Lue keskustelun säännöt.
En kestä enää tuota miestä!
22.08.2010 |
No niin, pakko avautua nyt johonkin...
Ongelma on siis se, että mies ei osaa millään tavoin näyttää tunteitaan, kertoa mielipidettään mistään ja välttää kaikenlaista asioiden selvittelyä ja (herraparatkoon!) riitelyä viimeiseen asti. Ehkä vielä suurempi ongelma on se, että miehen mielstä tässä ei ole mitään ongelmaa. Tämä johtaa siihen, että minulla ei ole pääasiallisesti mitään hajua siitä, mitä mieltä hän on mistäkin, tai mitä hän haluaa ja mitä ei. No, tämän kanssa pystyisi ehkä vielä elämään, mutta... Se murjottaminen!!
Kun nyt siis kuitenkin joskus käy niin, että minä olen jostain asiasta eri mieltä tai vaihtoehtoisesti teen jotain, mistä mies ei pidä, niin hän ei tietenkään sano asiasta yhtään mitään, vaan aloittaa, joskus viikkojakin kestävän mykkäkoulun. Minä siinä sitten ihmettelen, että mikäköhän nyt on, yritän kysellä ja tarjota apua, ihmettelen kun toinen on niin outo. Mies ei kerro mitään, vetoaa työstressiin, väsymykseen tai muuhun vastaavaan, torjuu kaikki lähestymisyritykset, linnottautuu tietokoneelle ja niin edelleen...
Lopputulos on joko se, että minä uskon, ettei kyse ole mistään minuun liittyvästä (vaikka ilmeisesti useimmiten on ollut) ja hermostun kun toinen silti käyttäytyy minua kohtaan ikävästi aina vaan, tai sitten saan viimein kaivettua ulos, mistä on kyse (sanoin ohimennen jotain, mistä mies ei pitänyt, noin kaksi viikkoa sitten ja olen itse jo unohtanut koko asian) ja hermostun, kun toinen ei ole voinut sanoa asiasta aiemmin mitään, jolloin se olisi voitu käsitellä ja saada pois päiväjärjestyksestä jo aikoja sitten. Ja sitten vika on tietysti minussa, kun aina hermostun ja haastan riitaa!
Minä olen aina ollut sitä mieltä, että parisuhteessa, ja perheessä, ei pitäisi kenenkään joutua esittämään mitään ja kaikkien pitäisi tulla hyväksytyksi omana itsenään. Täytyisi voida luottaa siihen, että toinen ei hylkää tai tuomitse vaikka joskus olisitkin heikko tai käyttäytyisit hölmösti. Nyt olen sitten kuitenkin alkanut varoa sanojani, pyydellä anteeksi varmuuden vuoksi ihan kaikkea ja yritän parhaani mukaan antaa asioiden olla, koska en vaan enää kestä sitä jatkuvaa painostavaa mökötystä, jolla minua rankaistaan pienimmästäkin rikkeestä ja, jolle ei sen alettua enää voi tehdä mitään.
Ja tämä onkin toiminut ihan hyvin, seksiäkin alkoi taas jo olla satunnaisesti, mutta... Kun en minä vaan voi aina ottaa kaikkea niskoilleni!
Nyt viikonloppuna mies alkoi, aivan yllättäen (pitkästä aikaa oli ollut ihan mukavaa yhteiseloa jo jonkin aikaa, johtuen tästä uudesta käyttäytymismallistani ja aloin jo uskoa, että kyllä se siitä) raivota puhelimessa. (Minä siis luulin, että tässä nyt vaan ihan asiallisesti keskustellaan asiasta, josta ollaan eri mieltä.) Minä kuuntelin, myöntelin, vastasin "moi", kun mies lopetti puhelun. Sitten odotin ja odotin, että jos toinen rauhoituttuaan ymmärtäisi ylireagoineensa ja laittaisi vaikka viestin, että on pahoillaan. Mitään ei tietenkään kuulunut.
