Onko lapsen kanssa kotona olo kauhean yksinäistä?

Riippuu ihmisestä, työstä, asemasta, työn merkityksen henkilökohtaisesta arvostuksesta jne., kuinka sen jaksaa. Lapsi on ihana, mutta ei se kotonaolo ole niin ihanaa, kuin pahimmassa työstressissä sen kuvittelee olevan... Usko pois, tulee päiviä, jolloin koet kohtuutonta epäreiluutta, että miehesi voi vaan aamuisin lähteä omiin töihinsä ja aikuiskontakteihinsa ja sinä jäät keittämään bataattisoseita pyykkivuoren keskelle... Näin pitkän ajan jälkeen tuntuu tyhmältä, että olen kiukutellut kotonaolosta, kun lapset on vaan hetken pieniä, mutta siinä konkreettisessa ja akuutissa tilanteessa ei vaan pysty sellaiseen ajatteluun... Anteeksi mun kyynisyys.

ja olla yksin. Silloin tulee kohdanneeksi ne asiat, jotka on halunnut torjua pois mielestään. Kun on käynyt läpi nuo asiat, on kasvanut ihmisenä. On kypsempi.

elämässäsi on kun olet vauvan kanssa kotona. On paljon paikkoja, minne voit vauvan kanssa mennä. Voit myös tutustua uusiin ihmisiin.

Kolmosenkin kanssa siltä osin, että ihmisen on hyvä olla yksinkin ja kasvaa ajatustyön kautta ihmisenä. Ainoa ongelma äitiyslomalla sen suhteen on se, että käytännössä et ikinä pääse olemaan yksin. Vaan kannat pääsääntöisesti vastuuta sinusta hyvinkin riippuvaisesta ihmistaimesta. Siinä on yksin olo kaukana.



Itselläni (kolme lasta) vauva eikä vanhemmat lapset onnistuneet kotivuosina koskaan korvaamaan sitä aukkoa, jota kaipasin työn teon ja työyhteisön piiristä. Haasteita ja sosiaalista kanssakäymistä, joka ei liittynyt herran terttuihini lainkaan.

Kolmosenkin kanssa siltä osin, että ihmisen on hyvä olla yksinkin ja kasvaa ajatustyön kautta ihmisenä. Ainoa ongelma äitiyslomalla sen suhteen on se, että käytännössä et ikinä pääse olemaan yksin. Vaan kannat pääsääntöisesti vastuuta sinusta hyvinkin riippuvaisesta ihmistaimesta. Siinä on yksin olo kaukana. Itselläni (kolme lasta) vauva eikä vanhemmat lapset onnistuneet kotivuosina koskaan korvaamaan sitä aukkoa, jota kaipasin työn teon ja työyhteisön piiristä. Haasteita ja sosiaalista kanssakäymistä, joka ei liittynyt herran terttuihini lainkaan.

myös siinä mielessä että se kasvattaa nöyryyttä. Nöyrästä elämänasenteesta ihminen saa itselleen yllättävän paljon.

Onko se niin, että nykymaailmassa on harvinaista että ihmisellä on työstä riippumattomia ihmissuhteita? Minusta on surullista jos työtoverien pitää täyttää ystävienkin paikka. Onhan sukulaisiakin, sisaruksia jne.

Aktiivinen ihminen lähtee ulos vaunujen kanssa tapaamaan tuttujaan tai kutsuu ystäviä kylään. Myös muihin pienten lasten vanhempiin on helppo tutustua esim. leikkipuistoissa.



Jos taas haluaa eristäytyä kotiin ja tavata vain miestään, niin sekin on yksi vaihtoehto. Sinä päätät!

Olen aina toivonut, että olisi joku samassa tilanteessa oleva, mutta valitettavasti ei. En ole myöskään tavannut ketään äitiä, jonka kanssa hengailla. Olen käynyt perhekahvilassa, jutellut muiden aikuisten kanssa, mutta kehenkään en ole tutustunut enkä yhdenkään nimeä tiedä.



Olen ollut yleensä ahdistunut ja yksinäinen äitiyslomat ja vanhempainvapaat. Vaikka näkisi muita aikuisia ja höpöttäisi yhdentekevää, se on sarjassa "en tavannut ketään". Itse kaipaan hyvää kaveria, jonka kanssa oikeasti jakaa asioita, en hyvänpäiväntuttua.

Onko se niin, että nykymaailmassa on harvinaista että ihmisellä on työstä riippumattomia ihmissuhteita? Minusta on surullista jos työtoverien pitää täyttää ystävienkin paikka. Onhan sukulaisiakin, sisaruksia jne.

Saati sisaruksia, jotka haluavat tavata. Mulla eikä miehelläni ole. Nuorempana oli kavereita, jotka halusivat tavata. Enää ei ole.

Sit se vauva voi olla sellainen tai elämä sellaista, että sen kanssa ei tosiaan lähdetä mihinkään!

Itse olin yh:na ja huonosti nukkuvan vauvan kanssa sekä fyysisesti ja henkisesti niin väsynyt etten pystynyt lähtemään mihinkään etsimään aikuiskontakteja.

