Hei te IHANAT av-mammat :P

ilonaiheistaan kuin ahdistuksen aiheistaan. Että sikäli vääristää tällaiset keskustelupalstat todellisuutta.

Minä myös. Minulla on maailman mukavin lapsi, paras mies ja loistava työpaikka.



Harrastuksiakin löytyy ja elukoita.

Minä olen tyytyväinen itseeni, olen tyytyväinen parisuhteeseeni ja lapseni on ihana.

Välillä on hankalaa, mikä on ihan normaalia.

Olen aikalailla tyytyväinen elämääni, onko muita?

Tuntuu että ei ole, kun lukee teidän kirjoituksia.

N.22 (3v lapsi)

tosiaan tälläset piristää välillä.

itse oon 24, yksi puolivuotias maailman ihanin ja rakkain tyttö. Mieheni on myös ihana ja luotettava ja rakastava. Jos oikeasti ajatellaan niin muilla asioilla ei niin ole merkitystä, joskus tosiaan menee huonommin, eli tulee joku heitto vaikka raha tilanteessa, mut asenne ratkaisee.

Oon miettinyt, että kun minulla on kaikki hyvin, voin vilpittömästi olla onnellinen muidenkin puolesta

Pitäisiköhän meidän suomalaisten aloittaa vähän positiivisempi asenne?

itsesuggestiolle. Sanoppa miten on taloudellinen tilanteesi, annatko lapsellesi elinympäristön, jossa ei tarvi kitkutella ja miten mahtaa sujua paluusi työelämään, onko mukava ihana vakityö odottamassa?

Minä olen tyytyväinen itseeni, olen tyytyväinen parisuhteeseeni ja lapseni on ihana. Välillä on hankalaa, mikä on ihan normaalia. Olen aikalailla tyytyväinen elämääni, onko muita? Tuntuu että ei ole, kun lukee teidän kirjoituksia. N.22 (3v lapsi)

tosiaan tälläset piristää välillä. itse oon 24, yksi puolivuotias maailman ihanin ja rakkain tyttö. Mieheni on myös ihana ja luotettava ja rakastava. Jos oikeasti ajatellaan niin muilla asioilla ei niin ole merkitystä, joskus tosiaan menee huonommin, eli tulee joku heitto vaikka raha tilanteessa, mut asenne ratkaisee. Oon miettinyt, että kun minulla on kaikki hyvin, voin vilpittömästi olla onnellinen muidenkin puolesta

Meilläkin menee välillä huonommin, varsinkin rahan puolelta, mutta kyllä sitä oppii aina arvostamaan elämää ja lasta ja miestä + sitä että on edes katto pään päällä, kun tätä elämää elää (:

itsesuggestiolle. Sanoppa miten on taloudellinen tilanteesi, annatko lapsellesi elinympäristön, jossa ei tarvi kitkutella ja miten mahtaa sujua paluusi työelämään, onko mukava ihana vakityö odottamassa?

joo ei saa olla onnellinen, eika karpata. olen oppinut:)

uutta nuorta sukupolvea, joka on tullut positiivisine kommentteineen tänne katkerien ja vanhohen, kateellisten av.mammojen sekaan.



Selkeästi olen huomannut, että viime aikoina tänne on ilmestynyt onnellisia ja hyväitsetuntoisia ihmisiä, jotka jaksaa kannustaa ihmisiä ja kirjoittaa kivoja kommentteja. Jos on onnellinen niin jaksaa myös olla onnellinen toisen puolesta.



Katkera ihminen haluaa puukottaa toista. Tasapainossa oleva ei.



Joten kiitos teille uudet, nuoret äidit kun olette tuoneet positiivista tuulta palstalle. Jatkakaa samaan malliin ja jakakaa samaa hyvää lapsillenne. Miettikääpä minkä mallin nämä kateelliset ja panettelevat mammat antaa lapsilleen.

