää. Voitte uskoa että elämäni on ollut tosi surullista.

Vanhana syntynyt.

Kuten minä.

20-vuotiaana vietin nuoruuttani parhaan kykyni mukaan. 25-vuotiaana olin juuri mennyt naimisiin. En siis jaksanut sinun pittapuullasi ihan koko ajanjaksoa ns elää nuoruuttani - enkä edes tajua miksi olisi pitänyt? Eikä se elämäni miksikään kuolemanvakavaksi muuttunut edes avioiduttuani (eikä vieläkään, vaikka ikää on jo 40+).