Kaipaan kissaani...
...suunnattomasti. Oli vasta vajaa 2,5vuotias kun pahin pelkoni kävi toteen ja viime torstaina mieheni soitti kun oli lähtenyt töihin, kissa oli tien laidassa hengettömänä.
Nyt nukkuu ikiunta pihakuusemme alla... Tämä on nyt siis kuudes päivä ja itken lohduttomasti päivittäin. Tiedän että ajan kanssa tämä helpottaa mutta nyt tuntuu niin tuskalta. Pimeys ja syksyn harmaus masentaa. En saa nukuttua kunnolla. Heti aamusta kaikki valot päälle ja musiikkia ja jotain tekemistä on saatava.
Meille jäi toinen kissa mutta sekin vain pahentaa oloani kun mielestäni se suree ja kaipaa kaveria. Se ei oikein syökään. Ja tuntuu että kaikkien mielestä se oli vain kissa ja pitäis jo päästä ylitse...
Koti ei tunnu enää kodilta.... Itsellekään ei ruoka maistu... Kun otan esim juuston kaapista, se surettaa koska tämä pikku kisu tuli aina jalkoihin kärkkymään, ei tule enää.
Tämä on pientä kun toiset kirjoittaa mm.lapsen menettämisestä. Mutta mun maailma on seis. En osaa iloita edes siitä että muutaman viikon päästä olisi meidän esikoisen määrä syntyä. Pikku kisu ei nää sitäkään ihmettä. Onko muuta apua kuin aika????
Kommentit (10)
onpas pakko vastata sulle ja kertoa minun perheeni surulliset uutiset :(
toissa viikon keskiviikkona jäi auton alle meille rakas 1-vuotias metsäkissamme. kisu ei meillä kauaa kerennyt olla, olla mutta mielettömän lähtemättömän vaikutuksen teki. mutta.. vain viikkoa myöhemmin saman kohtalon koki meidän toinen kissalapsemme, vielä rakkaampi ja maailman ihanin ja kiltein kissa. täsmälleen samalla tienkohdalla. nyt ne makaa molemmat omalle pihalle haudattuina. ja voin sanoa, että tuska on sanoinkuvaamaton!!! kauhea kertoa lapsille kissojen kohtalosta, vanhempi poika kyselee nyt " kuoleeko tuokin lintu" , " kuoleekos tuo naapurin kissakin" ja sanoo, että ulkona tuoksuu meidän kissat, ei ne siis kuolleita ole :(
en siis ikinä ois uskonut että KISSOJEN kuolemaa VOI surra näin paljon. mulla on työpaikalle meno auttanut paljon, kaverit ovat kuunnelleet ja lohdutelleet eikä KUKAAN ole sanonut " ne oli vain kissoja" .
uusia kissoja nyt etsitään, valitaan rakkaudella ja tällä kertaa otetaan sisäkissoiksi. en enää jaksa luopua LIIAN PIAN.. paljon voimia ja haleja sulle. sure rauhassa, kyllä parempi päivä vielä tulee..
Tämän kuun 2. päivänä sain kuulla surullisia uutisia eläinlääkäriltä. Olimme jättäneen meidän kissan mun vanhemmille (eri paikkakunnalle) hoitoon ja heidän oli puhe viedä kisu lääkäriin. Oli syönyt huonosti viime aikoina, laihtui ja oksenteli lopulta lokakuun viimeisenä viikonloppuna. Tiistaina kuvattiin kissa ja isä soitti ja sanoi, että lääkäri soittaa mulle keskiviikkona, kun kisu on leikattu (auki) ja tiedetään, miten pahasta kasvaimesta on kyse.
Koko ajan pelkäsin pahinta, koska kuitenkin mielessäni ajattelin, että mulle soitetaan hyviä uutisia ja vien myöhemmin kukkia lääkäreille ja kiitän kovasti. Mutta ei. Kisulta löytyi syöpä, joka oli ohutsuolen ympärillä, puristi siis suolta, eikä voinut siksi syödä. Ainoa vaihtoehto oli nukutus, toisinsanoen kissan ei annettu enää herätä leikkauksen jälkeen. Se olis ollut liian suuri tuska kissalle, koska olis kärsinyt leikkauskivuista.
Itkin hillittömästi. Kissa oli vasta 3,5 vuotias ja ennen lapsemme syntymää vuosi sitten kisu oli meidän perheen lapsi. Kerran oli karkumatkallaan hoitopaikassa, joka oli sen syntymäkoti, ja me ajettiin 500km hakemaan kisua, joka vastasi ainoastaan minun kutsuun. Oli niin mun kissa, että käpertyi mun syliin ja kehräsi kovasti. Silloin jo ajattelin, että jos kissa ei palaiskaan kotiin, kuinka tyhjää kotona olis.