Aiempi minäni olisi soittanut takaisin ja antanut miehen kuulla kunniansa. Tämä uusi minä kuitenkin odotti rauhassa kaksi tuntia, sen jälkeen soitin, kyselin ensin, onko lasten kanssa ollut jotenkin erityisen hankalaa (en ollut juuri tuolloin itse kotona) ja niin edelleen ja sitten sanoin rauhallisesti, että minun mielestäni nyt on sellainen tilanne, että sinun tulisi vuorostasi pyytää anteeksi. Vastaus oli jotain sitä luokkaa, että "just joo, v***u mä en jaksa tätä ja niin edelleen...
Kun nyt alkaa vaan tuntua enemmän ja enemmän siltä, että ei tuolla ole minkäänlaista kykyä nähdä omassa käytöksessään mitään parantamisen varaa, ja jos tätä jatkuu vielä kauan, niin se päätyy vaan siihen, että minusta tulee onneton, hermoheikko hissukka, joka ei enää uskalla olla oma itsensä tai sanoa varmuuden vuoksi mielipidettään mihinkään...
Kaikkein pahinta tässä on tietysti se, että mies purkaa turhautumistaan lopulta riehumalla, kun ei osaa puhua tunteistaan. Tähän mennessä hän on hajottanut kodistamme useita huonekaluja, ovia ja yhden ikkunan, sekä tönäissyt minua kerran niin, että käteni jouduttiin leikkaamaan (ja edes tämä viimeinen ei ollut sellainen asia, josta hänen olisi tullut olla pahoillaan, sillä hän on aivan aidosti sitä mieltä, että käden katkeaminen oli omaa syytäni, kun ärsytin häntä liikaa).
Sanokaa te viisaammat nyt, mitä tässä pitäisi tehdä? Pariterapiassa käydään (ei auta, kun mies ei pidä edes mahdollisena sitä, että hänen käytöksessään olisi mitään vikaa, tai hänellä olisi mitään ongelmia), perheneuvolaa, yksilöterapiaa ja melkein kaikkea mahdollista muutakin on kokeiltu.
Ero olisi tottakai (ainakin minun mielestäni) ensimmäinen asia, joka tälläisessa tilanteessa tulisi mieleen, mutta meillä on kaksi pientä lasta, jotka rakastavat tietysti isäänsä suuresti ja joiden kanssa yksin pärjääminen tuntuu tällä hetkellä aivan ylivoimaiselta ajatukselta. Minä olen hoitovapaalla, vailla työpaikkaa, enkä tiedä, miten pärjäisimme taloudellsesti ilman toista työssä käyvää aikuista (vaikka ei tässä nyt niin hyvin mene nytkään) ja asuntokin pitäisi myydä ja kaikkea... Enkä kerta kaikkiaan mitenkään haluaisi päästää irti siitä ajatuksesta, että ehkä meilläkin vielä joskus olisi onnellinen ydinperhe. Mutta kun nyt tuntuu vaan siltä, etten jaksa enää yhtään päivää tällaista...
Kommentit (29)
ottasit lapset ja lähtisit vanhempiesi tai jonkun tutun luo vähäksi aikaa, palaisit sitten kun mies tajuaa mikä idiootti on ollut.väkivaltaa ei pidä kestää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ottasit lapset ja lähtisit vanhempiesi tai jonkun tutun luo vähäksi aikaa, palaisit sitten kun mies tajuaa mikä idiootti on ollut.väkivaltaa ei pidä kestää.
