Niin vain elän todeksi omat kauhukuvani :´(

surua puolestasi (ei, et todellakaan ole syyllinen siihen, että olet traumatisoitunut!), minun täytyy myös peräänkuuluttaa vastuutasi omasta vanhemmuudestasi. Miten niin ei ole "aikaa ja rahaa" hoitaa itseään sellaiseen kuntoon, että pystyisi toteuttamaan vanhemmuutta lapsiaan vahingoittamatta, jos kerran itse vielä selvästi tiedostaa ongelman ja hoidon tarpeen. Kyllä traumaperäisen kierteen katkaisemisen pitäisi olla nyt se ykkösasia elämässäsi! - Verrataanpa vaikka, jos lapsesi sairastuisi syöpään: eikö teillä silloinkaan olisi "aikaa tai rahaa" käsitellä sairautta? Varmasti löytyisi aikaa sdehoitoihin ja onneksi yhteiskunta tarjoaa välttämätöntä hoitoa pienituloisille ihan ilmaiseksikin.



Pienten lasten äitinä pääset aika monen jonon ohi (nimenomaan lasten hyvinvoinnin takaamiseksi). Oletko edes yrittänyt saada terapiaa tai muuta traumanhoitoapua kuntasi mielenterveyspalveluista?!? - Itse asiassa, jos nyt lähden jälkiviisastelemaan, eikö tuollainen trauma olisi pitänyt käsitellä ja hoitaa ENNEN lasten hankkimista?



Minusta on käsittämätöntä, että ap (ja toinenkin äiti ketjussa) tunnistavat ja tunnustavat oman psyykeen vaurioiden vaurioittavan omia lapsia, mutta eivät näe ensisijaisen tärkeänä asian hoitamista. Ei muka ole aikaa. Siis häh? Teidän lapsenne kasvavat teidän kanssanne juuri nyt. Eivät "sitten joskus kun on rahaa ja aikaa" (yleensä muuten sellaista optimaalista tilannetta ei tule koskaan; aina on uusia kiireitä ja rahareikiä). Jokusen vuoden päästä haettekin sitten sitä terapiaa omille lapsillenne itsenne lisäksi.

On mullakin hyvin traumaattinen lapsuus, äiti teki vaika mitä, huusi ja raivosi kaikki päivät ja silti

olin hyvin lempeä lapselleni ja hyvin on mennyt.

Eli täysin päinvastoin toimin kuin äitini.

Ja kierre on katkaistava.

Kts. Riitta Kokon sivuja jos löytäisit sieltä tunteisiin apua.

hae sitä

itsekin traumatisoitunut, eikä sitä poisteta päättämällä, ettei enää ole traumatisoitunut. Trauma on juuri sellainen, joka tulee kuin tyhjästä, koska se ei ole syntynyt omalla tietoisella päätöksellä, joten sitä ei sillä myöskään poisteta.

Ehkä vähän helpottaa niissä paineissa, jota koen. Mitä keinoja trauman purkuun sitten on, muuta kuin terapia, johon nyt ei ole rahaa, eikä ajallista mahdollisuutta.





ap

Lapsen epätoivottu käytös tulee kait yllättäen, kun vähiten odotat sitä, ja tämä laukaisee jotain sinussa. Sinun täytyy varautua pettymykseen, tai siihen raivoon.



Kuvittele mikä on raivostuttavinta mitä lapsesi voisivat tehdä. Yritä joka päivä kuvitella jotain sellaista millä muksusi saisivat sinut heidän aavistamatta raivostumaan. Esim. tulet kotiin ja keittiön kaappien ovet on koristeltu huulipunalla. Tai löydät palaneen kohdan matosta kun lapset olivat leikkineet tulitikuilla. Tai kun keittiö on kuin pommin jäljiltä kun lapset olivat harjoitelleet "kokkaamista".



Mitä tahansa saatkin kuvittelluksi, jollekin vanhemmalle on jo käynyt se. Revi vaikka vahingoniloa siitä sitten.

Itse toisinaan kiihdyn nollasta sataan hetkessä. Jo kohta kadun ja olen itkun partaalla. Pientä mielen rauhaa tuo se, että pyydän lapsilta anteeksi ja keskustelen, mistä käytökseni johtui. Terapian tarpeeni on tiedossa, mutta minulla ei ole aikaa eikä henkisiä resursseja siihen tällä hetkellä.



