Onko mun mielenterveys horjumassa? "pelkään" vauvaani :(

Kuullostaa ihan siltä, että tarvitsisit apua. Soita neuvolaan ja kerro mikä hätänä. Tai kerro miehelle tai ihan kenelle vaan, jonka kanssa olet läheinen. Ei synnytyksen jälkeinen masennus katso kuukausia eikä se "mene ohi" itsestään tiettyyn ikään mennessä.

Hankalamman vauvan kanssa äitiys on erilaista kuin helpon kanssa. Sitä tuntee itsensä helposti huonoksi äidiksi - syyttä. Tuntuu että vauva ei ole koskaan tyytyväinen jne. Tuolloin äidille voi tulla pahojakin tunteita lasta kohtaan. Luepa opus "äitiyden kielletyt tunteet". Kun itse kasvatin vaativaa vauvaa ja oli muutenkin hankalaa opetella olemaan kahden lapsen äiti (tosiaankin erilaista kuin yhden) tuo kirja aivan kuin pudotti taakan selästä. Myös minulla oli masiksen kaltaisia oireita jotka alkoivat helpottaa vauvan ollessa n. 9 kk. Mieti, pystytkö tarjoamaan lapselle turvallista kiintymyssuhdetta (moni masentunut pystyy), jos et hae rohkeasti apua. Sitä varten neuvola on!

ja koen olevani ihan järjissäni. Uskon että moni äiti tuntee ja ajattelee noita asiota ainakin välillä, mutta niistä ei kukaan uskalla puhua!



Minä en rakastanut kumpaakaan lastani heti heidän synnyttyään. Molemmat ovat tuntuneet täysin vierailta, aivan sama mikä vauva minulle olisi rinnalle nostettu, niin samalta olisi tuntunut. Kesti pitkään että kiinnyin heihin, mutta sitten kun rakastuin, niin ei mikään tässä maailmassa voisi olla minulle rakkaampaa! Olen hitaasti lämpiävä ihminen muutenkin, mieheenikin rakastuin vasta pitkän seurustelun jälkeen. Mutta kun rakastuin, niin uskon ettemme ikinä eroa. Hän on elämäni rakkaus.



Minulle on molemman lapsen vauva-aika ollut tosi raskasta. Tuntuu että lapset vain vaativat ja rääkyvät ja en riitä mihinkään enkä saa heiltä mitään takaisin. Esikoisesta aloin oikeasti nauttia hänen ollessaan ehkä 6kk ikäinen. Silloin jonain aamuna heräsin ja katsoin hänen loistavia silmiään vieressäni, valloittavaa hampaatonta hymyä ja pieniä pulleita käsiä jotka hapuilivat kasvojani. Ja tajusin miten valtavan ihana lapsi minulla on. Se kaikki alun epävarmuus ja ahdistus ja riittämättömyys jotenkin tippui silloin harteiltani.



Kun aloin odottaa meidän toista lasta (suunnitellusti, onnellisena), ajattelin että tällä kertaa relaan kun vauva syntyy. Että en anna itsesi ahdistua jne. Mutta ei. Kun se vauva nostettiin taas syliin, katsoin sitä että "aha, tämmöinen tällä kertaa". Vauva näytti oudolta, ei ollenkaan söpöltä. Tuntui ettei hänellä ollut leukaa lainkaan, ja oli kuin vanha pappa. Hänellä oli unirytmi aivan päälaellaan ensimmäiset 2kk, eli hän valvoi aamu viiteen saakka, jonka jälkeen nukkui lähinnä koko päivän. Elin esikoisen kanssa melko normaalia arkea, mikään ei oikeastaan muuttunut meidän päivissä. Vauva kulki nukkuvana vaunuissa mukana puistossa ja päivät nukkui makkarissa kun me esikoisen kanssa leikittiin ja touhuttiin. Ja öisin, kun minä olisin todella tarvinnut unta, vauva valvoi. Ja minä olin lähinnä ärsyyntynyt koko tapaukseen. Että mikä h*lvetin aika se on yrittää luoda minuun kontaktia klo 3 aamuyöllä?!?!?