Minä olen tyytyväinen itseeni, olen tyytyväinen parisuhteeseeni ja lapseni on ihana. Välillä on hankalaa, mikä on ihan normaalia. Olen aikalailla tyytyväinen elämääni, onko muita? Tuntuu että ei ole, kun lukee teidän kirjoituksia. N.22 (3v lapsi)

tosiaan tälläset piristää välillä. itse oon 24, yksi puolivuotias maailman ihanin ja rakkain tyttö. Mieheni on myös ihana ja luotettava ja rakastava. Jos oikeasti ajatellaan niin muilla asioilla ei niin ole merkitystä, joskus tosiaan menee huonommin, eli tulee joku heitto vaikka raha tilanteessa, mut asenne ratkaisee. Oon miettinyt, että kun minulla on kaikki hyvin, voin vilpittömästi olla onnellinen muidenkin puolesta

Meilläkin menee välillä huonommin, varsinkin rahan puolelta, mutta kyllä sitä oppii aina arvostamaan elämää ja lasta ja miestä + sitä että on edes katto pään päällä, kun tätä elämää elää (:

elämä on hyvä. :)

Mikähänä niistä vanhemmista naisista on katkeria tehnyt? Ovatko sellaisina syntyneet? Noh, elämä opettaa.

itsesuggestiolle. Sanoppa miten on taloudellinen tilanteesi, annatko lapsellesi elinympäristön, jossa ei tarvi kitkutella ja miten mahtaa sujua paluusi työelämään, onko mukava ihana vakityö odottamassa?

En niin mitenkään (: Lapseni saa kaiken mitä (haluaa ja) tarvitsee. Terveelliset ruoat, päivärytmit, leikkikaverit yms!

Hänellä on oma huone, leluja, vaatteita vaikka muille jakaa. Rakkautta mitä saa joka päivä useilta tahoilta, paljon kavereita ja AIKUISIA jotka myös ovat lähellä. Käydään puistoissa, maalaillaan, piirrellään, käydään eläintarhoissa JA ihan mitä tahansa mitä SINUNkin lapsesi tekevät, vaikka olisitkin hyvässä ammatissa ja ISO palkka (ha, miehen lompakossa) (:

Mikähänä niistä vanhemmista naisista on katkeria tehnyt? Ovatko sellaisina syntyneet? Noh, elämä opettaa.

Myös monet nuoret (aika suhteellinen käsite) ovat voineet kokea vaikka mitä.

Voin sanoa esimerkkinä MUUTAMIA (en sano useita, koska se ei ole totta) ystäviäni jotka ovat nuoria, kokeneet todella pahoja ja inhottavia asioita + vastoinkäymisiä elämässään, mutta silti jaksavat olla positiivisia.

Elämä on sitä mitä teet siitä.

tohon viimeseen kommenttiin.



joo, on totta että monilla on niin että he eivät "voi" vaikuttaa omaan elämäänsä, mutta empä usko että suomessa on ihan noin.



Jos susta tuntuu että sua sorretaan jossain elämän aihealueella, niin pistä sille STOPPI.

ja silti ovat positiivisia. Ja esimerkiksi äitini ikäluokassa huomaa ihmisen perusluonteen. Hän on 80v ja on aina ollut iloinen ja kannustava ja positiivinen. On elänyt sota-ajan lapsuuden, ollut evakossa, 2 lasta kuollut, isämme eli hänen miehensä oli tuurijuoppo, joka pieksi häntä ja nyt on leski. Ja aina on jaksanut kannustaa muita.

Sitten on näitä naama norsunvitulla kateellisia ja katkeria ämmiä. Naama on vinossa ja ryppyinen ja silmät kyylää ja koko ajan valitetaan, vaikka olis kultalusikka suussa syntyneitä, mutta otsa on synkeä ja elämä on ollut paskaa.

Elämä on tosiaan sitä, mitä siitä teet. Voit tuhlata sen katkeruuteen ja toisten kyyläämiseen ja ilkeilyyn ja panetteluun. Mutta ainoa, mitä vahingoitat sillä, on oma elämäsi. Sääli huomata elämän loppupuolella, että unohdit nauttia elämästä kun kaikki aika meni asioista negatiivisten puolien etsimiseen ja valittamiseen ja ilkeilyyn.

Mikähänä niistä vanhemmista naisista on katkeria tehnyt? Ovatko sellaisina syntyneet? Noh, elämä opettaa.

Myös monet nuoret (aika suhteellinen käsite) ovat voineet kokea vaikka mitä. Voin sanoa esimerkkinä MUUTAMIA (en sano useita, koska se ei ole totta) ystäviäni jotka ovat nuoria, kokeneet todella pahoja ja inhottavia asioita + vastoinkäymisiä elämässään, mutta silti jaksavat olla positiivisia. Elämä on sitä mitä teet siitä.