Jaksamista.

omalääkärille ja kerro tilanne rehellisesti ja kaunistelematta



t. kakkonen

Itse toisinaan kiihdyn nollasta sataan hetkessä. Jo kohta kadun ja olen itkun partaalla. Pientä mielen rauhaa tuo se, että pyydän lapsilta anteeksi ja keskustelen, mistä käytökseni johtui. Terapian tarpeeni on tiedossa, mutta minulla ei ole aikaa eikä henkisiä resursseja siihen tällä hetkellä.

Jaksamista.

tällaista jaksamisen toivottelua, jos iso ongelma on tiedossa, sille pitää tehdä jotain

väkivallan kierre on pakko katkaista

No mutta ei kai huutaminen niin vakava asia ole. Eiköhän kaikki äidit joskus vähän räjähtele ja ole ailahteleviakin. Pääasia jos pääosin pystyt olemaan rakastava ja turvallinen ja pystyt pyytämään anteeksi ja selittämään, ettei huutamninen ollut lapsen vika vaan sinulta paloi päreet kun lapsi teki jotain typerää tms. Kunhan et käytä väkivaltaa fyysisesti etkä pelottele lapsia tms niin eiköhän asiat ole ihan mallillaan. Tärkeää on että tiedostat omat traumasi, niin pystyt ymmärtämään, ettei suuttumus ole lapsen vika vaan itse et ole oppinut käsittelemään vaikeita tunteita. Olet jo aika pitkällä kun tiedostat. Meitä on muitakin kaltoinkohdeltuja äitejä, on tärkeää yrittää katkaista sukupolvien ketju. Tsemppiä!

kun minulla on rahaa ja resurssit siihen. Nyt en pysty järjestämään sitä, vaikka miten haluaisin.



Nyt kaipaisin ihan konkreettisia vinkkejä ja kikkakolmosia, millä saisin itseeni vähän otetta.



ap

Itselläni ei ole kokemusta tuollaisista traumajutuista. Mutta sen olen huomannut että jos syön riittävän usein ja hyvin sekä nukun riittävästi ja ehkä vielä saan pari kertaa viikossa hetken omaa aikaa ilman kenenkään muun vaatimuksia jaksan lapsia paljon paremmin suuttumatta. Toivottavasti hoidat itseäsi niin että nämä perusasiat olisivat kunnossa jos se edes vähän auttaisi sinua siinä ettet raivostu niin kovin.



Iso halaus ja toivon että löydät apua tilanteeseesi.

Joku huutaminenhan ei maailmaa kaada. Keskustelin tästä aiheesta kerran tuntemani psykiatrin kanssa, ja hän oli sitä mieltä, että liian siloiteltu, kaikesta aggressiosta siivottu elämä nimenomaan on lapsille huono. Plus ettei tällaista yleensäkään missään perheessä ole, paitsi ehkä jonkun psykoterapeutin perheessä jos sielläkään.

ja hirveät morkkikset raivareista. En silti pysty pelkällä tietoisella päätöksellä lopettamaan raivareitani vaikka kuinka haluaisin. Se tunne vaan tulee ja vyöryy yli. Normaaleina hetkinä olen oikeasti ihana malliäiti. Sellainen mitä haluankin olla ja se tulee luonnostaan, kaikki hellyys ja yhdessä tekeminen. Mutta sitten tulee se raivo ja olen kuin eri ihminen.



Mulla auttaa jonkin verran niinkin yksinkertaiset asiat kuin riittävä uni ja säännöllinen ruokailu. Jos olen väsynyt tai verensokeri heittelee, olen ihan seko. Myös pms on pahaa aikaa, olen oikeasti niin hullu joskus, että olen harkinnut osastojaksoa jne. Mutta sitten taas rauhoitun ja kaikki on hyvin. Aika vakavia tunteiden säätelyn ongelmia kuitenkin. Pms-aikoina on tärkeää että saan omaa aikaa enkä jää ärtymään neljän seinän sisälle lapsen kanssa. Takuuvarmasti raivo purskahtaa jossain vaiheessa. Jonkin verran olen pystynyt siirtämään raivoa, eli olen päättänyt ettei lapsi saa nähdä raivareita ja olenkin joskus ehtinyt pakoon vaikka vessaan, missä sitten olen purrut nyrkkiä tms. Paljon on vielä opeteltavaa. En uskalla mennä tämän asian kanssa terapiaan, koska terapeuteilla on ls-ilmoitusvelvollisuus. Olen 95% todella hyvä äiti, mutta ne loput 5% ovat huonoa :(( en olisi ikinä uskonut että olisin huono äiti edes sitä määrää.