Vauvan rytmi kääntyi viimein kun hän oli 2kk ikäinen, ja sain nukuttua öisin. Vauva alkoi valvoa päivällä, ja tuli jotenkin todellisemmaksi meidän perheelle. Hän oli 3kk kun se tunne heräsi, se suunnaton rakkaus, että henkeni antaisin hänen puolestaan. Että tässä maailmassa ei ole mitään häntä ihanampaa ja rakkaampaa. Hän on nyt 2v, ja usein illalla itken kun katson hänen untaan. Hän on niin täydellinen.



Ap, minä uskon että on täysin normaalia olla ahdistunut omasta lapsestaan. Se kuulostaa hullulta, mutta mielestäni se on täysin normaali reaktio tietyn laisille ihmisille. Me kun ollaan kaikki omanlaisiamme. Minusta sinun ei pidä syyllistyä noista tunteistasi, ja tekisi varmasti todella hyvää, jos pääsisit vaikka yöksi tai viikonlopuksi jonnekin lataamaan akkujasi. Kun sieltä palaisit perheesi luo, voisitkin huomata että olet kaivannut heitä kaikkia, myös vauvaa, ja että vauva ei ole vienyt sinulta koko minuuttasi ja vapauttasi. Itselleni tämä olisi tehnyt esikoisen kanssa todellakin hyvää, mutta olin niin natsi itselleni, että pakko oli täysimettää se 6kk, niin ei voinut olla rinta lapsen saamattomissa tuntia pidempään... :-/



Voimia ap, anna pahojenkin tunteiden tulla ja mennä. Tunteet ei ketään vahingoita, eivätkä tee sinusta huonoa äitiä. Jos kuitenkin tuntuu, ettei aika auta siihen tunteeseen vauvaa kohtaan, niin ota asia puheeksi neuvolassa. Ei ne sinua suljetulle laita, mutta arvioisivat sitä onko se kuitenkin masennusta. Jos se on sitä, saisit siihen avun, eikä tarvitsisi elää tarpeettomasti ahdistuksessa enää yhtään pidempään.



Tsemppiä ja onnellisuutta päiviisi.

Aloittajan postaus voisi olla omani, sillä erotuksella että meillä on kyseessä eka lapsi, hyvin toivottu ja todellinen onnenkantamoinen. Kuitenkin synnytyksessä oli omat vaikeutensa, joita ne lähde tässä avaamaan ettei joku tunnista, ja ne vaikuttavat sekä minuun että lapseen yhä. Hän on nyt kuukauden ikäinen ja kovin vaativa ja itkuinen ja koen, etten osaa hoitaa omaa lastani.

Mieheni seurassa lapsi on tyyni ja rauhallinen, itkee vain vähän, mutta minun sylissäni välttää katsekontaktia ja itkee, itkee ja itkee eikä lopeta. Hän on tosi harvoin rauhallinen mun kanssa ja vähitellen se alkaa viedä veronsa. En halua enää mennä lapseni lähelle, vaikka rakastan häntä ja haluaisin kyllä ottaa syliin, suukotella yms. koska pelkään vain häiritseväni ja aiheuttavani taas huutoa, joka ei lopu millään. Surettaa.

Neuvolassa kerroin että vauva itkee aika paljon, vastaanotto oli aika välinpitämätön, annettiin vain suositus toisesta "pierulääkkeestä" ja kehoitus soittaa neuvolan puhelimeen jos itku ei lopu. Olen miettinyt myös raskauden jälkeistä maennusta,  mutten uskalla kertoa neuvolassa, sillä pelkään, että ainoa apu on minun turruttamiseni lääkkein ja ehkä jokunen holhoava kotikäynti, joita kumpaakaan en todellakaan koe kaipaavani. Lapsellamme on siis erinäisiä juttuja, refluksia, koliikkia ja muutakin, joka aiheuttaa itkuisuutta, en siis koe, että vanhemmuudessamme on siis vikaa, vaan lapsiressu vain on sattunut saamaan kovasti huonoa onnea osakseen. :(

Aloitus on vanha, mutta kun se nostettiin, niin kommentoin myös... 

