te jotka olette parantuneet masennuksesta

auttoi, puolessa vuodessa olin mielestäni terve ja lopetin lääkityksen, mutta kas kummaa jouduin aloittamaan uudelleen 2kk päästä. sitten söin 1v 6kk ja sen jälkeen ok. kyseessä keskivaikea synnytyksen jälkeinen masennus.

En usko, että pääsen eroon masentuvasta mielenlaadusta ihan kokonaan, mutta osaan käsitellä ajatuspolkujani tietoisesti. Sain siihen paljon apua kognitiivisesta ryhmäterapiasta.



Apua on tulut siis siitä, että ymmärrän omaa taustaani vasten mikä minua vaivaa ja kuinka olen kehittänyt itselleni tietynlaiset ajatuspolut ja käyttäytymismallit. Osaan nykyään saada itseni kiinni itse teosta, kun "alan olla sillä vieterillä", joka vie lamaantumiseen ja mustan mielen syövereihin. Teen äkkikäännöksen, teen niitä epämielyttäviäkin asioita, joiden tiedän lopulta johtavan parempaan lopputulokseen.



Apua on siis tullut ammattilaisilta, lääkäriltä, ryhmän vertaistuesta, psyk.hoitajien vastaanotoilta -mutta ennen kaikkea omasta päästä. Olen suostunut olemaan väärässä ja muuttamaan kaavojani. Lakannut syyttämästä menneisyyttä ja muita ihmisiä.

Muutto uudelle paikkakunnalle teki tilanteesta vielä pahemman ja yksinäisyys ja masennus yhdessä tekivät minusta suorastaan apaattisen. En viitsinyt tehdä asialle mitään ja kierin vaan siinä omassa masennuksessa.

Muutos tapahtui kun aloitin pitkästä aikaa opiskelun ja tutustuin uusiin ihmisiin, jotka saivat minut ymmärtämään että minäkin ansaitsen ystäviä. Pikku hiljaa kun elämään tuli uutta sisältöä, masennuskin katosi itsestään.

Jälkeenpäin on tullut "masennusjaksoja" jotka eivät kuitenkaan onneksi aiheuta samanlaista ahdistusta ja pahaa oloa kuin pitkään jatkuneen masennuksen aikana.

Mikä teidät paransi?

psykoterapia 8 vuotta. 2 vuotta kolme kertaa viikossa, 1 vuoden 2 kertaa viikossa. 5 vuotta 1 kerran viikossa. Ajoittain masennuslääkkeet.

Mikä oli käänteentekevä muutos?

Ei sellaista ollut, ellei siksi laske terapiaan hakeutumista.

Entä milloin huomasitte olevanne parantuneet?

Kun kykenin rakastamaan ja tekemään työtä. Terapiassa olin käynyt tuolloin noin 5 vuotta. Jo vuoden jälkeen olin kuitenkin työkykyinen.

Onko sen jälkeen tullut masennusta?

Onhan se taipumus olemassa. nyt on voimavaroja estää itseään syyllistävää ajatusmallia, josta masennus seuraa.

Mikä teidät paransi?

psykoterapia 8 vuotta. 2 vuotta kolme kertaa viikossa, 1 vuoden 2 kertaa viikossa. 5 vuotta 1 kerran viikossa. Ajoittain masennuslääkkeet.

Mikä oli käänteentekevä muutos?

Ei sellaista ollut, ellei siksi laske terapiaan hakeutumista.

Entä milloin huomasitte olevanne parantuneet?

Kun kykenin rakastamaan ja tekemään työtä. Terapiassa olin käynyt tuolloin noin 5 vuotta. Jo vuoden jälkeen olin kuitenkin työkykyinen.

Onko sen jälkeen tullut masennusta?

Onhan se taipumus olemassa. nyt on voimavaroja estää itseään syyllistävää ajatusmallia, josta masennus seuraa.

Krooninen masennus ei häviä helposti, mutta viimeiset 2 vuotta on ollut selkeästi parempi. Isoin syy tähän on, uskomatonta kyllä, itselle sopivan ruokavalion löytäminen(vhh)! Vähättelin sen vaikutusta ja mätin suuhuni mitä sattui + lihoin. Kun aloin miettimään syömisiäni, pääsin eroon raivokohtauksista, turhista itkuista ym. Minusta kuoriutui positiivisempi ja elämäniloisempi ihminen, vaikka vieläkin takerrun liian helposti ihmisten sanomisiin (olen koulukiusattu, joten onko ihmekään..?) ja otan itseeni turhista.

Mikä teidät paransi? Mikä oli käänteentekevä muutos? Entä milloin huomasitte olevanne parantuneet? Onko sen jälkeen tullut masennusta?

Parantuminen ei ole tapahdu sormia napsauttamalla. Suurin auttava tekijä tilanteen paranemiseen oli ihan totaalinen ympäristönmuutos. Muutin ihan toiselle puolelle Suomea, kauas vanhoista ympyröistä. Aloin jälleen opiskella, löysin uusia ihmisiä. Aloitin alusta.

