Miksi äiti romuttaa aina tyttärensä unelmat?

sun kivoista jutuista. Soita isällesi. Ehkä äitisi on tosiaan kasvatettu tuollaiseksi. Unelmia ei saa olla eikä niitä ainakaan kannata alkaa tavoittelemaan. Missään ei voi onnistua ellei ole esim. suvun rikkauksia takana.

Oletko sä koskaan sanonut äidillesi miltä susta tuollainen mollaaminen tuntuu?

Yleensä ei reagoi onnistumisiini mitenkään, tuhahtaa vähättelevästi ja alkaa puhua siskoni saavutuksista. Hän ei vaan jostain syystä kestä menestystäni, vaikka siskolleni soisi sitä runsain mitoin. En voi ymmärtää. Nykyään en ole äidin kanssa missään tekemisissä ja elämäni on paljon helpompaa ja onnellisempaa ilman häntä.

sanonut, mutta kritiikkiä ei oteta kuuluviin korviin.



Olen huono olemaan riidoissa, joten en vaan jaksa riitautua äidin kanssa. Se vie niin paljon energia. Näin pienen pojan äitinä haluan pitää isovanhemmat lähellä poikaa, koska hän on kuitenkin ihan mahtava mummu.



Miksi siis soitan ja kerron? Joka ikinen kerta soitan, koska haluaisin kuulla sen, että äitini innostuisi puolestani tai kuten eilen, olisi minusta ylpeä. Mutta ei. Pitäisi vaan olla kertomatta näistä asioista ja kertoa sitten, kun asia on jo mennyt eteenpäin.

Yleensä ei reagoi onnistumisiini mitenkään, tuhahtaa vähättelevästi ja alkaa puhua siskoni saavutuksista. Hän ei vaan jostain syystä kestä menestystäni, vaikka siskolleni soisi sitä runsain mitoin. En voi ymmärtää. Nykyään en ole äidin kanssa missään tekemisissä ja elämäni on paljon helpompaa ja onnellisempaa ilman häntä.

Äitini ei kestä, jos pärjään jossakin, vaan mustamaalaa ja latistaa minua jatkuvasti.

Itse en kerro äidilleni enää mitään suunnitelmiani, en kotiin enkä työhön tai opintoihin liittyviä.



Lapseni kuitenkin kertovat juttujaan iloisena mummollensa, ja saavat kerta toisensa jälkeen kuulla 'et sinä osaa semmoista', 'mietipä vielä uudestaan, et sinä jaksa'. Onnistumisista kehuu samalla tavalla kuin minua aikoinaan 'en olisi ikinä uskonut että osaat'.

Ei näitä onneksi kovin usein tule. Mutta aina kun tulee niin pidän äidilleni puhuttelun.

Itse hän ei edes ymmärrä latistavansa. Omasta mielestään kehuu ja kannustaa aina kun sanoo 'ei sinusta ole semmoiseen'.



Monissa muissakaan asioissa en oikein ymmärrä äitiäni. Tuntuu kuin puhuisimme eri kieltä :(

Itse en kerro äidilleni enää mitään suunnitelmiani, en kotiin enkä työhön tai opintoihin liittyviä.

Lapseni kuitenkin kertovat juttujaan iloisena mummollensa, ja saavat kerta toisensa jälkeen kuulla 'et sinä osaa semmoista', 'mietipä vielä uudestaan, et sinä jaksa'. Onnistumisista kehuu samalla tavalla kuin minua aikoinaan 'en olisi ikinä uskonut että osaat'.

Ei näitä onneksi kovin usein tule. Mutta aina kun tulee niin pidän äidilleni puhuttelun.

Itse hän ei edes ymmärrä latistavansa. Omasta mielestään kehuu ja kannustaa aina kun sanoo 'ei sinusta ole semmoiseen'.

Monissa muissakaan asioissa en oikein ymmärrä äitiäni. Tuntuu kuin puhuisimme eri kieltä :(

Tuohan on ihan kamalaa! Älä vie lapsia sinne, äitisi tuhoaa heidän itseluottamuksensa! Tuolla voi olla tosi kauaskantoiset ja huonot seuraukset! Välit poikki tollaseen.

Pidänkin omat asiani visusti omana tietonani, enkä kerro äidilleni kuin pakollisen. Välimme ovatkin sellaiset, että hän aina soittaa minulle, minä hänelle äärimmäisen harvoin - ainoastaan silloin, kun on pakollista asiaa. Puhelumme ovat melkoisen surkeita, kun en suostu puhumaan omista asioistani. Vietämme mahdollisimman vähän aikaa yhdessä, mutta isäni kuoltua olen katsonut velvollisuudekseni pyytää hänet meille esim.jouluna. Se onkin minulle rankkaa, kun tavallaan vetäydyn kuoreeni koko hänen vierailunsa ajaksi - yritän kyllä käyttäytyä normaalin hyväntuulisesti, mutta samalla pidän itseni kuoren takana piilossa.