Aktiivinen ihminen lähtee ulos vaunujen kanssa tapaamaan tuttujaan tai kutsuu ystäviä kylään. Myös muihin pienten lasten vanhempiin on helppo tutustua esim. leikkipuistoissa.

Jos taas haluaa eristäytyä kotiin ja tavata vain miestään, niin sekin on yksi vaihtoehto. Sinä päätät!

Vauvan kanssa ei leikkipuistossa ole pitkään aikaan tekemistä, toki jos on isompi sisarus, niin raahaa sinne vaikka 3-viikkoisen. Muut vanhemmat eivät meilläpäin juttele kuin niiden kanssa, jotka jo tuntee ja/tai on samanikäiset lapset. Ei vauvavuoteen ole mitään.

Itse olen sitä tyyppiä, että tykkään olla paljon yksin mutta silti oli aika puuduttavaa ja yksinäistä. Ero siihen, että on vauvan kanssa kotona tai jos olisi työttömänä kotona on se, että et todellakaan voi tehdä sitä mitä mieleesi pälkähtää. Eli olet hyvin sidottuna siihen pieneen ihmiseen. Et voikaan vaikka lähteä puolen tunnin päästä salille jos siltä nyt tuntuu, vaan käyt sen ainaisen vaunulenkin, tissität, vaihdat vaippaa ja kappas, onkin jo ilta.



Se toisiin mammoihin tutustuminen on vähän niin ja näin. Joskus on niin sisäpiirimeininkiä perhekerhot ja muut täynnä, että vaikka tekisi mitä, niin ei varmasti tule tervehtimisituttua kummempaa tuttavuutta. Been there, done that.

Olen esikoisen kanssa kotona. Meillä on kyllä tavallaan onnellinen tilanne kun mies on vuorotyössä, niin ei tule sellaista 7- 17 joka päivä yksin, vaan välilllä mies on poissa illan tai yön, ja ehtii olla kotona myös vauvan hereilläoloaikana.



Lisäksi minulla on useita kavereita samalla kylällä, ja töistäkin meitä on jäänyt useampi suuurinpiirtein samoihin aikoihin äippäilemään ja pidetään yhteyttä.



Minusta nämä 10 kk on menneet ihan älyttömän nopeasti, onneksi ei tarvtse vielä lähteä töihin!



Meidän kylällä toimii myös Mll:n vauvala, siellä varmaan saa hyvin kontakteja samanikäisten lasten äideistä, kerran kävin ja oli oikein hyvä meiniki, on vaan jäänyt kun ei itsellä oikeastaan ole tarvetta niihin uusiin kontakteihin kun ei aina ehdi näitä kaikkia vanhojakaan tavata niin usein kuin haluaisi!



Onnellista äitiyslomaa sinulle, toivottavasti löytyy seuraa!

Kovasti odotin aina, että mies tulee kotiin töistä. Enkä olisi tykännyt, että hän käy ollenkaan harrastuksissa tai tapaa kavereitaan, koska olin niin yksinäinen (en niinkään vauvan hoidon takia). Olimme muuttaneet uudelle paikkakunnalle, en tuntenut ketään. Vauvakahviloissa kävin, mutta ei niistä oikein saanut seuraa kuin siksi hetkeksi vain. Onneksi oli netti.



Vauva sitoi hurjasti. Meillä oli sellainen jota piti koko ajan kantaa, joten kunhän oli hereillä niin piti olla sylissä. Vaunuissa ei suostunut hereillä olemaan, eikä liinassa. Oli siksi vaikeaa lähteä liikkeelle.

Minä tunnen olevani yksin kun lapsi on poissa kotoota, ystäväni tuntee olevansa yksin kun on vain lapset seuranaan. Että riippuuhan se ihmisestä.

ja omasta aktiivisuudesta. Minä olen kotiäitivuosina elänyt erittäin sosiaalista elämää ja nauttinut siitä; kotona olevien äitien seura on samalla tavalla sosiaalista kuin opiskeluaikojen opiskelukaveriseura, kaikilla on aikaa eikä stressin häivää, ja yhdessä voi tehdä kaikkea spontaaniakin ja jakaa ilo lapsista. Kaveripiiri on laajentunut huimasti.



Jos ap pelkää, ihan oikeasti, että kotona oleminen tulee olemaan yksinäistä, niin silloin on erittäin hyvä, että hän saa miettiä sosiaalista elämäänsä kun on vielä niin nuori, että ehtii pistää asiat tärkeysjärjestykseen. Jos koko sosiaalinen elämä on työpaikan työKAVEREIDEN varassa, eikä omien, oikeden ystävien varassa, niin on jo korkea aika alkaa miettimään, onko se hyväksi. Työkaveruus on useimmiten helppoa ja kivaa, mutta se ei ole oikeaa kaveruutta, jos se katkeaa sillä sekunnilla kun työpaikasta lähdetään. Siinä on myös omat riskinsä; ensinnäkin tuo asetelma lataa työkavereille ja koko työyhteisölle sellaisia odotuksia, joita työyhteisön ei kuulukaan täyttää (töihin mennään kuitenkin tekemään töitä, ei kaveeraamaan) ja pahimmillaan käy niin, että kun työkaverit täyttää sosiaalisen kiinitön, niin oikeille kavereille ja ystäville ei jää enää aikaa - vaikka he ovat oikeasti niitä tukipilareita, jotka pysyvät elämänmuutoksista huolimatta.