Oltiin lasten kanssa minun vanhempieni luona ennen joulua viikon verran, ei muuttanut tilannetta miksikään. Miehellä oli kuulemma niin kiire töissä, ettei ehtinyt reagoida mitenkään... Olin päättänyt, etten tule takaisin, ennen kuin jotain menee perille, mutta kahden pienen lapsen kanssa "kylässä" oleminen on pidemmän päälle kuitenkin niin rankkaa, että oli loppujen lopuksi annettava periksi. Olemme olleet myös lyhyempiä aikoja lähemäpänä asuvan ystäväni luona. Jotenkin en vaan jaksaisi enää tätäkään, kun ei sillä tunnu olevan mitään vaikutusta...
raivoaa. Jotenkin oli ristiriitainen tuo sun kertomus, joten tosin en epäile. mutta aluksi tuli kuva miehestä, joka käpertyy itseesnä ja sitten onkin raivohullu. En voi muuta sanoa, kuin, että ala nyt hyvä ihminen järjestellä salaa mieheltä vaikka muuttoa pois. Lapset rakastavat isäänsä enemmän, kun näkevät häntä kunnollisena ja rakastavana isänä, mitä ei kyllä nyt ole!! Kyllä sä pärjäät taloudellisesti, ihan varmasti!
sen verran, että kyseessä on ulospäin oikein fiksun oloinen ja sosiaalisesti lahjakas, urallaan menestynyt ja laajan kaveripiirin omaava mies. Hän puhuu työkseen (tällainen puhe siis kyllä onnistuu, kunhan se ei koske tunteita tai asioita, joista ollaan erimielisiä) ja on tottunut saamaan ihmiset puolelleen. Tuntuu, että siksi missään noissa terapioissa ei ole tajuttu tätä meidän tilanteen vakavuutta. Ei siellä perheneuvolassakaan tunnuttu oikein edes reagoivan mitenkään siihen käden katkeamiseen, vaikka mies sen ihan itse tunnusti... Siitäkin tuli vähän sellainen olo, kuin mies olisi oikeassa siinä, että tuollainen on ihan hyväksyttyä (tai, hänelle ainakin taisi tulla).
normaali ihminen joka välittää rakkaastaan reagoi kyllä siihen. älä nyt herranjumala alistu ukon mökötyksille. suhteeseen kuuluu kunnioitus toista kohtaan.mutta miehesi ei tunnu sinua kunnioittavan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakasta miestäsi oikeasti. Näytä rakkautesi, näytä kuinka tärkeä hän on sinulle! Ole oma itsesi, muuten kaikki varsinkin menee pieleen. Jutelkaa, ja jos siitä ei oikeasti tule mitään niin raivostu. Toimi niinkuin toimisit omana itsenäsi.
Miehesi tulisi tajuta se, että kukaan ei ole täydellinen, ja pienet ärsytykset kuuluvat asiaan!
Itse olen myös sellainen, että oman miehen jotkut luonteenpiirteet ärsyttävät suunnattomasti, enkä haluais loukata häntä kertomalla hänelle niistä ärsytyksistä. Mutta pakko ne on kertoa, etten itse tulisi hulluksi niiden kanssa. TAi sitten niiden kanssa tulisi oppia elämään. Miehellä taas ei ärsytä minussa mikään, niin hän ainakin väittää.
Voimia sulle! Toivon teille parasta! Toivottavasti miehesi hoksaa tulla vastaan. Molempien täytyy tulla vastaan. ääh, onko erokaan se paras vaihtoehto! Ei varmasti mikään mukava tilanne teillä.
raivoaa. Jotenkin oli ristiriitainen tuo sun kertomus, joten tosin en epäile. mutta aluksi tuli kuva miehestä, joka käpertyy itseesnä ja sitten onkin raivohullu.
mietin tuota itsekin, että tää nyt on vähän sekavaa, mutta tuli jo muutenkin niin pitkä tuosta viestistä, etten sitten viitsinyt enempää enää alkaa selittää... Kyse on siis siitä, että mies ei koskaan ikinä milloinkaan riitelisi, mutta kun minä en vain kestä tuollaista mykkäkoulua ja olen sitä mieltä, että asioista täytyy voida puhua, niin sitten lopulta päädyn epätoivoissani huutamaan ja raivoamaan niin kauan, että lopulta saan aikaiseksi jonkinlaisen reaktion. Ja se reaktio sitten nykyään on useimmiten tuota luokkaa, että kämppä hajoaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehesi tulisi tajuta se, että kukaan ei ole täydellinen, ja pienet ärsytykset kuuluvat asiaan!