Loppujen lopuksi hän kuitenkin löytyy jotain arvosteltavaa, josta minä räjähdän välittömästä...eli kyllä ainakin yksi huuto saadaan aikaiseksi joka kerta kun tavataan.



Olen ihmetetellyt, miten jonkun minua vähemmän koulutetun, maalaiskylässä ikänsä eläneen ja hyvin kapeasti elämää ja maailmaa katsovan, jo vanhan ihmisen kommentit saavat minut raivostumaan niin syvästi. Kai se on sitten niin, että omalla äidillä on ihmiseen ikuisesti suuri valta. Ärsyttävää!



Kaiken huipuksi olen erittäin vastuuntuntoinen, työni, kotini, raha-asiani ja lapseni jämäkästi hoitava ihminen, joten minussa ei pitäisi olla mitään sellaista, jota oman äitini voisi arvostella. En vaan ymmärrä kerta kaikkiaan koko kuviota.



n39

Osaksi sen ansiosta minulla oli maailman paras äiti. Samanlainen aion olla kolmelle tyttärelleni.



Isäni oli samantyylinen väheksyjä veljelleni ja se on selvästi vaikuttanut veljeni elämään negatiivisesti.

Mulla samanlainen äiti: Aina suhtautuminen negatiivista jos yritän jotain.



Pääsin peruskoulun jälkeen erittäin haluttuun lukioon. Äiti kielsi menemästä, sanoi että on liian vaativa minulle ja pitää mennä ammattikouluuun. Kun sitten menin ammattikouluun johon oli myös vaikea päästä mm. 2 pääsykoetta, äiti narisi että älä nyt kuitenkaan ylpisty vaikka sinne pääsin.



Vaihdoin työpaikkaa, äiti oli sitä mieltä että hullu olen. Uuudessa työssä toki haastetta enemmän ja reippaasti isompi palkka, muttei kuitenkaan sellainen työ josta en selviäisi. Äiti ei ole onnitellut tms, todennut vaan että lankeemus käy ylpeyden edellä vai miten se sanonta nyt meni.



Avioliittoni kestävyyttä epäilee, koska eihän kukaan oikeasti halua olla kanssani naimisissa..:(



Ei tosiaan ole kiva olla aina dissattu ja vähätelty. Veljeni sensijaan on oikea golden boy, tekee hän mitä tahansa äiti suitsuttaa. Äiti pitää veljeäni lähes messiaana, vaikka on lähes syrjäytynyt ja työtön.

Omat vanhempani vähättelivät meitä lapsina. "Ei tuosta mitään tule, ei se tajua" yms. Nykyään saattavat olla jopa kannustavia. Sen sijaan appivanhempani ovat juuri ap:n äidin kaltaisia. Heidän mielestään koulutus on turhaa esim tohtorin tutkinto on vain turhaa räpeltämistä. Mies oli nuorena suorittanut amiksessa perustutkinnon ja myöhemmin jatkoi täydennyskoulutuksessa. Edelleen appiukko jaksaa jauhaa miten turha tuo ammattikoulutus oli. Periaatteessa tuohon lisäkoulutukseen ei olisi pohjakoulutusta tarvinnut, mutta se oli eduksi. Tosin appivanhempien mielestä emme osaa mitään muutakaan tehdä oikein. Huonekalut ovat vääriä, talomme on väärä ja ruma, auto on väärä... En muista, että he olisivat koskaan olleet tyytyväisiä yhteenkään ratkaisuumme. Emme tosin heitä varten eläkään.

.....Onneksi isäni on kannustava.....



Ensi kerran kun olet käymässä kotosalla kiitä äiteesi kuullen isääsi miten iloinen olet kun isä on aina niin kannustava! Se antaa siis voimia sulle!



Ja siis todellakin kasva jo aikuiseksi! Tunnen erään eläkeellä olevan naisen, joka leikkaa tukkansakin kuten äitee haluaa!

Lakkaa kerjäämästä sitä vanhempiesi hyväksyntää!

Niin sinä nimittäin otsikossasi teit.



SINÄNSÄ sellainen "varaudu aina pahimpaa, älä toivo liikoja" on aika tyypillinen asenne vanhemmalle ikäpolvelle. Taustalla on ajatus siitä, ettei kannata tavoitella kuuta taivaalta, koska silloin joutuu pettymään.



Itse pidän sitä typeränä energian haaskuuna, että aina pitää varautua pahimpaan. Sitä paitsi siinä kouluttautuu alisuoriutujaksi, jos ei koskaan uskalla yrittää ja harpata uusille aloille.



Hyvä, että tietoisesti pyrit pois tuosta asenteesta. Sinänsä se ei liity pelkästään tyttäriin, vaan ylipäätään lastenkasvatukseen.

Minun äitini on aivan samanlainen.

tiedän, kateus lasta kohtaan on täysin tabu ja useimmat kieltävät ilmiön olemassaolon, mutta minun äitini on kyllä todella kateellinen/katkera (ja terapeuttinikin on tätä mieltä)

äitiäni veetuttaa suunnattomasti esim.