Viime vuodet ovat menneet ihan hyvin. Keväät ovat pahinta aikaa, jolloin se romahdus tulee, jos tulee. Nykyään onneksi osaan jo tarkkailla itseäni ja osaan stressaavina ja rankkoina aikoina panostaa enemmän omaan itseeni ja huolehtia itsestäni niin, että saan estettyä pahimmat vajoamiset. Vaikeaa selittää

Todella monet asiat vaikuttivat paranemiseen ja monin eri keinoin pidän edelleen masennusta loitolla jatkuvasti ja erityisesti syksyisin. Ilman lääkitystä (serotoniinin takaisinoton estäjä) en kuitenkaan olisi jaksanut edes ajatella noita muita keinoja. Ei ollut mitään tarmoa.



Olen saanut apua myös monista eri terapiamuodoista ja muuttanut olosuhteitani siten, että stressaavia tilanteita on entistä vähemmän. Pidän itsestäni paremmin huolta. Kuten monet ovat jo sanoneet, masennuksen hoito on elinikäistä, vaikkei pahoja masennuskausia enää tulisikaan.

terapia on tehnyt hitaasti hyvää jälkeä. Vasta tämän vuoden puolella voin sanoa toipuneeni. Kolme vuotta kesti.3

Mikä teidät paransi? Mikä oli käänteentekevä muutos? Entä milloin huomasitte olevanne parantuneet? Onko sen jälkeen tullut masennusta?

Muistan sen pakokauhun tunteen, kun tajusin, että mikään, mitä olin elämässä pitänyt omalta osaltani totuuksina, ei pidäkään paikkaansa, vaan on vain omassa päässäni kehittämiä kieroutuneita ajatusmalleja.

Onneksi olin tarpeeksi nuori tuolloin ( parinkympin tienoilla), ja se onnistui tuolloin vielä todella hyvin.

Mutta siis jouduin muuttamaan kaikki minulle tyypilliset ajatusmallit ja toimintatavat. Tällä hetkellä olen sellaisessa jamassa, että en usko ikinä enää voivani masentua. Rakenteet ovat tällä hetkellä kunnossa. Tiedän olevani tärkeä ja arvokas ihminen.

Mutta toimintakykyni palasi n. 2 vuoden lääkityksen jälkeen sellaiseksi, että pystyin itse tekemään päätöksiä sen suhteen, että pystyn toimimaan ilman sairaslomaa.



Mulla parantamista hidasti ehdottomasti alussa tehdyt väärät lääkekokeilut, niihin liittyvä painonnousu ja siitä seurannut entistä pahempi olo. Asiat kääntyivät parempaan kun saatiin kaikki aineenvaihduntaa hidastava lääkitys pois, päinvastoin vaikuttava lääke tilalle ja pikku hiljaa sen vaikuttaessa aloin voida sekä fyysisesti (painon lasku, vireys) että henkisesti paremmin. Tärkeintä tuossa lääkityksessä oli, että se pysäytti siihen asti vuosia jatkuneen ahdistuskierteen, yhtenä päivänä vain tajusin, että hengitän normaalisti, ei tunnu pahalta ja lihakset eivät ole koko ajan sellaisessa pienessä jännitystilassa, vaan voin rentoutua.



Tuo ahdistus oli mulla se pahin masennusoire, joten sen lähteminen antoi voimia muutenkin. Lisäksi kun olo tuntui paremmalta, oli tärkeää siirtyä terapian kautta pois mielenterveystoimistosta. Se mtt:n oma toimintamaailma on niin passiivisuutta korostava, että siinä ei oikein jää tilaa pohtia itse asioitaan ja sitä, mitä muutoksia elämässä pitää tehdä. Terapiakaan ei minulle sopinut, mutta useimmille se varmaan sopii. Itse olen niin omanarvontuntoinen, että en oikein näissä asioissa osannut ottaa vastaan ulkopuolisen kommentteja, kun tuntui, että asioista puhuttaessa ei mitenkään saanut kuvattua koko asiayhteyttä.



Lisäksi se, että päätin vaihtaa alaa ja uusi opiskelupaikka kutsumusalalla olivat tärkeitä. No, vaihdoin samalla varmasta työpaikasta melko varmaan työttömyyteen (ala työllistää, mutta pitkä sairasloma ei), mutta oman alan opiskelu edes väliaikaisesti antaa niin paljon voimia ja hyviä kokemuksia, että en usko, että olisin jaksanut jos en tätä kokemusta olisi saanut.



Kuten sanoin, niin en minkään virallisen testin mukaan ole parantunut, mieliala on aika alhainen, mietin kuolemista ja en oikein koe, että tulevaisuus olisi valoisa. Toisaalta pääni toimii jälleen kuten ennen masennusta, pystyn ajattelemaan laajoja ja abstrakteja kokonaisuuksia, ei ahdista ja löydän huumoria kaikesta, mitä ympärillä tapahtuu. Varsinkin tuo viimeinen oli tärkeä asia koko paranemisprosessissa, jotkut ihmiset ottavat hirveän tosikkoina terapian ja lääkkeet ja kaiken, mutta kun asiaa miettii, niin kyse on aika naurettavista tavoista hoitaa ongelmia, ja mielestäni niille (ja itselleen) saa ja pitää osata nauraakin. Ei se sitä tarkoita, etteikö asioita ottaisi silti vakavissaan.