Itse olen myös sellainen, että oman miehen jotkut luonteenpiirteet ärsyttävät suunnattomasti, enkä haluais loukata häntä kertomalla hänelle niistä ärsytyksistä. Mutta pakko ne on kertoa, etten itse tulisi hulluksi niiden kanssa. TAi sitten niiden kanssa tulisi oppia elämään. Miehellä taas ei ärsytä minussa mikään, niin hän ainakin väittää.
minäkin ajattelen. Että joko täytyy sanoa, koska muutenhan toinen ei tiedä, tai sitten täytyy vain antaa olla ja opetella hyväksymään. Mutta se, että ei ensin sano ja sitten kuitenkin loukkaantuu ja murjottaa, niin se on aika epäreilua, eikä johda mihinkään...
Ap
Miehesi käytös, riehumista lukuunottamatta, on kuin olisi lukenut kuvausta ex-miehestäni!
Ex-mieheni murjotti, mökötti, ei katsonut päinkään, tiuski vastauksensa ja silti mikään ei ikinä ollut vialla... Lopulta tuo käytös johti siihen, että minä en halunnut ottaa mitään vaikeampia asioita puheeksi, en kestänyt sitä mököttämistä tai jos puhetta mieheltä tulikin, se oli vittuilua. "Niin joo, ku ethän sä koskaan ite tee mitään väärin", "No sähän oletkin täydellinen!" jne. Eli keskusteluyhteyttä ei ollut... Ihan kuin olisi teinin kanssa yrittänyt jotain jutella.
Jos riitaa tuli niin se olin MINÄ joka sovitteli, ihan joka saatanan kerta meidän 14 vuotisen yhteiselon aikana. Siis todellakin, ihan joka kerta! Miehen mielestä asiat oli ratkaistu jos niistä ei enää puhuttu... Eli riidat olisi pitänyt jättää leijumaan :/. Kiukkuisena mentiin nukkumaan monta kertaa, ja mä kärsin ihan sairaasti siitä, että kunnioitusta ei enää ollut.
Isänä kuitenkin ihan hyvä, välistä puuhaili lasten kanssa paljonkin.
Pari vuotta meni aika laimeasti. Ei oikein seksi napannut miehen kanssa joka ei nähnyt minun tekemissä mitään hyvää. Laskutkin oli minun syytä, mulle piti tuoda kuulemma tili. Vaikka siis molempien tileiltä yhtälaisesti laskuja maksettiin. Mitään isompaa en koskaan ostanut ilman, että olin mieheltä mielipidettä kysynyt. Miehellä ei millään ollut mitään väliä, mutta vaikka kulutan järkevästi, en törsää tai sokaistu merkeistä, niin silti kaikki vähäkin oli liikaa.
Sitten minä otin ja ihastuin toiseen mieheen. Joku tuli ja oli minulle ystävällinen, kuunteli minua ja tykkäsi olla kanssani. Se oli sitten menoa, tuntui niin hyvältä, että minäkin olin IHMINEN, minusta pystyi pitämään. Kotona sitten kerroin, että olen ihastunut. Mitään suutelua isompaa ei ollut tapahtunut, mutta olihan sekin jo pettämistä. Seurasi helvetinmoiset kuukaudet! Mies vainosi ja vahti, luki sähköpostit, tutki kännykät, mihinkään en olisi saanut enää mennä. Käytiin pariterapiassa, ei se mihinkään auttanut kun kotona oli ihan helvettiä. Sain kuulla tämän tästä kuinka vitun inhottava paska olin ja että mies vihasi mua enemmän kuin ikinä olisi voinut uskoakaan.
