En kestä enää tuota miestä!

Aloin lukea tekstiäsi ja mietin, että onpa samanlaista kuin meilläkin - mun mieheni on samanlainen "hissukka". Hänen kanssaan on jatkuvasti tilanteita, jotka ovat tosi ärsyttäviä juuri siksi, ettei mies voi ilmaista mielipiteitään tai tarpeitaan mitenkään, vaan jollain ihmeen tavalla mies olettaa mun lukevan ne suoraan hänen ajatuksistaan (kaiketi). Muistan vieläkin, kun esikoisen raskausaikana jokunen vuosi sitten olimme lomalla kaupungissa, jonka minä tunsin hyvin asuttuani siellä aiemmin, mutta jossa mies ei ollut ennen käynyt. No, minä olin viimeisen lomapäivän pyhittänyt siihen, että kiertelemme kaupungin keskustaa ja tapaan vanhoja tuttuja, ja olin sen erikseen mieheltä kysynyt, että onhan ok. Oli, ja näin tehtiin, mutta alkuillasta vielä kysyin mieheltä, haluaako vielä kierrellä vai lähdetäänkö hotelliin. Mies sanoo, että ihan sama, miten sä haluat, ja minä tottakai ajattelin, että voin sitten päättää. Olin raskaana, väsynyt ja jalkojani särki, joten päätin palata hotelliin, joka ei ollut keskustassa, vaan kauempana. Koko matkan hotellille mies oli hiljaa, vaikutti äkäiseltä, muttei sanonut mitään. Ajattelin, että häntäkin väsyttää, mutta hotellissa kysyin sitten, onko hänellä jokin ongelma. Mies räjähti ihan täysin, että hän olisi halunnut vielä ihan rauhassa kierrellä kaupungin keskustassa, kun hän ei ehtinyt mitään edes katselemaan kun viipotti vain minun perässäni koko ajan, ja häntä ärsyttää kun häneltä ei ole kysytty yhtään mitään. Minä olin ihan H.Moilasena että mitä ihmettä, enkös minä kysynyt aika montakin kertaa, että tämä järjestely miehelle sopii, mutta kun uskalsin sen ääneen kysyä, seuraavat pari tuntia mies haukkui minua huoraksi sun muuta. Anteeksi ei pyytänyt edes jälkikäteen, seuraavana aamuna tokaisi vain, että "mä sanoin niin vaan siksi ku suutuin".

Tuo kuvaamani välikohtaus on kuitenkin jäänyt ainoaksi laatuaan siinä mielessä, ettei mies ole enää ruvennut minua haukkumaan. Hän ei myöskään ole käynyt kiinni minuun koskaan. Mutta samanlainen meininki on jatkunut siinä mielessä, ettei mies edelleenkään ilmaise tunteitaan, toiveitaan, mielipiteitään eikä tarpeitaan mitenkään. Vakiovastaus jokaiseen kysymykseeni on "ihan miten sä haluut", oli kyse sitten huomisen ruuasta, uudesta tietokoneesta, lapsiin liittyvistä asioista tai lomakohteesta. Loppujen lopuksi mikään ei kuitenkaan ole ihan miten mä haluun, vaan miehellä on mielipiteensä, toiveensa ja tarpeensa, ja hän murjottaa ja valittaa, kun niitä ei huomioida. Hyvä esimerkki on tältä kesältä automatkamme Pohjois-Suomeen - pysähdyimme ABC:lle syömään ja vessaan, ja kun olimme syöneet, minä olin käyttänyt esikoisen pissalla, vaihtanut vaipan kuopukselle ja käynyt itse vessassa, kysyin mieheltä, onko hän valmis, joko jatketaan matkaa. Mies nyökkäsi ja totesi, että "vaikka sitte". Minä pistin lapset autoon ja lähdimme jatkamaan matkaa, ja seuraavat pari tuntia mies istui aivan hiljaa, tuijotti tietä, ei vastannut mitään mihinkään mitä minä tai lapset hänelle sanoimme. Lopulta kysyin, että mikä nyt mättää, ja mies tuhahtaa tylysti: "Kyl mäkin olisin halunnu käydä vessassa siellä ABC:lla." Myönnän, että tässä vaiheessa mulla paloi käämi - eikö aikuinen ihminen voi sen vertaa suutaan avata, että olisi voinut sanoa käyvänsä vielä vessassa? Mä paimensin lapsia, eikä minusta ole liikaa vaadittu, että mies huolehtisi omat asiansa ilman, että paimennan häntäkin kuin pikkulasta. Lisäksi olimme ajaneet useammankin huoltoaseman ohi sen parin tunnin aikana, mies olisi hyvin voinut sanoa, että pysähdytään tuossa, hän käy vessassa.