- akateeminen koulutukseni (hänellä kansakoulu)

- hyvä työni (itse työtön)

- hyvä puolisoni (itsellä narsku väkivaltainen paska)

- hyvä suhde lapsiini (minun ja hänen välit jäätävät)

- terveyteni ja liikunnallisuuteni (äiti kärsii vaivoista ja huonosta kunnosta



Tämä tulee ilmi jatkuvana haukkumisena, arvosteluna, piikittelynä, v***uiluna, sättimisenä ja puuttumisena joka asiaan. Asia vaivasi minua niin paljon että kävin terapiassa sen takia. Vasta siellä ymmärsin että äiti ei oikeastaan hauku minua, vaan osoittaa tyytymättömyytensä omaan elämäänsä. Minun elämäni on ikäänkuin kontrasti sille, mikä häneltä jäi puuttumaan tai tekemättä, ja omaa turhautumistaan ja pettymystään purkaa sitten kateutena omaa lasta kohtaan.



Äitini ei koskaan, ikinä, ole iloinnut mistään onnistumisestani vaan aina haukkunut. Sen sijaan jos minulla on mennyt huonosti niin on riemuissaan, ivallinen, ja ihan intoa täynnä kun pääsee lyömään lyötyä ("siitäs sait, ihan oikein sinulle, nytpähän opit" jne). Tämäkin on saman ilmiön peilautuma, eli oma surkea elämä näyttää hetkittäin paremmalta silloin, kun omalla lapsella menee huonosti ja päin persettä.



Olen antanut äidilleni anteeksi, hänhän ei tietenkään anteeksi ole pyytänyt ikinä kun ei mielestään ole tehnyt mitään väärää.



Äiti ei muutu tuosta koskaan, joten on parempi armahtaa hänet vikoineen. Ainoa mitä kannattaa tehdä suojellakseen itseä on vähentää yhteydenpito minimiin ja ei saa koskaan kertoa mitään positiivista eikä negatiivista. Ainoastaan neutraaleja asioita.



Tsemppiä ap, yritä nähdä asia äitisi ongelmana ja tyytymättömyytenä häntä itseään kohtaan, ei niinkään sinua kohtaan.

Mun äiti oli sitä mieltä, että eihän nyt sentään tyttö voi mennä mitään valtiotieteitä, yhteiskuntatieteitä tai lakia lukemaan. En sitten mennyt, mutta insinööri minusta myöhemmin kyllä tuli vaikkakin mutkan kautta. Niin kai halusin äitiäni miellyttää vai luulinko ehkä, että oli opintojen rahoitus vaakalaudalla.

Ap, älä yleistä omia kovia kokemuksiasi koskemaan kaikkia äitejä ja tyttäriä.

Niin sinä nimittäin otsikossasi teit.

Itse tulkitsin otsikon siten, että ap puhui vain itsestään ja äidistään.

Jos viestin sisältö olisi ollut erilainen, olisi otsikon voinut tulkita yleistykseksi. Mutta eihän ap puhunut tuossa kuin äidistään ja itsestään.

Tuollainen jatkuva mitätöinti, nälviminen, vähättely, haukkuminen, toisen ilon pilaaminen, ilkeä juoruaminen...

Eipä nyt liioitella. Jos vanhemmat ovat kannustavia jne., se riittää. Kyllähän kaikilla elämässä tulee vastaan ihmisiä jotka eivät usko kykyihisi tai muuten vähättelevät tai eivät arvosta. Mutta sen kyllä kestää kn ne lähimmät ihmiset uskvat jakannustavat.

Itse en kerro äidilleni enää mitään suunnitelmiani, en kotiin enkä työhön tai opintoihin liittyviä. Lapseni kuitenkin kertovat juttujaan iloisena mummollensa, ja saavat kerta toisensa jälkeen kuulla 'et sinä osaa semmoista', 'mietipä vielä uudestaan, et sinä jaksa'. Onnistumisista kehuu samalla tavalla kuin minua aikoinaan 'en olisi ikinä uskonut että osaat'. Ei näitä onneksi kovin usein tule. Mutta aina kun tulee niin pidän äidilleni puhuttelun. Itse hän ei edes ymmärrä latistavansa. Omasta mielestään kehuu ja kannustaa aina kun sanoo 'ei sinusta ole semmoiseen'. Monissa muissakaan asioissa en oikein ymmärrä äitiäni. Tuntuu kuin puhuisimme eri kieltä :(

Tuohan on ihan kamalaa! Älä vie lapsia sinne, äitisi tuhoaa heidän itseluottamuksensa! Tuolla voi olla tosi kauaskantoiset ja huonot seuraukset! Välit poikki tollaseen.

soittelen äitini kanssa ekä kerran kuussa ja lähinä jutellaan koirasta ja lapsista. Ei ole edes kiinnostunut mun elämästä, mitä nyt muistaa välillä haukkua mun mieheni.