Jos joku vielä sanoo

Itse en ole onneksi joutunut ikinä tohon tilanteeseen että pitäisi sanoa jotain vanhemmille jotka on menettäneet lapsensa. On jo tarpeeksi vaikea keksiä sanottavaa sille jonka puoliso, sisar tai vanhemmat ovat menehtyneet.



Lisään vielä että ymmärrän että sua ottaa päähän, mutta aloitus on sellainen että kun tuollaisia lukee niin tulee tunne että oikeesti ei näköjään kannata sanoa mitään että ei vaan loukkaa toista edes tietämättään.

ettei vaan saa turpaan...

Samat sanat.

Lapsensa menettänyt ei myöskään saa sanoa mitään, koska loukkaa toisia!



Jumalauta kun se pointti on ettei lasta enää ole. Mitä siihen kukaan mitään sanomaan? Varsinkaan jotain lennokkaita ikilauseita.



Olen niin kyllästynyt ettei minulle puhuta kuten normaalisti puhutaan ihmisille vaan koitetaan lohduttaa puhumalla hepreaa. Kun ei ne kestolässytykset tuo apua: ei se lapsi elä enää meidänkään kanssa niin en tajua miksi sitä jauhetaan. Kuollut on kuollut, ei nuku eikä elä missään. Muistot ei elä.



ap

Ei kuollut elä.



ap

Minäkin loukkaannuin lapsen kuollessa monistakin sanomisista.



Pahimmalta tuntui kun sanottiin että olemme vielä nuoria ja saamme uusia lapsia. Menetimme siis esikoisemme. Teki mieli kysyä että lupaako joku että saamme juuri sen esikoisen takaisin. Mutta en tietenkään sanonut, nielin vain pahan olon.



Tätini sitten sanoi fiksusti. Nämä ihmiset jotka töksäyttelee ei oikeasti vain tiedä mitä sanoa. Se on heille vieras ja outo asia ja tuntuu heistäkin varmasti pahalta. He tuskin tarkoittavat mitään pahaa sillä sanomisellaan. Monelle vain tulee tunne että pitää sanoa jotain. Ja silloin se sammakko sieltä karkaa.



Itse olen jälkeen päin antanut neuvona surunvalitteluihin. Jos et keksi mitä sanot älä sano mitään, riittää että me tiedämme että olet läsnä.

yleensä että olen tosi pahoillani tai otan osaa (sekin tuntuu pöhköltä, en mä mitenkään voi ottaa toisen surusta osaa pois)



ja jos todella tarkoitan sitä, kysyn voinko jotenkin auttaa

Läsnäolo tärkeää. Ei mikään mitä sanoo.



Minua pappi ihmetteli kun sanoin että tuntuu kuin lapsi olisi vielä läsnä mutta ne on ne muistot, ei niitä kadota, ne vaan on -aivan kuten kaikilla muistot.

Muttei lapsi missään elä.



Joskus tuntuu ettei saa enää puhua lapsesta koska kuolemasta on jo aikaa ja roikun ilmeisesti hänessä, silti hän elää kuulemma kanssamme. Kaikista muista saa puhua paitsi kuolleesta. Todella ristiriitaista.



ap

Läsnäolo tärkeää. Ei mikään mitä sanoo.

Minua pappi ihmetteli kun sanoin että tuntuu kuin lapsi olisi vielä läsnä mutta ne on ne muistot, ei niitä kadota, ne vaan on -aivan kuten kaikilla muistot.

Muttei lapsi missään elä.

Joskus tuntuu ettei saa enää puhua lapsesta koska kuolemasta on jo aikaa ja roikun ilmeisesti hänessä, silti hän elää kuulemma kanssamme. Kaikista muista saa puhua paitsi kuolleesta. Todella ristiriitaista.

ap

olen jutellut tästä yhden ystäväni kanssa, jolta mies kuoli, ja multa on äiti kuollut (ja tiedän, ei ole läheskään sama kuin lapsen menettäminen), mutta hän totesi samaa, että ihmiset eivät uskalla kysellä asiasta tai kuunnella mitä hän vastaisi

se on sille toiselle olevinaan niin pelottava asia ja ehkä pelätään sitäkin ettei vain sano mitään väärää, vaikka eihän ne sanomiset ja kuuntelemiset sitä asiaa enää miksikään muuta

ja kuitenkin sullekin olisi varmasti tässä tilanteessa saada puhua niin paljon kuin tunnet siihen tarvetta

onko sulla joku joka oikeasti kuuntelee?

On vaikea keksiä mitään mitä sanoo, kun kuitenkin haluaa sanoa jotain että ei vaan vaikuta siltä että ei välitä tai että se ei kosketa ollenkaan.



Toinen asia on se että joku muu kokee toisin. Olen kuullut näistäkin jotka kokee että keskenmenon saatuaan heillä on joku enkelilapsi, itse en ole koskaan tuntenut niin. Mäkin sain keskenmenon jälkeen kuulla vaikka mitä, mutta ei mua kenenkään sanomat loukanneet vaikka joskus niitä vähän ihmettelinkin. Ajattelin että ton on vaan tarkoitus lohduttaa, ei se pahalla.

Entä jos menettäneellä ei ole mitään jossa auttaa?

Tuo on hieno asia ja me saatiin apua ulkopuolisilta.

Mutta ei apua ole helppo ottaa vastaan ja osa sanoi ettei tee tätä säälistä. Osaa se helpottaa että auttaa, jos sillä suru helpottuu muttei se niin ole.



Ei kuolema ole kenellekään helppoa eikä oma perhekään voi ottaa surua pois jäseneltä, se pitää ihan itse käydä jokaisen läpi.



ap

Ei saa vähätellä omaa menetystä.

Muistan kun minulle moni isovanhempansa menettänyt kertoi omasta surustaan ja sanoi että eihän se vanhuksen kuolema nyt ole asia eikä mikään, mutta kyllähän siinä yksi kuolee.

Minua harmittaa vanhuksien puolesta kun kuolema on heidän kohdalla niin normaalia ja kliinistä mutta ihmiset on yksilöitä ja aina kuolema on menetys.



Terapiassa olen pitkään käynyt juttelemassa, ihmisille olen puhunut suoraan mutta harvemmin kukaan jaksaa kuunnella kauaa.

Minusta ihan arjesta puhuminen ja kuolemasta toipuminen on ihan hyviä aiheita sille joka menettää lapsen.

Kai se vaan häkellyttää yhä vuosienkin jälkeen että joku sanoo miten lapsi elää. Elämä kun loppuu niin loppuu muistojen tekeminen.



Ei me olla enää lapsia ja käydä ala-astetta vaikka muistoja siitä on, elämä vaan jatkuu.



Ja tätäkin on sanottu, niin kauan elämä jatkuu kunnes joku kuolee. Se on se yksi menetys, sen ihmisen kuolema. Muut joutuu vaan elämään sen kanssa.



ap

ajatellut niinkään vähättelemistä vaan sitä kuoleman luonnollisuutta



on jotenkin luonnollisempaa menettää äitinsä kuin lapsensa



kuinka kauan sulla on lapsesi kuolemasta?