Meillä on tästä puhuttu, puhuttu ja puhuttu, olen sanonut ihan suoraan ja monen monituista kertaa. Joskus sorruin minäkin siihen, että varmistelin miehen mielipiteitä ja yritin vältellä mykkäkoulujen aikaan saamista, mutta lopulta tajusin, etten jaksa sellaista elämää, ja luovutin. En minä voi lukea toisen ajatuksia, eikä minun tarvitsekaan. Miehelläni on suu sitä varten, että hän voi sanoa asiansa suoraan. Nykyään, kun mies aloittaa mykkäkoulunsa, kysyn mikä on, ja jos hän ei sano sitä ääneen, totean vain, että minä en sitten ole ajatustenlukija, en tiedä mikä sua vaivaa, jos et sano sitä ääneen. Ja noissa tapauksissa, joissa mies jälkikäteen alkaa voivottelemaan, että "olisin mäki halunnu sitä ja tätä...", sanon, että on myöhäistä itkeä kun paskat on jo housussa, olisi sanonut ajoissa. Meillä on monesti puhuttu siitä, että mies on tuolla käytöksellään huono esimerkki lapsilleen - lasten pitäisi oppia sanoittamaan tunteensa ja tarpeensa, mutta oppivatko, jos isäkään ei käytä sanoja? On puhuttu siitä, ettei miehen käytös ole reilua minuakaan kohtaan, ja siitä, että kahden lapsen etätyöskentelevänä kotiäitinä ja sivutoimisena yrittäjänä minulla ei riitä rahkeet arvailla miehen ajatuksia, vaan hänen pitää sanoa asiat suoraan. Ei sillä liiemmälti ole ollut vaikutusta, mutta tavallaan siihen on turtunut. Suurin ärsytyksen aihe on se, että joinain päivinä hoen vuorotellen niin lapsille kuin miehellekin, että "käytä sanoja, mä en tiedä mitä sä haluat jos sä et kerro sitä".

tää on IHAN niinkun meiltä! Varsinkin tuo viimenen lause, ihan sanasta sanaan. Miten SINÄ kestät sitä?

Ja nyt sinne nukkumaan...

Ap

En minä aina kestäkään, ja silloin sanon sen suoraan ja asiasta riidellään. Toisina päivinä vain kohautan olkiani ja totean, että siinähän sitten murjottaa, on mulla muutakin tekemistä kuin lepytellä tuota miestä.