Voitte uskoa, että kun parisuhde oli siinä jamassa missä se oli, ja huonommaksi vaan meni, niin ihastus tuntui aina vaan tärkeämmältä. Tunteet syveni, kauheita morkkiksia, monta unetonta yötä, itkeskelyä ja pohdintoja.
Sitten mies ei enää ollutkaan kiinnostunut minusta. Paska ämmä, sain kuulla. Mies raahasi oman patjansa pois parisängystä. Istui illat koneella, järjesteli menoja, oli yötä pois kotoa, ei vastannut puhelimeen.
Sitä jatkui monta viikkoa. Sitten mies ilmoitti, että hän haluaa eron. Hän oli hakemalla hakenut lapsetonta naista joka ei haluaisi lapsia, ja sellaisen löytänytkin. Viikon verran oli viestejä lähetylty ja siitä sitten siirrytty paneskelun puolelle. Että mies oli halunnut jonkun. Ja nyt hän oli sen saanut.
No mitäs siinä sitten... Oli kai miehelle helpompaa erota niin, että uusi oli jo valmiiksi katsottuna. Että sai kostaa minulle.
Nyt mies saa ihan vapaasti paneskella vampyrellaansa. Nainen joka värjää tukkansa mustaksi, pitää lemmikkeinään käärmeitä, liskoja ja sammakoita, tykkää burleskista ja on valmis maksamaan korsetista oli 150e on tietysti paljon jännempi kuin minä. Mies, jolle minä, työssä käyvä vähän kuluttava nainen olin liikaa, vaihtoi Helsingissä asuvaan työttömään leopardikuoseista pitävään 32v naiseen. Naiseen joka lupasi hakea minulle lähestymiskieltoa kun kirjoitin, että lapseton nainen ei voi ymmärtää miltä tuntuu äidistä joka vie lastaan hoitoon aamulla klo 5.30 vain koska lapsen isä ei enää ole lasta viemässä hoitoon klo 8.00.
Miten minulla siis nyt menee?
...Minä olen ONNELLINEN!!!
Herran jumala, että kotona on nyt helppo hengittää! Mörrimöykky on poissa. Vaikka laskuja tulee, niin tämä on vain elämää. Minä ja lapset voimme hyvin.
...ja minulla ja vanhalla ihastuksellani on jo paljon muitakin kokemuksia takanamme kuin vain suutelua ;). Seksi on upeaa, on ihanaa tuntea olevansa rakastettu!
Tsemppiä AP!
Toivottavasti saatte asianne kuntoon, mutta jos ette, niin muista, että elämä ottaa, mutta myös ANTAA!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
narsistien uhrien tuki ry... voi olla tutun kuuloista tekstiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloin lukea tekstiäsi ja mietin, että onpa samanlaista kuin meilläkin - mun mieheni on samanlainen "hissukka". Hänen kanssaan on jatkuvasti tilanteita, jotka ovat tosi ärsyttäviä juuri siksi, ettei mies voi ilmaista mielipiteitään tai tarpeitaan mitenkään, vaan jollain ihmeen tavalla mies olettaa mun lukevan ne suoraan hänen ajatuksistaan (kaiketi). Muistan vieläkin, kun esikoisen raskausaikana jokunen vuosi sitten olimme lomalla kaupungissa, jonka minä tunsin hyvin asuttuani siellä aiemmin, mutta jossa mies ei ollut ennen käynyt. No, minä olin viimeisen lomapäivän pyhittänyt siihen, että kiertelemme kaupungin keskustaa ja tapaan vanhoja tuttuja, ja olin sen erikseen mieheltä kysynyt, että onhan