Ensinnäkin, tuossa tilanteessa henkilö ei olisi mielestäni kykenevä olemaan vastuussa vauvasta. Toisen vanhemman pitäisi ehdottomasti ottaa vastuu, tai jonkun muun aikuisen, jotta vauva ei psyykkisesti vaurioidu enempää.

Ap.n tilanteesta tulee vaikutelma, että hänellä oli todella epärealistisia asenteita ja ODOTUKSIA vauvaa kohtaan: että vauvan pitäisi antaa jotain hänelle, ilmaista rakkauttaan hänelle, olla itkemättä hänelle... 

Järkyttävä tilanne. Ihminen tietää olevansa sellaisen käsissä, joka inhoaa häntä, eikä kykene tyydyttämään hänen tarpeitaan.

Jos jollakin on vastaava tilanne, hakekaa heti apua vauvalle. Mitä nopeammin vauva saa tilaisuuden toipua traumasta, sitä paremmat mahdollsiuudet hänellä on kehittyä riittävän normaaliksi.

ISÄT, ottakaa vastuuta lapsistanne, vaikka pelkäisitte riitaa. Lapsen hyvinvointi on vastuullanne, vaikka suhde olisi teille myös erittäin tärkeä.

Et ole hullu, tilanne on vain nyt tosi raskas. Tarvitset aikaa, lepoa ja apua vauvan hoitamiseen. Hormonit jylläävät, saattaa olla raudanpuutetta. Mittauta veriarvot ja ferritiini, syö lisärautaa, jos ovat alhaalla (yleensä ovat synnytyksen jälkeen ja imettäessä). Yritä ajatella, että tilanne kyllä paranee ajan kanssa. Se miltä tuntuu nyt, ei ole koko totuus eikä kestä ikuisesti. Et ole pilannut mitään, harvalla vauva-aika on mitään auvoa, vaikka niitä tarinoita aina kerrotaankin. Mies pitäisi saada osallistumaan enemmän. Sinun olisi hyvä saada sekä omaa lepoaikaa että aikaa esikoisen kanssa. Keskity vain selviämiseen. Koliikkivauvat ja herkästi reagoivat vauvat vain ovat haastavampia. Itsellä aikanaan yksi koliikkivauva ja toinen helpompi, mutta heräilevä. Alku koliikkivquvan kanssa oli moni kertaisesta vaikeampi kuin toisen kanssa ja suhde lähti kehittymään paremmaksi vasta, kun alun kaaos oli ohi. Itsellä pahimmat masennusoireet juuri 4-5 kk kohdalla, kun oli sinnitellyt niin pitkään. Mutta sitten kun lapsi lähestyi vuoden ikää, kaikki olikin jo toisin. Voimia!

Vierailija kirjoitti:

Aloittajan postaus voisi olla omani, sillä erotuksella että meillä on kyseessä eka lapsi, hyvin toivottu ja todellinen onnenkantamoinen. Kuitenkin synnytyksessä oli omat vaikeutensa, joita ne lähde tässä avaamaan ettei joku tunnista, ja ne vaikuttavat sekä minuun että lapseen yhä. Hän on nyt kuukauden ikäinen ja kovin vaativa ja itkuinen ja koen, etten osaa hoitaa omaa lastani.

Mieheni seurassa lapsi on tyyni ja rauhallinen, itkee vain vähän, mutta minun sylissäni välttää katsekontaktia ja itkee, itkee ja itkee eikä lopeta. Hän on tosi harvoin rauhallinen mun kanssa ja vähitellen se alkaa viedä veronsa. En halua enää mennä lapseni lähelle, vaikka rakastan häntä ja haluaisin kyllä ottaa syliin, suukotella yms. koska pelkään vain häiritseväni ja aiheuttavani taas huutoa, joka ei lopu millään. Surettaa.

