Lue keskustelun säännöt.
Suhde omiin sisaruksiin
13.05.2011 |
Tästä viestistä voisi tulla pitkä, mutta yritän tiivistää kaiken oleellisen. Miten teidän suhteenne sisaruksiinne on muuttunut, kun olette saaneet vauvan? Etenkin tilanteessa, jossa sisaruksesi ovat vain muutamia vuosia vanhempia/nuorempia ja olet ensimmäinen perhettä perustamassa. Minulla on erittäin läheiset välit sisareeni, joka on minua vuoden pari nuorempi. Hän on raskaana, ensimmäistä kertaa. Olen tottakai aivan onnellinen hänen lapsestaan. Mutta, niin kauhealta kuin se kuulostaakin, pelkään, että hänen elämässään ei riitä enää tilaa minulle. Olemme hyvin läheisiä, hän on kuin puolet minusta. Mutta nyt hänellä alkaa olla oma perhe, minulla ei mitään. Ei niin mitään. Minulle hän on ehkä elämäni tärkein ihminen. Minua pelottaa, että luisun pois hänen elämästään. Hän saa tilalle vaikka mitä uutta, minä menetän vähäisenkin.
Kaikki sukulaiset ovat tietysti iloissaan vauvasta, ja ettei jää epäselväksi, niin olen minäkin. Eittämättä tästä lapsesta tulee myös hyvin tärkeä minulle. Mutta se on tämä pelko, jonkinlainen hiljainen pelko, joka jäytää taustalla. Kaikkien innostus siskoni vauvasta nostaa minussa yhä voimakkaamman tunteen siitä, etten minä ehkä lopulta kuulu tähän maailmaan.Olen jo jonkin aikaa halunnut päästä pois tästä maailmasta. Sitä ei varmasti päälle päin näe. Tuntuu, että olen alunperinkin syntynyt tänne vahingossa. Muistan kuinka jo lapsena mietin itsemurhaa ja parikymppisenä mietin uutena vuotena, että jos mikään ei muutu seuraavan vuoden aikana, tapan itseni. En vain kuulu tänne. Nyt tämä tunne on vain voimistunut, tuntuu etten enää jaksa ihmissuhdekiemuroita, elämän tarkoituksen hakemista, suunnitelmia ja toiveita. Minä olen ollut ja tulen aina olemaan sivustakatsoja.
Tarvitsisin tukea, mutta nyt tuntuu, että menetän elämälle tärkeimmän ihmiseni.Hän tuskin aavistakaan, että parisuhteestanikaan ei ole enää oikeastaan mitään jäljellä. Olemme aina olleet läsnä toistemme elämässä lähinnä läsnäololla ja ymmärtäneet toisiamme ilman sanojakin. Siskoni elää ehkä elämänsä onnellisinta aikaa, enkä vaadi että hän onnessaan huomaisi että minulla ei ole kaikki hyvin. Hän on onnensa ansainnut.
Kommentit (6)
ettei kyse ole pohjimmiltaan siskostasi tai hänen elämästään ja sen muuttumisesta. Kuulostat siltä, että olet masentunut. Tarvitsisit siihen apua, ja silloin nuo muutkin asiat ehkä alkaisivat näyttäytyä valoisampina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelisin niin, että tunnistaisin kyllä masennuksen. Pystyn kyllä nauttimaan elämästä, nautin monistakin asioista. En koe olevani masentunut. Mutta se pohjimmainen tunne, että minulle ei ole ehkä tässä elämässä mitään, on lamauttava ja hirvittävä taakka. Etenkin kun näkee, että sisko pääsee elämässä eteenpäin eikä minulla ole kohta häntäkään.
Sivustakatsoja. Se minä olen. Toisille vaan annetaan elämässä enemmän kuin toisille. Niin se vain on. Ehkä pitäisi sitten vain olla tyytyä.
Puhu siskolles nuista ajatuksista. Ja LOPETA ITSESI VERTAAMINEN SISKOOSI! Et voi tietää esim. hänen omista yksityisistä henkisistä kamppailuistaan, maailma ei ole musta valkoinen. Sulla on joku elämän kriisi menossa, avaa silmäsi ja tarkastele maailmaa laajemmin. Opettele ennen kaikkea itsenäiseksi. Ei siskosi tule sinua koskaan jättämään ja unohtamaan, sinä itse luot itsellesi tuon tilanteen ja sinä voit ainoastaan vaikuttaa omiin tunteisiisi ja tilanteen jatkoon. Vauva tulee olemaan hänen prioriteettinsa, kai kuitenkin ymmärrät minkä vastuun hän on ottamassa.