ok. Oli, ja näin tehtiin, mutta alkuillasta vielä kysyin mieheltä, haluaako vielä kierrellä vai lähdetäänkö hotelliin. Mies sanoo, että ihan sama, miten sä haluat, ja minä tottakai ajattelin, että voin sitten päättää. Olin raskaana, väsynyt ja jalkojani särki, joten päätin palata hotelliin, joka ei ollut keskustassa, vaan kauempana. Koko matkan hotellille mies oli hiljaa, vaikutti äkäiseltä, muttei sanonut mitään. Ajattelin, että häntäkin väsyttää, mutta hotellissa kysyin sitten, onko hänellä jokin ongelma. Mies räjähti ihan täysin, että hän olisi halunnut vielä ihan rauhassa kierrellä kaupungin keskustassa, kun hän ei ehtinyt mitään edes katselemaan kun viipotti vain minun perässäni koko ajan, ja häntä ärsyttää kun häneltä ei ole kysytty yhtään mitään. Minä olin ihan H.Moilasena että mitä ihmettä, enkös minä kysynyt aika montakin kertaa, että tämä järjestely miehelle sopii, mutta kun uskalsin sen ääneen kysyä, seuraavat pari tuntia mies haukkui minua huoraksi sun muuta. Anteeksi ei pyytänyt edes jälkikäteen, seuraavana aamuna tokaisi vain, että "mä sanoin niin vaan siksi ku suutuin".
Tuo kuvaamani välikohtaus on kuitenkin jäänyt ainoaksi laatuaan siinä mielessä, ettei mies ole enää ruvennut minua haukkumaan. Hän ei myöskään ole käynyt kiinni minuun koskaan. Mutta samanlainen meininki on jatkunut siinä mielessä, ettei mies edelleenkään ilmaise tunteitaan, toiveitaan, mielipiteitään eikä tarpeitaan mitenkään. Vakiovastaus jokaiseen kysymykseeni on "ihan miten sä haluut", oli kyse sitten huomisen ruuasta, uudesta tietokoneesta, lapsiin liittyvistä asioista tai lomakohteesta. Loppujen lopuksi mikään ei kuitenkaan ole ihan miten mä haluun, vaan miehellä on mielipiteensä, toiveensa ja tarpeensa, ja hän murjottaa ja valittaa, kun niitä ei huomioida. Hyvä esimerkki on tältä kesältä automatkamme Pohjois-Suomeen - pysähdyimme ABC:lle syömään ja vessaan, ja kun olimme syöneet, minä olin käyttänyt esikoisen pissalla, vaihtanut vaipan kuopukselle ja käynyt itse vessassa, kysyin mieheltä, onko hän valmis, joko jatketaan matkaa. Mies nyökkäsi ja totesi, että "vaikka sitte". Minä pistin lapset autoon ja lähdimme jatkamaan matkaa, ja seuraavat pari tuntia mies istui aivan hiljaa, tuijotti tietä, ei vastannut mitään mihinkään mitä minä tai lapset hänelle sanoimme. Lopulta kysyin, että mikä nyt mättää, ja mies tuhahtaa tylysti: "Kyl mäkin olisin halunnu käydä vessassa siellä ABC:lla." Myönnän, että tässä vaiheessa mulla paloi käämi - eikö aikuinen ihminen voi sen vertaa suutaan avata, että olisi voinut sanoa käyvänsä vielä vessassa? Mä paimensin lapsia, eikä minusta ole liikaa vaadittu, että mies huolehtisi omat asiansa ilman, että paimennan häntäkin kuin pikkulasta. Lisäksi olimme ajaneet useammankin huoltoaseman ohi sen parin tunnin aikana, mies olisi hyvin voinut sanoa, että pysähdytään tuossa, hän käy vessassa.