On ollut kova työ mulle opetella tulemaan toimeen tämän käytösmallin kanssa. Minä olen sellainen perinteinen kiltti tyttö, joka on opetettu miellyttämään muita, ja mun on pitänyt opetella siitä tavasta pois, jotta voin edes jotenkin ja joskus sietää tuota miehen käytöstä. Joudun usein hokemaan itselleni, etten ole vastuussa mieheni käytöksestä ja valinnoista - sehän on hänen valintansa olla sanomatta asioita ääneen ja valittaa niistä jälkikäteen. Tähän on vaadittu paljon sitä, että yritän ymmärtää mistä tämä käytös juontaa juurensa. Olen siinä uskossa, että mies on tavallaan opetettu tähän lapsuudessa. Silloin hänen mielipiteillään ei ollut merkitystä eikä niitä kuunneltu, joten hän on oppinut, ettei niitä kannata sanoa ääneen. Lisäksi miehen vanhemmat eivät kaiketi juuri puhuneet keskenään avioliittonsa aikana, joten mies on saanut parisuhteesta sellaisen mallin, ettei puolisot puhu keskenään. Kävimme joskus pariterapiassa, ja siellä terapeutti oli sitä mieltä, että voisin "opettaa" miestä kertomaan ajatuksensa siten, että kysyn aina ja joka tilanteessa miehen mielipidettä. Mies sanoi silloin, että hän usein kokee ettei hänellä ole tilaisuutta kertoa ajatuksiaan, kun minä jo olen siirtynyt seuraavaan asiaan, ja opettelin sitten sen tavan, että kysyn aina erikseen mieheltä, mitä hän on mieltä, onko hän valmis lähtemään jne. Itse en ole siitä apua kokenut olevan, koska useimmiten tilanne menee juuri niin, ettei mies silti sano yhtään mitään, mutta jälkeenpäin murjottaa ja valittaa. Aikoinaan minäkin provosoin miestä ihan kuten säkin kirjoitat, eli tavallaan haastat riitaa saadaksesi miehestä jonkin reaktion irti, mutta olen lopettanut sen, koska sehän ei tuota tulosta. Kyllähän siten sain reaktion aikaiseksi, mutta se ei ratkaissut asiaa, koska tavallaan mies koki mun hyökkäävän kimppuunsa, ja reagoi puolustautuakseen, ei selvittääkseen asioita. Ja taas, sehän on miehen valinta olla kertomatta, mikä mieltä painaa. Eihän miehen ole pakko kertoa, mikä painaa mieltä, jos ei halua, mutta jos mykkäkoulu alkaa hankaloittaa arkea, kestää viikkotolkulla, herättää ihmetystä lapsissa tai muuten vain ärsyttää minua suunnattomasti, saatan käskeä miestä painumaan helvettiin jos ei osaa käyttäytyä kuin aikuiset.



Tavallaan kai tähänkin on tottunut, siten että osaan jo vähän ennakoida, annan miehelle tilaisuuden kertoa mielipiteensä, mutta toisaalta olen myös oppinut sanomaan siitä ihan suoraan, kun suututtaa ettei hän silti sano. Periaatteessa toimintamalli on sama kuin lasten kanssa - kysyn mielipidettä ja annan tilaisuuden kertoa sen, jos ei kerro ja valittaa jälkeenpäin, totean, että onhan se kurjaa, mutta nyt on kyllä myöhäistä uikuttaa, olisit sanonut silloin kun tilaisuus oli. Ihan niin yksioikoisestihan elämä ei kuitenkaan mene, koska loppujen lopuksi mä en ole mikään pyhimys, päinvastoin hyvinkin kärsimätön ihminen. Eli kyllä tästä todellakin tapellaan edelleen, ja hermostun asiasta miehelle aika usein. Aikaisempaan muutosta on se, etten myötäile miestä enää, eli en pyri välttelemään mykkäkouluja. Lisäksi mun töihinlähtö on yllättäen helpottanut myös - en ehdi enää niin paljon murehtia miehen käytöstä ja mykkäkouluja, kun mielessä pyörii vaipanvaihtojen ja viikon ruokaostosten lisäksi työasiatkin. Yksi mykkäkoulu toki saatiin aikaiseksi jo siitä, että mies olisikin halunnut eri ruokaa kuin mitä sitten tein (ruokatoiveita kysyessä oli vielä "ihan sama"), murjotti siitä pari päivää ja alkoi sitten ihmettelemään, kun en ollut edes kysynyt, mikä hänellä on. Minä sanoin, että "kuule, kyllä mä huomasin että jotain sä taas murjotat, mut kun on töissä just nyt niin hirvee kiire, niin en oo yhtään ehtinyt ees ajatella koko asiaa. Ja osaathan sä sanoa jos sulla joku hirvee ongelma on". Mies piti viikon mykkäkoulua siksi, etten mä ollut miettinyt mikä häntä mahtaa vaivata enkä kysynyt sitä, ja sit viikon jälkeen mä hermostuin ja tiuskaisin, että on tosi rasittavaa tuo mykkäkoulu, koska mulla on ihan oikeasti töissä nyt hirveät paineet ja stressit enkä todellakaan kaipaisi just nyt tälläsiä ongelmia siihen päälle, ja että jos mies tahtoo edelleen jatkaa mykkäkoulua, voi suksia hevon kuuseen ja tulla takaisin kahden viikon päästä, kun mun työpaineet helpottaa ja ehdin taas paremmin murehtia miehenkin murjotuksia.