Neuvolassa kerroin että vauva itkee aika paljon, vastaanotto oli aika välinpitämätön, annettiin vain suositus toisesta "pierulääkkeestä" ja kehoitus soittaa neuvolan puhelimeen jos itku ei lopu. Olen miettinyt myös raskauden jälkeistä maennusta,  mutten uskalla kertoa neuvolassa, sillä pelkään, että ainoa apu on minun turruttamiseni lääkkein ja ehkä jokunen holhoava kotikäynti, joita kumpaakaan en todellakaan koe kaipaavani. Lapsellamme on siis erinäisiä juttuja, refluksia, koliikkia ja muutakin, joka aiheuttaa itkuisuutta, en siis koe, että vanhemmuudessamme on siis vikaa, vaan lapsiressu vain on sattunut saamaan kovasti huonoa onnea osakseen. :(

Katsekontakti jo kuukauden ikäisenä? Sosiaalisuuteen pakottaminen on lapselle kognitiivisesti uuvuttavaa, jopa vahingoittavaa - muistakaa seurustella ilman pakottamista, sen minkä lapsi jaksaa. Katsekontaktia noin pieni ei sinänsä tarvitse. Myös suukottelu on asia, jota ei saisi toiseen tunkea. Vauva on vielä aivan liian pieni noin vahvaan leikittelyyn.

Veikkaan, että vauva kokee sinut liian tunkeilevana - kokeile vähentää sosiaalisuutta. Mutta älä kosta. Älä jätä häntä itkemäänm siinä toivossa, että saisit enemmän vastakaikua...

Neuvolasta et tule saamaan apua. Neuvola on hyvä omalla sarallaan, "fyysisessä" puolessa, mutta kommunikaatio-ongelmiin he eivät puutu.

Yritä ottaa vauva paremmin huomioon ilman, että yrität liikaa vaikuttaa siihen, millainen hän on... Kehitys on perimän ohjaamaa, etkä voi täysin rynniä sitä.

Mitä jos luopuisit vauvan hoidosta, ja isä ottaisi sen tehtäväkseen? Tulisit mukaan lapsesi elämään pikku hiljaa, hänen ehdoillaan. Onneksi hän on vielä niin pieni!

Tuo vauvalle kostaminen hylkäämällä ei todellakaan toimi.

Joskus tilanteet kehittyvät todella pahoiksi, kun äidit eivät hae apua leimautumisen pelossa - huoli on täysin ymmärrettävä, ottaen huomioon, ettei vuorovaikutukseen saa apua, ellei saa lähetettä psykiatrille. Monelle se kuulostaa jotenkin "sairaalta", mikä on sinänsä surullista, koska kyse on yleensä vain tarpeesta saada apua vauvan ymmärtämiseen, "kommunikointiin", siis eläytymiskykyyn. 

Helpointa olisi antaa vauva toistaiseksi toisen henkilön hoidettavaksi.

Mutta kuten neuvolassa sanotaan: vauva ei tarvitse kuin ne muutamat perusasiat. Älkää yrittäkö liikaa, tehdä heistä super-ihmisiä ennen aikojaan. He eivät ole neurologisesti riittävän kehittyneitä jaksaakseen sitä. Ja toisaalta on muistettava, ettei ihmistä ole luotu makoilemaan vauvana yksin pitkiä aikoja, hereillä: yli 2-viikkoinen vauva on pidettävä yleensä sylissä, ja kaikki muu on poikkeusta, jos vauva sen kestää "ilman traumaa".

Yhden kuukauden ikäiselle vauvalle on AIVAN SAMA, kuka häntä hoitaa - kunhan hoitaa HYVIN. 

Joskus ihmiset haluavat ajatella itseään korvaamattomina. Rakkauden takia lasta kohtaan pitäisi voida joskus joustaa tästä ajatuksesta.