Meillä on tästä puhuttu, puhuttu ja puhuttu, olen sanonut ihan suoraan ja monen monituista kertaa. Joskus sorruin minäkin siihen, että varmistelin miehen mielipiteitä ja yritin vältellä mykkäkoulujen aikaan saamista, mutta lopulta tajusin, etten jaksa sellaista elämää, ja luovutin. En minä voi lukea toisen ajatuksia, eikä minun tarvitsekaan. Miehelläni on suu sitä varten, että hän voi sanoa asiansa suoraan. Nykyään, kun mies aloittaa mykkäkoulunsa, kysyn mikä on, ja jos hän ei sano sitä ääneen, totean vain, että minä en sitten ole ajatustenlukija, en tiedä mikä sua vaivaa, jos et sano sitä ääneen. Ja noissa tapauksissa, joissa mies jälkikäteen alkaa voivottelemaan, että "olisin mäki halunnu sitä ja tätä...", sanon, että on myöhäistä itkeä kun paskat on jo housussa, olisi sanonut ajoissa. Meillä on monesti puhuttu siitä, että mies on tuolla käytöksellään huono esimerkki lapsilleen - lasten pitäisi oppia sanoittamaan tunteensa ja tarpeensa, mutta oppivatko, jos isäkään ei käytä sanoja? On puhuttu siitä, ettei miehen käytös ole reilua minuakaan kohtaan, ja siitä, että kahden lapsen etätyöskentelevänä kotiäitinä ja sivutoimisena yrittäjänä minulla ei riitä rahkeet arvailla miehen ajatuksia, vaan hänen pitää sanoa asiat suoraan. Ei sillä liiemmälti ole ollut vaikutusta, mutta tavallaan siihen on turtunut. Suurin ärsytyksen aihe on se, että joinain päivinä hoen vuorotellen niin lapsille kuin miehellekin, että "käytä sanoja, mä en tiedä mitä sä haluat jos sä et kerro sitä".
sen verran, että kyseessä on ulospäin oikein fiksun oloinen ja sosiaalisesti lahjakas, urallaan menestynyt ja laajan kaveripiirin omaava mies. Hän puhuu työkseen (tällainen puhe siis kyllä onnistuu, kunhan se ei koske tunteita tai asioita, joista ollaan erimielisiä) ja on tottunut saamaan ihmiset puolelleen. Tuntuu, että siksi missään noissa terapioissa ei ole tajuttu tätä meidän tilanteen vakavuutta. Ei siellä perheneuvolassakaan tunnuttu oikein edes reagoivan mitenkään siihen käden katkeamiseen, vaikka mies sen ihan itse tunnusti... Siitäkin tuli vähän sellainen olo, kuin mies olisi oikeassa siinä, että tuollainen on ihan hyväksyttyä (tai, hänelle ainakin taisi tulla).
eihän hänessä ole mitään vikaan vaan muissa ihmisissä on.. sussa ap.. eroa nyt ihmeessä jos on jo kätesikin leikattu.. mitä seuraavaksi korjaillaan??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten minulla siis nyt menee?...Minä olen ONNELLINEN!!!
Herran jumala, että kotona on nyt helppo hengittää! Mörrimöykky on poissa. Vaikka laskuja tulee, niin tämä on vain elämää. Minä ja lapset voimme hyvin....ja minulla ja vanhalla ihastuksellani on jo paljon muitakin kokemuksia takanamme kuin vain suutelua ;). Seksi on upeaa, on ihanaa tuntea olevansa rakastettu!
Tsemppiä AP!
Toivottavasti saatte asianne kuntoon, mutta jos ette, niin muista, että elämä ottaa, mutta myös ANTAA!
Kiitos sinulle tästä viestistä, jotain tuollaista olinkin kai halunnut kuulla... Sitä miettii vain, että olisiko tällaisella kahden lapsen eronnella äidillä enää mitään toivoa löytää rakkautta. Että olisiko parempi yrittää vain vielä tässä suhteessa, kuin olla loppuelämänsä yksin? (En siis missään tapauksessa olisi tällaisen miehen kanssa enää toista lasta tehnyt, mutta kun tuli kaksi kerralla... Ja nämäkin "tehtiin" siksi, että mies nimenomaan ehdottomasti halusi lapsia...)
