Lue keskustelun säännöt.
Onko kellään iso kriisi pistänyt kaikki ihmissuhteet uuteen valoon?
30.10.2012 |
Meille kävi niin että asunnostamme löytyi hometta, mikä oli sinänsä jo järkyttävää ja raskasta, mutta kaikkein raskainta oli läheisten ihmisten suhtautuminen aluksi. Se kaikki vähättely ja tunne että tässä on päässä vikaa ja niin edelleen. Nyt tilanne on hoidossa, mutta kaikesta tästä on jäänyt aivan kauhea olo. Ihan kuin olisi muuttunut orvoksi vaikka vanhemmat ovat vielä elossa. Suhde ennen niin kivoihin appivanhempiin on kokenut kovan kolauksen. Ja kaiken yllä leijuu sellainen tunne että muutuin yhtäkkiä täysin arvottomaksi ihmiseksi, enkä pääse siitä enää yli. Onko muita saman kokeneita? Miten tästä yli? Ennen mulla oli takana perhe, nyt ei enää ole. Todella outo fiilis.
Mietin että oliko suhde perheeseen alunperinkin liian tiivis ja tämä on järkytyksen jälkeen parannusta entiseen. Opin paremmin olemaan omilla jaloillani? Vai missä määrin ihmisen kuuluu seistä täysin omilla jaloillaan niin kuin olisi yksin maailmassa?
Kommentit (2)
Tilanne on jatkunut jo pitkään. En ole jaksanut pitää yhteyttä sukulaisiin ja ystäviin. Eikä kukaan ole pitänyt yhteyttä minuun. Minut on jätetty ulkopuolelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kyllä ole kokenut vastaavaa kuin sinä. Mutta vanhempasi ja appivanhempasi eivät tule olemaan elossakaan loputtomiin, joten ehkä on ihan tervettä tajuta, ettet voi ripustautua heidän tukensa varaan vaan olet heistä erillinen henkilö.
En nyt väitä, että olisitkaan mitenkään pahasti ripustautunut aiemmin. Voihan olla, että on sattunut väärinkäsityksiä tai vanhemman polven ymmärryksen/jaksamisen rajat ovat vain tulleet vastaan ilman, että siihen olisi varsinaisesti ketään syyllistä.
Entäpä jos tutustuisit heihin uudelleen uudesta näkökulmasta, eli alkaisit pitää heitä elämääsi rikastuttavina tuttavina, joilta et varsinaisesti odotakaan mitään tukea? Ehkä suhteenne jatkuisi vielä hyvänä ja kumpikin osapuoli saisi siitä jotakin myönteistä irti.
Tsemppiä sinulle!