jotka eivät osaa suutaan avata ja kertoa omia mielipiteitään. Taustalla saattaa tosin olla lapsuuden juttuja ja kotioloja. Mutta luulisi että tuollainen käytösmalli on myös äärimmäisen rasittavaa mököttäjälle itselleen, kun ei saa asiaansa perille. Mun mielestä mököttäköön jos on niin vaikea avata suu - älä vaan rupee paapomaan sitä ja käyttäytymään niin että meet miehen mielenailahteluiden mukaan. Jos ei arvosta sua´tarpeeksi hakeakseen apua tohon ongelmaansa niin ala sä suunnittelemaan omaa elämää.

ja viestinne luettuani, tullut siihen tulokseen, että kyllä tässä on nyt varmaan pakko aloittaa ensin siitä, että alan katsella noille lapsille hoito- ja itselleni työpaikkaa. Olisi sitten tosiaan itsellä ainakin varmaan sen verran muuta ajateltavaa, etten ehtisi jokaista tuon miehen mökötystä murehtia. Ja tuntuu, että olisi jotenkin helpompi miettiä sitä eron mahdollisuuttakin, kun en olisi enää ihan niin miehen "armoilla"...



Ja sitten jos näyttää siltä, ettei mikään muutu, niin on kai sitten vaan pakko saada jostain voimia siihen, että jaksan alkaa järjestellä kämpän myymistä, muuttamista, lasten huoltajuusasioita ja niin edelleen...



Ajatus siitä, että voisi elää omassa kodissaan ilman tätä jatkuvaa painostavaa hiljaisuutta ja sillä kiristämistä, ihan omana itsenään, alkaa kyllä kuulostaa aina vaan huokuttelevammalta vaihtoehdolta...



-Ap

tuntuu käyttävän sekä henkistä, että joskus myös fyysistä väkivaltaa sinua kohtaan. Hän käyttää valtaa ohjaillakseen sinua, eikä kuitenkaan koskaan voi olla tyytyväinen kun se paha olo tulee itsestä sisältä.



Mielestäni aika pelottava tilanne. Epäilen että tilanne saattaa edelleen pahentua iän ja ajan myötä jos hän ei suostu kohtaamaan ongelmiaan. Ei ole kohtuullista eikä turvallista lasten elää perheessä, jossa isä rikkoo omaa yhteistä kotia.



Ratkaisut sinun on löydettävä itse, mieti mitä haluat ja mitä olet valmis sietämään ja millä hinnalla. Mitä jos vain elät ja olet omana itsenäsi, etkä suostu kantamaan syyllisyyttä miehen murjotuksesta. Itse olisin harkinnut varmaan muualle ainakin hetkeksi muuttamista, jos mies olisi rikkonut käteni. Ei tuollainen jurnukka opi, kuin ehkä jättämällä valitettavasti. Ja jos isä on rakastava lapsille, niin voihan hän jatkaa sitä mahdollisen eronkin jälkeen. Toisaalta ei varmaan kannata kiirehtiä, ehkä kannattaa yrittää saada oma elämä jalkeille jotenkin ja miettiä ratkaisuja sitten uudestaan, jos tilanne jatkuu vielä tulehtuneena. Voisitko hakea töitä, että olet vahvemmilla? Toisaalta eiköhän Suomalainen yhteiskunta aina huolehdi lapsiperheistä. Onko sinulla luotettavaa ihmistä, jolle voisit asioistanne puhua, tai oma terapiasuhde? Miten siellä pariterapiassa, voisitko käydä yksin ja työstää ongelmianne?

Siis sietämättömät miehet ja täydelliset naiset? Onko tosiaan käynyt noin vai olisikohan omassakin käytöksessä jotain parannettavaa?



Kyllä eroon pitää olla kunnon syy kuten pettäminen, hakkaaminen, alkoholismi, vakava mielenterveysongelma tms.