Nuo raha-asiatkin kuulostaa ihan tutulta. Vaikka minä olen lasten kanssa kotona ihan yhteisestä sopimuksesta ja siksi, että meidän molempien koulutuksen mukaiset työt on sellaisia, että niiden kanssa olisi kauhean vaikeaa sovittaa yhteen pikkulapsiperheen elämää ilman toisen vanhemman kotonaoloa, niin silti saan jatkuvasti olla pyytelemässä rahaa joka asiaan ja perustelemassa kaupassakäynnin tarvetta, kun lapsille pitäisi saada maitoa. Mies myös ihan kursailematta pimittää minulta omia menojaan ja tulojaan...
Ap
Meillä ainakin miehen isä on ollut mökötyksen maailmanmestari ja valitettavasti periytynyt pojille. Oma mieskin oli alkuaikoina tuollainen, mtuta olen sen verran tempperamenttinen, etten jaksa pätkääkään katsoa tuollaista ja ei enää ole mykkäkoulun pitäjä.Kauan kesti oppia pois tuosta tosin.
Sinussa itsessäsi ei ole mitään vikaa?
Siksi olen käynyt siellä yksilöterapiassa ja käsitellyt omaa lapsuuttani, äiti- ja isäsuhdettani, omia huonoja käyttäytymismallejani, syönyt masennuslääkkeitä, käynyt perheneuvolassa ja niin edelleen. Olen miettinyt miettimästä päästyäni, mitä sellaista omassa käytöksessäni on, mikä aiheuttaa osaltaan näitä ongelmia. Olen useasti istuttanut mieheni alas ja aloittanut keskustelun siitä, miten olen todennut, että minulla on nyt tässä tai tässä asiassa parantamisen varaa tai, kuinka tämä lapsuuteni asia on varmasti vaikuttanuut siihen, että käyttäydyn ihmissuhteissani näin... Miehen mielestä nämä keskustelut ovat aina oikein rakentavia ja hedelmällisiä niin kauan kun niissä puhutaan vain ja ainoastaan minusta. Mutta heti, kun edes yritän ehdottaa, että pitäisikö sinunkin miettiä, että olisiko sinun käytöksessäsi mahdollisesti esimerkiksi jotain sellaista, joka kumpuaa lapsuudestasi tai jostain muusta tapahtuneesta ja saa sinut suhtautumaan tiettyihin asioihin näin voimakkaasti (esimerkkinä täysi kykenemättömyys ilmaista eriävää mielipidettä mahdollisen riidan pelossa), niin keskustelu loppuu siihen, mies poistuu paikalta ja murjotus alkaa taas...
Ai saatana miten pahankuuloista tekstiä, ihan kuin omasta elämästäni. Ja kyllä, appiukkokin on mököttäjä.
Mä en halua mun lapsista sellaisia, voi itku!
Ai saatana miten pahankuuloista tekstiä, ihan kuin omasta elämästäni. Ja kyllä, appiukkokin on mököttäjä.
Mä en halua mun lapsista sellaisia, voi itku!
tee asialle jotain sitten. VAlitetavasti mallit kotoa periytyy lapsille.
Nyt on pakko käydä nukkumaan, että jaksaa taas noiden lasten kanssa aamulla. Mutta jos lisää hyviä vinkkejä tai "eron jälkeen onnellisempana"- tarinoita löytyy, niin kertokaa ihmeessä, tulen sitten huomenna taas lukemaan. Hyvää yötä!
-Ap
Kuulostaa todella vaikealta tilanteelta. Olette siis jo kokeilleet lähes kaikki mahdolliset tukimuodot, joita teille on mahdollista antaa. Kyllä oman mielenterveytesi sekä lastesi kannalta sinun lienee parasta lähteä ainakin vähäksi aikaa asumaan muualle. Voihan olla, että hänen suhtautumisensa tosi paikan tullen muuttuu.
Voimia!