Tärkeää on, että kerrot hänelle ajatuksistasi, niin hän on tietoinen niistä ja osaa ottaa VARMASTI sinut huomioon! Kuulostat omalta pikkusiskoltani =D ME EI IKINÄ JÄTETÄ TEITÄ POIS!!! Siskosuhde on niin vahva ja tärkeä, että se ei koskaan katkea, oli tilanne mikä hyvänsä. Ja sille tulevalle vauvalle kuuluu huomio, ei se sinulta ole millään tavalla pois ;) Tulet kohtaamaan saman asian myös itse tulevaisuudessa, usko pois =).
Tsemppiä ja puhu siskollesi!
T: Isosisko itsekkin
mukana siskosi elämässä ja tutustumalla lapseen jo pienenä et varmasti jää ulkopuolelle siskosi elämästä. Etkä varmasti häntä menetä!
Olet hieman "kateellinen" siskollesi kun hän sai lapsen, mutta odota rauhassa sinunkin aikasi tulee vielä :)
sai lapsen. Ja... niitä on vaikea kuvailla ihmisille, kun tosiaan siskoni on läheisin ihmissuhde, mitä minulla luultavasti tulee koskaan olemaankaan, koska hänen kanssaan ollaan jaettu niin paljon yhteistä historiaa, ettei siihen oikein tule kukaan muu pystymään. Monille sisarukset tuntuvat olevan vain sellainen... sukulaisuussuhde muiden joukossa, siis ehkä läheinen, mutta kuitenkin paljon muodollisuuksia sisältävä.
Ja nimenomaan tuo oli omakin tilanteeni, että oma elämä oli monella tavalla päin persettä, ja tavallaan aina oli tottunut luottamaan siihen, että sisko on se yksi hyvä asia, joka on aina olemassa, vaikka kaikki muu ympärillä murenee. Ja onhan se pelottava ajatus, että sekin katoaa.
Mitä sitten tapahtui, niin... no, asiat muuttuivat, mutta eivät yhtä paljon kuin olisi voinut kuvitella. Osansa oli silläkin, että vauva oli ja on helppo tapaus, hymyilee, nukkuu ja syö päivät pitkät. Ehkä ensimmäinen kuukausi synnytyksen jälkeen meni todella vähällä yhteydenpidolla, lähinnä kännykuvia läheteltiin edestakaisin. Vähitellen kun hänen arkensa alkoi tasoittua, niin kommunikaatio palasi aika lailla samoihin määriin kuin ennenkin.
Ja ja. Tämä on puhtaasti itsekkäistä lähtökohdista kirjoitettua, mutta eniten harmittaa, että pitemmät kyläilyt, yömyöhään valvomiset ja lautapeli-illat ovat varmaan suurimmaksi osaksi ohi. Samoin kaikki, mitä aiemmin tehtiin spontaanisti, shoppailureissu tai leffailta tai vastaavat. On paljon yksinäisempi olo nykyään, enkä tarkoita, että minulta puuttuisi kavereita noin muuten. Harmi, ettei voi saada sekä lasta, että pitää kaikkea muuta ennallaan.
Toisaalta kyse on silti elämäni tärkeimmästä ihmisestä ja varmaan ainoasta ihmisestä ikinä, jolle en voi olla kateellinen mistään ja joka on taatusti ansainnut ihan kaiken, mitä elämässään haluaa.
Minulla on pitkälti samanlaisia ajatuksia, kuin viesteissänne kuvaatte.Olen iloinen siskoni puolesta, mutta samalla jotenkin lamaantunut, peloissani ja luovuttamassa. Luovuttamassa elämäni pois, ikäänkuin hiljalleen. Tiedän, että minulla ei ole maailman paras itsetunto. Jossain sisälläni on jokin möykky, joka nostaa pahoja ajatuksiaan siitä, että minun olisi parempi vain kuolla pois. Ei olisi sitten kärsimyksiä tai turhia odotuksia.