Voisit yrittää miettiä millaisen kohtelun haluaisit itse äidiltäsi jos olisit lapsi. Eli samaistu omaan lapseesi. Hän on kuitenkin vielä pieni ja harjoittelee elämää ja tunteiden käsittelyä. Lapsiperheessä on aina vähän kaaosta, sitä pitäisi oppia sietämään. Toinen konsti on se, että menet vähäksi aikaa toiseen huoneeseen tai laitat lapsen pois silmistä vähäksi aikaa, jotta pahimmat tunteet ovat laimentuneet.



Edelleen muista kuitenkin, että huutaminen silloin tällöin ei ole vakavaa kunhan selität että äiti on vähän vihainen ja pettynyt, mutta älä koskaan hauku tai mollaa tai uhkaile hylkäämisellä tms. Pahaa on myöskin se, jos yrittää kokoajan peitellä vihantunteitaan, se ei ole lapsille hyväksi myöskään. Sallithan sinä lastesi olla vihainen tai surullinen ja selität heille, että he saavat olla vihaisia ja huutaa surua ja kiukkua ulos. Satuttaa ei saa, mutta huutaa saa, meidän perheessä on ainakin sellainen sääntö :)

kun minulla on rahaa ja resurssit siihen. Nyt en pysty järjestämään sitä, vaikka miten haluaisin. Nyt kaipaisin ihan konkreettisia vinkkejä ja kikkakolmosia, millä saisin itseeni vähän otetta. ap

muista ainakin antaa vastapainona rakkautta ja hyväksyntää (ja rajoja, en tarkoita mitään lahjoilla ja periksiantamisella hyvittelyä). Jos pitää valita huutavan ja kylmän äidin ja huutavan ja lämpimän äidin välillä, lienee selvä, kummasta on enemmän haittaa.

Jonkinlainen itsesuggestioi voisi toimia. Kuvittele tilanteita, joissa räjähdät ja harjoittele mielessäsi parempia tapoja selvitä tilanteesta. Ehkä noin saat mallit herkemmiksi, että ehdit reagoida järkevästi ennen purkausta?

Ensiksi tärkeää on tietty se, että tajuaa, että näin ei voi jatkua. Olet siis jo aika pitkällä, kun tiedät mikä siellä kaiken takana on. Minä aloin lukea kasvatusalan kirjoja. Tiesin, että olen järjellä ajatellen samaa mieltä niiden kanssa, että lukeminen on sellaista joo, joo -tyyppistä. Mutta silti niiden asioiden lukeminen kai auttoi omaa päätä prosessoimaan lapsen elämää. Minulta oli aina lapsena vaadittu kauheasti ja vaikka tiesin sen olevan väärin, oli minunkin kamalan vaikea ymmärtää (vaikka tietoisesti ymmärsinkin), että mulla on sylissä LAPSI ei pienikokoinen asioista tietämätön aikuinen. Että se lapsi ajattelee ja toimii niin kuin lapsi toimii ja ajattelee. Sen pää vain toimii toisin kuin aikuisen. Sitten mietin missä tilanteissa minä räjähdän ja mitä sitä ennen tapahtuu. Miten voisin viheltää pelin poikki ennen lopullista räjähdystä. Minä annoin itselleni luvan räjähtää ennen kuin tuli se viimeinen niitti. Näin minulla itselläni pysyi kontrolli vaikka 'räjähdinkin'. Ajattelin (toivoin) että en olisi näin yhtä pelottava lapselle. Lapsi sai minut raivon partaalle hirmuisella testaamisella. Se teki ensin jotain pientä, sitten isompaa jne, kunnes kilahdin ihan tyystin. Alkuvaiheessa räjähtäminen ei tepsinyt, koska lapsi tiesi, että en oikeasti ollut vielä vihainen. Muutaman tunnin päästä vasta oli sen aika.

Minkä ikäinen sun lapsi on ja mikä sut saa räjähtämään? Olisi helpompi antaa käytännön vinkkejä jos tietäisi nuo.

että kun sinun avun, pelon, hädän, nälän, osaamattomuuden ym tunteesi pienenä herättivät äidissäsi kuvaamasi raivonpuuskan, olet edelleen aikuisenakin aivan avuton kohtaamaan näitä tunteita? Pienet lapsesi saavat sinut aivan tolaltasi, kun he kokevat jotakin, mikä on ollut sinulle ehdottoman kiellettyä.