Kyllästyminen ja kypsyminenkin kuuluvat pitkään suhteeseen. Jos ei kestä miestään niin takuuvarmasti alkuhuuman jälkeen ei kestä uuttakaan miestä. Eikä ruoho ole aina vihreämpää aidan toisella puolella. Täydellisyys on harhaa. Jokaisessa meissä on vikansa.

Ahdistavaa lukeakin sun tekstiäsi, ap! Ja pari muutakin saman kokenutta. Ja sinä, joka napiset, että miehetkö vaan ovat syypäitä ja naiset täydellisiä... Kas kun mun silmiin ei missään vaiheessa sattunut sellaista. Jokainen nainen täällä on sanonut, että vikaa on varmasti itsessäkin ja tehnyt paljon töitä itsensä muuttamiseksi. Mutta se riittää vaan tiettyyn pisteeseen, toisenkin olisi nähtävä vikaa omassa käytöksessään!



Äkkiseltään olisi helppo vetää nimen omaan narsistikortti esiin, mutta en mä ehkä lähde kuitenkaan diagnosoimaan... :) Mutta sellaisen kanssa olen itsekin lapsen tehnyt... Ja käsi sydämellä voin sanoa, että olen yrittänyt muuttua, olen parisuhdeoppaani lukenut, tunnistanut ja tunnustanut omat virheelliset käytösmallit, pyytänyt sanomaan jos joku mun käytöksessä ärsyttää, ettei niistä tule peikkoja suhteeseen, paljon olen valmis tekemään jos asioita voidaan keskustella rakentavasti... Ja löytyihän niitä vikoja minusta miehen mielestä, voi pojat! Entä hänestä? Ei. Hän löi, koska ärsytin. Hän joi, kun ei kestänyt mua selvinpäin jne. Kaikki oli välillisesti mun syytäni.



Mies oli juuri sellainen kiukuttelija ja raivoaja, koko kodin ilmapiiri mukautui miehen mielialan mukaan. Jos hän oli hyvällä tuulella, tunnelma oli leppoisa ja kaikki oli hienosti. Jos hänellä oli paha päivä, niin siinä ei ollut muilla perheenjäsenillä tilaa muuta kuin mukautua. Koskaan ei saanut olla oma itsensä; jos mua kiukutti, niin hän kiukkuuntui myös. Jos mulla oli pinna kireällä vaikka lapsen käytöksen (ei huvita pukea, syödä tms.) takia, niin ei mulla ollut mahdollisuutta mennä siitä tilanteesta pois ja antaa ohjia toiselle, hoida sinä tämä, mä en just nyt JAKSA! Ei, vaan sitten hänkin kiihtyi ja alkoi määkiä lapselle voiperkelettä. Mun piti jaksaa koko ajan.



Sellainen jatkuva varpaillaan olo on käsittämättömän kuluttavaa eikä kukaan jaksa toisen mieliksi olla happy face koko ajan. Niin mä olin sitten loppuajat vaihdellen joko varmuuden vuoksi hyökkäävä (ihansama kohta kuitenkin riidellään) tai alistuva (en jaksa riidellä niin teen kaikkeni ettei tarvi). En koskaan oma itseni, aina piti toimia puskurina.



Joo ja tuo rahahomma... En viitsi edes aloittaa. Rahat oli yhteiset ja tilit yhtä suuret, mutta mun rahan käyttö oli kovan kontrollin alla.



Teet ap ihan hyvin, jos alat nyt petaamaan mahdollista muutosta. Ehdottomasti hoito- ja työpaikat, ei niistä haittaakaan ole! :) Etkä ole sitten tyhjän päällä, jos niikseen tulee. Ja jos ette eroa, niin rikkaushan se työ on siltikin.