Meidän kissa oli meille tullessaan puoli villi, aika arka ja turvasi heti meihin, etupäässä minuun. Mieheni ei ole aivan yhtä eläinrakas, kuin minä. Oli ihan hirveä luopua rakkaasta kissasta vaikka tiedänkin, ettei muuta vaihtoehtoa ollut ja nyt on hyvä olla. Jäi vain harmittamaan, etten ehtinyt hyvästellä sitä. Riensin kuitenkin heti junalla kotipaikkakunnalleni, halusin itse haudata kissani. Se oli kova paikka mulle ja isällenikin. Haudattiin kisu meidän kotipihalle viime syksynä nukutetun (vanhempieni) kissan viereen.
Ei monikaan ymmärrä tätä tunnetta. Ja toisaalta serkultani kuoli 1,5v sitten isä, joten en oikein uskalla avoimesti surrakaan... Koti on tyhjä ja jopa naapurin kissa kävi eilen karkumatkallaan etsimässä kaveriaan, meidän kissaa mm. meidän varastosta:) Suloista.
Mutta elämähän jatkuu ja onneksi kissasta on kuvia ja videonauhaa.
joka on ollut yli kk kadoksissa,olen ilmoitellut lehdissä ja kaupoissa mutta ei ole kissaani löytynyt.
Kissa oli meille kun perheenjäsen kun oli jo 8v vanha ja vielä kaiken lisäksi minun perääni ollut aina.Toinen kissa kaipailee kovasti myös.
Vasta 3v sitten jouduin surullisin mielin jättämään hyvästit tämän kyseisen kissan veljelle kun se piti lopettaa kun naapurin mummo oli myrkyttänyt sen niin pahasti.
Kyllä silloin itkin paljon,nytkin kadonnutta kissaani mietin joka päivä ja toivon että vielä tulisi kotiin,vaikka suru yrittää murtaa mieleni että ei kissani enää takaisin tule kun on ollut jo noinkin kauan pois.
Mutta jospa jossain olisi joku kuka on pitänyt kissastani hyvää huolta ja toisi hänet kotiin.
miksi ette pidä kissojanne valjaissa tai rakenna niille ulkotarhaa? Meillä on kaksi kissaa ja lähinnä " hullujen" ihmisten takia pidämme niitä valjaissa ulkona. Ei tarvitse surra sitä, kun jäävät auton alle..
mutta näitäkään itkuja ei tarvitsisi itkeä, jos ottaisitte järjen käteen ja rakentaisitte kissoille ulkoilutarhan kiipeilytelineineen tai menisitte lenkille niiden kanssa. Tarhoja myydään netissä myös valmiina. Maksavat kyllä joo, mutta senjälkeen
-kissa ei jää auton alle
-ei häiritse naapureita, ei pasko naapurin kukkapenkkejä eikä kukaan saa tappaa kissaasi sinun pihallasi.
Kissalla on kissan luonto ja se käy joidenkin ihmisten hermoille, joku tappaa tai voi ajaa kissan päälle jopa tahallaan. Minäkään en riemastu, jos naapurin katti tulee paskomaan ja kuopimaan vaivalla tekemäni kukkapenkit, sotkee lasten hiekkalaatikon ja kuseksii nurkkiimme tai hyppii lastenvaunuihin.
Ja meillä on sentään useampi iso koira ja yksi 13-vuotias kissavanhus. Itken jokaista, jonka olen joutunut tuhkaamaan, mutta yksikään ei ole kuollut oman huolimattomuuteni takia. Pitäkää eläimistänne parempi huoli.
Toivottavasti olet jo päässyt pahimman surun yli, vaikka nostitkin asian esille.
2,5 v kirjoittelee siellä... HYVÄ TROLLI!!
Tuo kissan menetys vaikuttaa tietysti monien muiden menetyksiin verrattuna mitättömältä asialta, mutta tiedän miltä susta tuntuu. (raskaus ainakin mulla lisäsi kaikkien tunteiden voimakkuutta) Mulla on ollut raskas syksy, kun äitini kuoli elokuussa ja miehen isä on todella huonossa kunnossa syövän kourissa. Jotenkin vaan oon pystyny aina käymään läpi nämä suuret surut ja vastoinkäymiset siedettävästi, mutta mua ahdistaa ja surettaa just tuollaiset pienemmät asiat kuten sinulla kissan menetys. Viime talvenakin surin kahden lehmän kuolemaa mielestäni ihan liikaa ja mua oikein ahdisti ajatella niitä eläimiä. Ja autossa tulee tosi paha olo, kun orava tai jänis on jäänyt auton alle. Koiran lopetus pari vuotta sitten oli myös tosi kova paikka. Mutta äidin luona pystyin olemaan rauhallisin mielin ilman ahdistumista ja hautajaiset yms. hoidin kunnialla. Ja elämä äidin kuoleman jälkeenkin tuntuu löytäneen oikeat uomansa. Olen kai jotenkin outo...
Voimia sinulle tulevaan ja toivottavasti kaikki menee vauvan kanssa hyvin!