Ammattiapu voisi olla tarpeen, jotta voit sietää häpeää, mokailua, pelkoa ym tunteita. Saisit apua siihen, että voisit hyväksyä sellaiset tunteet ITSELLESI. Niin voisit hyväksyä lapsellesikin ahdistavia tunteita ja voisit olla heille tukena ja turvana eikä raivo sisälläsi ohjaisi elämäänne.

Ehkä vähän helpottaa niissä paineissa, jota koen. Mitä keinoja trauman purkuun sitten on, muuta kuin terapia, johon nyt ei ole rahaa, eikä ajallista mahdollisuutta.

ap

saa kunnalliselta puolelta ihan ilmaiseksi! :) Täytyy käydä vain ensin omalääkärillä, joka laittaa lähetteen eteenpäin.

Ja hänelle kerrot, että tarvitset terapiaa nyt ja heti. Jos sulla on pieniä lapsia ja tunnistat pahoja vihanhallintaongelmia, ei luulisi olevan vaikeaa saada terapeutille aikaa. Sitten homma etenee niin, että etsit yksityispuolelta terapeutin ja haet siihen Kela-korvauksen. Omavastuu siihen jää kyllä, mutta luulisin, että siihen saa tukea sosiaalitoimiston kautta, jos olet ihan varaton - sitä kannattaa kysyä.



Mitä tulee tilanteeseesi nyt ja välittömästi, niin on aika vaikea sanoa, oletko oikeasti hermostunut ja ailahtelevainen, vai ylireagoitko. Koska sinulla on ilmeisesti ollut vaikea lapsuus, voi olla, että et oikein osaa objektiivisesti arvioida omaa käytöstäsi. Ehkä sinulla ei lapsena OLLUT MAHDOLLISUUTTA ilmaista negatiivisia tuntemuksia, jos vanhempasi olivat arvaamattomia ja saivat herkästi raivareita. Ja silloin - jos on lapsena joutunut olemaan ylikiltti - voi aikuisena olla niinkin, että kokee kaikenlaisen kiukun jotenkin epänormaaliksi ja kielletyksi.



Sinänsä on ok välillä huutaakin lapsilleen. Se on inhimillistä, että jos lapset esim. kiusaavat toisiaan, äidiltä palaa pinna. Olennaista on, että suuttuessasikin et uhkaa hylkäämisellä, etkä mitätöi ja hauku lasta. Tai käytä väkivaltaa.



Hyvä olisi tosiaan myös jälkeenpäin kertoa, mistä hermostui ja kenties pyytää anteeksi, jos reaktio oli oikeasti ylimitoitettu.



Äideilläkin ON oikeus olla vihaisia ja ilmaista se.



Mutta tietenkin JOS joka päivä huomaat tulistuvasi monta kertaa ihan beserkki-raivoon, niin ei se tietenkään ole hyväksi lasten perusturvallisuuden tunteelle. Ja silloin on syytä hakea apua.



Onko kenties myös muita tekijöitä tuon lyhytpinnaisuutesi takana? Haet nyt syitä pelkästään omasta taustastasi, mutta entä muut olosuhteet? Oletko väsynyt? Saatko tukea kasvatustyöhön, onko sinulla mies? Oletko kenties masentunut?



Noitakin kannattaa miettiä, koska silloin ei auta yksin se, että lapsuutesi traumoja hoidetaan - jos taustalla on myös kohtuuton työtaakka tai vaikkapa parisuhteen ongelmia.



Kannattaa kenties tiedostaa sekin, että sinä olet nyt selvästi pettynyt itseesi ja tapaasi käsitellä lapsiasi. Sellainen pettymys tuppaa heijastumaan siihen, miten käyttäydyt. Eli tavallaan se on itseään vahvistava noidankehä! Pettymys on hyvä asia sen kannalta, että se ohjaa sinut korjaamaan tilannetta - mutta pettymys voi myös toisaalta vahvistaa vääriä toimintatapojasi.



Jaksamisia toivotan minäkin, koska sinulla on nyt todella henkisesti vaativa elämänvaihe edessä. On hienoa, että haluat tehdä työtä vanhemmuutesi edestä.