Yritin myös erota viimeiset pari vuotta, mutta mies ei suostunut, voitteko kuvitella! Sanoi tekevänsä asiat niin vaikeaksi mulle etten osaa edes kuvitella... No, en halunnut edes kuvitella joten jäin. Tämä on ihan puhtaasti omaa syytäni, mutta pari vuotta meni hukkaan siinäkin, kun ei ollut puhtia tehdä sitä. KUNNES. Ihastuin, minäkin... :) Mitään ei tapahtunut, mutta se huomio, inhimillisyys, mielenkiinto sai mut heräämään, että hittoako mä kulutan elämääni tässä, kun mulla ois mahdollisuus olla ihan oikeasti onnellinen! Sen miehen kanssa ei siis koskaan tapahtunut mitään ja se hiipuikin äkkiä, mutta sain siitä potkuni lähteä. Viimein.



Ja miten MINULLA nyt sitten menee? Hyvin... Olen onnellinen! Olin onnellinen pitkään eron jälkeen, ihan vaan siitä vapaudesta olla kotona oma itsensä, nauttia rennosta ajasta lapsen kanssa ilman että kenenkään tarvitsee pelätä kenenkään mielenvaihteluita ja niin, että kummallakin on lupa olla oma itsensä. Kiukutella jos kiukuttaa, suuttua jos suututtaa, nauraa vapautuneesti eikä vain tunnelmaa kohottaakseen...



Ja vielä onnellisemmaksi minut saa nykyinen kumppanini. Mies, jolle olen tasavertainen kumppani, joka tiedostaa omat virheensä (on niitä siinäkin :) ) ja jonka kanssa voi keskustella ja yhdessä pyrkiä parempaan parisuhteeseen. Mies joka osaa pyytää anteeksi ja myös antaa anteeksi - miten vapauttavaa sekin on!



Ymmärrän kyllä ajatuksen ydinperheestä, ihanahan se on ja sen voimin minäkin roikuin huonossa suhteessa niin kauan. Mutta niin tärkeä kuin lapsi onkin, en mä hänen "ydinperheensä" vuoksi olisi omaa loppuelämääni uhrannut. Nyt meillä on mahdollisuus kuitenkin uudenlaiseen onneen, vaikka ydinperhe onkin pois pyyhitty.



Paljon tsemppiä sinulle ja meille muille! :)

Siis sietämättömät miehet ja täydelliset naiset? Onko tosiaan käynyt noin vai olisikohan omassakin käytöksessä jotain parannettavaa?

Kyllä eroon pitää olla kunnon syy kuten pettäminen, hakkaaminen, alkoholismi, vakava mielenterveysongelma tms.

Kyllästyminen ja kypsyminenkin kuuluvat pitkään suhteeseen. Jos ei kestä miestään niin takuuvarmasti alkuhuuman jälkeen ei kestä uuttakaan miestä. Eikä ruoho ole aina vihreämpää aidan toisella puolella. Täydellisyys on harhaa. Jokaisessa meissä on vikansa.

sinä taisit nyt lukea tästä ketjusta vain ne lyhyimmät viestit... Ei tässä siis nyt puhuta mistään kyllästymisestä, vaan pitkään jatkuneesta pääosin henkisestä, mutta myös fyysisestä väkivallasta sekä kyvyttömyydestä ilmaista itseä mitenkään muuten kuin joko sulkeutumalla täysin tai riehumalla.

Ja kyse on nimenomaan siitä, että MIES ei ymmärrä, että jokaisessa on omat vikansa ja hän itsekään ei ole täydellinen. Minä olen kyllä virheeni myöntänyt, katsonut peiliin monta kertaa ja pitkään, käsitellyt tunteitani, hakenut apua ja niin edelleen, mutta se ei oikein auta, jos se toinen osapuoli ei pidä edes MAHDOLLISENA, että hänessäkin olisi jotakin parannettavaa (vrt. mies katkaisi käden = naisen syytä, koska tämä oli liian ärsyttävä).

miehesi käyttää sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Jos tilanne ei olennaisesti parane perheneuvolassa (vai terapiako se oli missä käytte), niin ero on ikävä kyllä paras vaihtoehto sekä sinun että lastesi turvallisuuden vuoksi. Väkivallalla on taipumus pahentua, ja tyypillistä on myös että väkivallan tekijä käyttäytyy kodin ulkopuolella niin ettei kukaan voi uskoa häntä väkivaltaiseksi.



Muista, että väkivalta on aina tekijän syy, se ei ole koskaan väkivallan uhrin syy!