Ap, voi olla että edessä on yksinäisiä aikoja, mutta voi käydä myös toisinkin; voi olla että saat paljon uusia kavereita ja tapaat mielenkiintoisia ihmisiä joita et esimerkiksi töissäsi koskaan tapaisi. Lapsen saaminen ei vie elämänhallintaasi vaan voit yhtä edelleen itse päättää siitä minne menet ja keitä tapaat.

Etenkin vauvan kanssa kun se ei puhu. Juttele siinä sitten päivät pitkät vauvalle, hymyilet ja vastaat itsellesi. Hieman helpotti kun esikoinen oppi puhumaan, mutta ei lapsi tietenkään korvaa sitä aikuisten välistä sosiaalista kanssakäymistä, jota itse ainakin kaipaan kaikista eniten.



Monesti täällä uhotaan miten helppoa on olla kotona verrattuna työelämään, mutta ehkä unohdetaan se miten henkisesti yksinäistä ja pitkäveteistä elämä kotona voi olla huolimatta siitä, että käydään puistossa, kerhossa jne.

Ekan lapsen vauvavuotena oli hvinkin yksinäisiä ja pitkiä hetkiä ja päiviä. En osannut lähteä äiti-lapsi tms juttuihin mukaan. Vaunuttelin kyllä mutta en tiennyt mihin poiketa, että olisin voinut luoda sosiaalisia suhteita. Tuntui älyttömän tyhmältä mennä leikkikentälle, kun vaunuissa nukkui pieni vauva. Kerran kävin ja tunne oli niin ulkopuolinen, että ihan hävetti kun olin tullut kävelleeni portista sisään.



Mies oli töissä ja päivän kohokohdaksi muodostui miehen tuleminne kotiin töistä. Se oli kamalaa molemmille. Niinä päivinä, kun olin ulkoilemassa/asioilla tms vauvan kanssa, kotiintulo oli tosi mukavaa molemmille.

Ehkäpä minulla oli masennusta, en tiedä.



Toisen kohdalla tilanne oli aivan erilainen. Suurin syy siihen oli, että olin etukäteen vahvasti päättänyt, että minähän en kotiin jää. Takaraivossa kummilleli esikoisen aikainen yksinäisyyden tunne.

Menin äiti-lapsi juttuihin, kävin leikkikentällä kirjastoissa ja kaikenlaisssa mahdollisissa kissanristiäisissä, jotka vaan vähänkin liittyivät lapsiin. Ja se kannatti :)

Olo oli todella energinen eikä esim. kokonainen viikko pelkästään lasten kanssa kotona tuntunut välillä ollenkaan kamalalta.

Töissäkin kävin välillä, vein mukanani pullapussin ja muksut 'näytille'.



Ekan kanssa on vähän kuutamolla. Ota etukäteen selvää lähistön tai lähikaupungin lapsi-jutuista. Ja mene edes kerran viikossa vaikka siitä olisikin vaivaa.

Lähde rohkeasti ulos vaunulenkille,kaupungille,puistoihin,kahviloihin ja liity kerhoihin tai keksi joku harrastus vaikka vauvauinti.Tapaat muita mammoja ja siinä ei kyllä puheenaiheet lopu,kun vaan rohkeasti tutustut.Muut mammat on ihan samassa lähtötilanteessa,tuskin kukaan haluaa jäädä yksin vauvan kanssa kotiin möllöttämään.Se on sinusta kiinni.Ole rohkea,saat uusia ystäviä ja lapsellesikin jo tulevaisuutta ajatellen.Toki tulee hetkiä kun tuntuu yksinäiseltä,mutta muista ettet ole yksin pelkojesi kanssa.Me kaikki olemme joskus niitä epävarmoja uusia mammoja.Tsemppiä ja nauti äitiyslomasta!Kyllä siihen tottuu.Se on sinusta kiinni.

mä en esim ole ikinä voinut ymmärtää miksi suomalainen nainen alkaa yhtäkkiä käyttämään huivia. No, meidän puistossa on 2 tälläistä ja niitten kanssa aina ekana jutellaan.

Itse olen mennyt lapseni kanssa puistoon ja monta kertaa itse olen ensimmäisenä aloittanut juttelun.

Kun ollaan oltu mm bussissa, olen lähes joka kerta toiselle vaunuihmiselle jotain sanonut jne jne.

Meidänkin puistossa on niitä jotka ovat NIIN nokka pystyssä aina ja katsoo päästä varpaaseen, lapset puettu hienoihin vaatteisiin jne jne.

Ja ihan yksin saavat olla, ellei samanlaista äitiä tule.

Helsingissä on lisäksi tosi paljon harrastuksia, muskareita jne työväenopistossa ja muutenkin erilaisia, eli ihan on itsestä kiinni jääkö kotiin miettimään vai lähteekö katselemaan muita ihmisiä.