Lue keskustelun säännöt.
Kenen kanssa sitten pitäisi jakaa tunteensa jos ei läheisten? Minulle sanotaan että
15.12.2011 |
käytän toisia ihmisiä terapeutteina tai roskakoreina. Mielestäni tällainen palaute on hirveän loukkaavaa. :-(
Olen myös ollut aina valmis kuuntelemaan ystäviäni ja muita läheisiäni, jos he ovat halunneet purkaa huoliaan, joten kyse ei ole ollut mistään itsekkäästä vyörytyksestä. Tosin monet eivät ole halunneet puhua minulle asioitaan (tai sitten he ovat sellaisia että asiat eivät askarruta heitä - en oikein tiedä).
En oikein ymmärrä mitä tässä sitten pitäisi tehdä. Kaipaan ihmisistä nimenomaan sitä tunteiden jakamista yhdessä, henkilökohtaisten asioiden, ilojen ja surujen puhumista ja käsittelemistä. Sekä pinnallisemmalla tasolla että syvällisemmällä tasolla.
LÄHEISELLÄ ihmisellä ainakin minä tarkoitan sellaista ihmistä jonka kanssa pystyn tuntemaan että olen ystävä ja jonka kanssa pystyn puolin ja toisin jakamaan hyvin henkilökohtaisia asioita ja ajatuksia. Toki pinnallisia kuulumisiakin tulee vaihdettua yhden jos toisenkin tutun kanssa, mutta syvimmistä asioista puhun vain läheisen kanssa.
Onko tämä sitten toisen "käyttämistä terapeuttina"? Tai milloin toinen muuttuu "roskakoriksi"? Mitä te tuollaisilla ilmaisuilla ymmärrätte.
Kommentit (5)
On ihan ok puhua iloista ja suruista läheisten kanssa, mutta vain joskus. On hyvin raskasta henkisesti tukea säännöllisesti toista kuuntelemalla ja neuvomalla, tukemalla toista toisen taakassa. Maallikolla ei ole voimavaroja tähän koko ajan. Myötäeläminen kuluttaa empaattista ihmistä.
Jos on usein huolia ja suruja, läheisten ja erityisesti omaa etua ajatteleva menee ammattilaisen, terapeutin puheille. Terapeutilla on välineet kohdata nämä asiat neutraalimmin. Läheiselle se on vaikeampaa eikä rakkailta saa myöskään vaatia liikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tapoja hahmottaa maailmaa ja elämäänsä. Jotkut hahmottavat koko maailman epäkohtien kautta. He palaavat keskusteluissa aina ja aina niihin samoihin vääryyksiin, stressin aiheisiin jne. Ymmärrän, että he kokevat, että asiat saadaan tällä tavalla korjattua, ja että se puhuminen helpottaa heidän oloaan. Mutta koska he puhuvat näistä samoista asioista vuosikausia eikä mikään ikinä muutu, minä näen asian niin, että heillä on toimintamalli, joka ei ollenkaan edistä sitä asioiden korjaamista eikä helpota heidän oloaan, vaan pikemminkin pahentaa sitä, koska he jumivat noihin samoihin ajatuksiin niin älyttömän pitkäksi ajaksi.
Mä koen siis tosi kuormittavaksi sellaiset kaverit, joista tietää jo etukäteen, että he haluavat joka ikinen kerta puhua jostain kielteisestä. Usein nämä asiat on joka kerta samoja, kuten oman painon häpeäminen, vaikea suhde sukulaisiin/vanhempiin/mieheen tai ex-mieheen tai kamalat työkaverit ja työtilanne. Keskustelun sisältö ei vuosikausiin ole muuttunut miksikään, vaikka aihe voikin olla näennäisesti eri eri kertoina.
Kukaan meistä ei voi tietää, onko ap sinun arvostelusi ollut nyt ihan kohtuutonta vai ei. Tämä on vain minun näkökulmani näihin omiin kaverisuhteisiini.
On oikeasti mahdoton tietää, mitä läheisesi ovat tarkoittaneet, kun ovat moittineet sinua avautumisistasi. Kysy sitä heiltä.
Kritiikki on kumminkin syytä ottaa nöyrästi vastaan.
Itse kullakin on oma tapansa ja kykynsä käsitellä muiden huolia. Joku jaksaa pitkäänkin käsitellä toisen murheita, joku taas ei juuri lainkaan. VÄKISIN ei toista voi saada empaattiseksi kuulijaksi, joten sen vuoksi sinun kannattaa muuttaa ainakin ko. ihmisen kohdalla sitä, miten paljon avaudut hänelle ja toivot tukea ja empatiaa.
Jos joku ei halua märehtiä sisimpiäänsä kenenkään kanssa tai ainakaan sinun kanssasi, ei teidän suhteenne muutu TASAPUOLISEKSI sillä, että OLISIT valmis kuulemaan myös hänen huoliaan - kun hän ei kerran niitä halua sinulle kertoa. Suhde on siten vino ja yksipuolinen, jos sinä puhut murheistasi, ja hän ei lainkaan.
Minä ainakin juttelen mielelläni muidenkin murheista ja iloista ja tunteista - mutten loputtomiin samasta asiasta. Jos joku vatvoo samaa (ja minusta aika pientä) murhetta kuukaudesta ja tapaamisesta toiseen, kyllästyn ihan varmasti. Minun tulkintani on, että vatvominen ei JOHDA mihinkään ja toinen käyttää minua tosiaan roskakorina.
Jos taas asiaa käsitellään oman tulkintani (tästä on tietysti niin monta tulkintaa kuin on ihmisiäkin) JÄRKEVÄSSÄ määrin ja empatiani ja mahdolliset ehdotukseni näyttävät vaikuttavan toisen oloon ja tilanteeseen, sen koen tietysti mielekkääksi.
Tiedän olevani kuormittava ihminen ja siksi joudun tietoisesti rajoittamaan kommunikointiani muiden kanssa. Terapiassa sitten kerron kuulumiseni ja arkipäivän murheeni. Syön ahdistukseen, mikä tästä patoamisesta tulee, rauhoittavia tai hukutan murheeni tekemällä paljon töitä. Minulla ei ole puolisoa jonka kanssa jakaa ajatuksiani joten murheita ei saa sinnekään suuntaan jaettua. Välillä tuntuu raskaalle.
tai miten sen selittäisi- ja palautteesi perusteella sinä olet juuri sellainen. Eli siis, AINA on huolia, koskaan ei muusta keskustella kun niistä huolista ja vaikeuksista, ikinä ei ole mikään hyvin. valitetaan.
ja okei, vaikka valittaisi aiheesta, niin liika on liikaa. Jos joka tapaamiskerralla, jo kerran, pariin kertaan keskustellut asiat, pitää aina keskustella uudestaan niin ei sitä jaksa kuunnella loputtomiin.
Ehkä nämä sinun läheisesi ovat huonoja kuuntelemaan- ja ehkä se, jos heillä ei ole huolia mistä puhua, niin heistä tuntuu nimenomaan terapeuteilta.
Humalassa nämä henkisesti raskaat ihmiset ovat kammottavia, joka kännin vedolla itketään ja valitetaan samasta asiasta.