Mä olen ollut "haastava lapsi"  ja tuntuu että se vieläkin jollain tapaa määrittelee mun elämäni. Äitini aina kertoo ikäviä juttuja lapsuudesta mitä olen tehnyt ja se tuntuu itsestä tosi kurjalta. Ihan kuin olisin geenejä ja sielua myöten huono ihminen. Aivan kuin tahallani olisin ollut haastava ja minä olen laittanut äidin kärsimään. Minulle laitetaan kaikki vastuu ja syyt vaikka oikeasti äidin olisi pitänyt hankkia apua, että olisi ollut jotain muutakin kuin vain pelkkää haastavuutta.

  Vanhemmalla on vastuu hoitaa lapselleen tarvittava apu, että "haastavakin" lapsi saa kokea rakkautta ja hyväksyntää. Haastavat lapset tarvitsevat paljon ohjausta, heistä voi olla vaikka mihin, mutta tarvitsevat tukea selvitäkseen oman luonteensa/tunteidensa kanssa.  Lapset lähtökohtaisesti ovat hukassa tunnesäätelyn suhteen ja nämä haastavat tapaukset vielä erityisen paljon.

Kuulostaa siltä, että vauvoilta odotetaan liikaa. Ja sitten kun petytään omien odotusten kanssa... vauva alkaa inhottaa. Vauva joutuu siten kroonisesti pahoinpidellyksi, jollakin tapaa. Ja itkee, mikä inhottaa entistä enemmän. Mutta apua hän ei saa, koska aikuinen ajattelee, että ellei hän osaa auttaa niin ei kukaan muukaan. Tämä on virhepäätelmä. Toisaalta aikuinen ehkä pitää vauvaa omaisuutenaan ja tyytyy hänen pahoinvointiinsa, jotta ei menettäisi häntä.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ollut "haastava lapsi"  ja tuntuu että se vieläkin jollain tapaa määrittelee mun elämäni. Äitini aina kertoo ikäviä juttuja lapsuudesta mitä olen tehnyt ja se tuntuu itsestä tosi kurjalta. Ihan kuin olisin geenejä ja sielua myöten huono ihminen. Aivan kuin tahallani olisin ollut haastava ja minä olen laittanut äidin kärsimään. Minulle laitetaan kaikki vastuu ja syyt vaikka oikeasti äidin olisi pitänyt hankkia apua, että olisi ollut jotain muutakin kuin vain pelkkää haastavuutta.

  Vanhemmalla on vastuu hoitaa lapselleen tarvittava apu, että "haastavakin" lapsi saa kokea rakkautta ja hyväksyntää. Haastavat lapset tarvitsevat paljon ohjausta, heistä voi olla vaikka mihin, mutta tarvitsevat tukea selvitäkseen oman luonteensa/tunteidensa kanssa.  Lapset lähtökohtaisesti ovat hukassa tunnesäätelyn suhteen ja nämä haastavat tapaukset vielä erityisen paljon.

Kyllä ne vaikeudet alkaa yleensä siitä, että joku aikuinen on haastava. En usko, että ihminen syntyisi haastavana. Naurettava ajatus.

Eli aikuinen on paitsi haastava, myös syyllistävä... great.

Haastavaksi leimaaminen voi olla keino nimetä oma riittämättömyyden tunne, saattaa se helpompaan muotoon. Ja tietysti lapsi voi olla hyvin haastava, mutta se syy ikään kuin halutaan eliminoida ja unohtaa.

Se on hyvin riipaisevaa, jos kokee, että oman lapsen tyytymättömyys muistuttaakin vain jotain itsestä, hylätyksi tulemista. Lapsen hätä muuntuukin omaksi suruksi, vihaksi, inhoksi. Silloin vanhempi voi tehdä lapselle hyvinkin kummallisia asioita.

..Sitten se vauvalle kostaminen kostautuu itselle. Tulee huono omatunto. Ja viha kasvaa. Jos vauvan viimein antaa toiselle hoidettavaksi, kestää kauan, ennen kuin hänen luottamuksensa palautuu - mutta se palautuu, se on mahdollista. Se jokin ei auta "sormia napsauttamalla", ei tarkoita, etteikö voisi auttaa. Nöyryyttä pitäisi sitten vain aikuisella olla, voidakseen ajatella vauvan parasta, eikä leimata häntä "diagnooseilla".