Äh, niin on minullakin siis +30 ystäviä, jotka ovat tyytyväisiä TÄMÄNhetkiseen elämäänsä, ovat suht sinut menneisyyden kanssa ja ovat avoimia tulevaisuudelle.



Tarkoitin vain sitä, että alkaa tuntua siltä että nuo katkerat kommentit IHAN MIHIN TAHANSA kysymykseen / avaukseen, tulevat pääasiassa vähän vanhemmilta ihmisiltä, niinkuin tässäkin ketjussa tämä yksi henkilö sanoi että "elämä opettaa"... niinpä niin...



Löytyy kyllä sukulaisista asti ihmisiä jotka ovat joutuneet kokemaan vaikka mitä, ja edelleen n.50vuoden iässä, elämästä löytyy iloa, positiivisuutta, eikä mitään katkeruutta niinkuin joillain.



Välillä ahdistaa, masentaa, mutta kyllä sitä osaa olla onnellinenkin, pitää vaan oppia elämään hetkessä!

enkä voi kuin lukea näitä naama isossa virneessä. Ensinnäkin, minä voin kuulostaa jossain ketjussa katkeralta ja onnettomalta, toisessa ketjussa onnelliselta ja iloiselat, toisessa olla ilkeä jollekin joka on itse ilkeä. Ttässäkin ketjussa sori vaan ap on enmmän kuin vähän rivien väliin maireuden ja muka-positiivisuuden taakse piilotettua ilkeyttä. Tää on tällaista metailkeyttä, jossa ollaan ilkeitä meta-analyysin turvista.



Toisekseen, noh. En voi kuin hymyillä leveästi tällä nuoruuden ehdottomuudelle. Olin nimittäin itse NIIN samanlainen, miljoona vuotta sitten. Nyt en enää jaksa innostua muitten otsarypyistä peilinä sille mikä itse kuvittelen olevani.

enkä voi kuin lukea näitä naama isossa virneessä. Ensinnäkin, minä voin kuulostaa jossain ketjussa katkeralta ja onnettomalta, toisessa ketjussa onnelliselta ja iloiselat, toisessa olla ilkeä jollekin joka on itse ilkeä. Ttässäkin ketjussa sori vaan ap on enmmän kuin vähän rivien väliin maireuden ja muka-positiivisuuden taakse piilotettua ilkeyttä. Tää on tällaista metailkeyttä, jossa ollaan ilkeitä meta-analyysin turvista. Toisekseen, noh. En voi kuin hymyillä leveästi tällä nuoruuden ehdottomuudelle. Olin nimittäin itse NIIN samanlainen, miljoona vuotta sitten. Nyt en enää jaksa innostua muitten otsarypyistä peilinä sille mikä itse kuvittelen olevani.

No anteeksi jos osuin sua arkaan paikkaan (tossa sulle tarpeeks sitä piilovittuilua, mitä ite kerjäsit)

Mulla ei ole mitään tarvetta rehvastella täällä sillä miten hyvä äiti oon, miten hyvin mun lapsi osaa sitä ja tätä ja blaablaa!

Ihmettelen vaan sitä, miten aikuiset ihmiset voi oikeesti täällä puhua toisilleen tällä tavalla!Auotaan päätänsä miten sattuu, toivotko myös lapsesi tekevän samaa kavereilleen?

Turha tulla vinkumaan että "kyllä idiootteja saa sivistää"

Eikös se ollut niin, että jokaisella saa olla oma mielipide?

JAJOO, oon kyllä huomannu, että täällä on välillä ihan älyttömiä avauksia, mutta mitä te niistä välitätte? vastailkaa nyt hyvät ihmiset sivistyneesti toisten ihmisten kysymyksiin jne..

purkakaa ne aggressiot vaikka nyrkkeilysäkkiin.

(kursseja on naisillekin)

että olen onnellinen ja elän onnellista elämää.

Minulle elämä on opettanut sitä, että pienistä asioistakin pitää nauttia. Ei sitä, että hymähdellään ivallisesti, että kyllä elämä opettaa, kyllä minäkin silloin nuorena, mutta nyt vanhana tiedän, kuinka se on ja blaa blaa....

Sekin on ihan tahdonasia, mitä haluaa elämän opettavan. Ihan itse valittava juttu, noukkiiko elämänopetukseksi ne huonot vai hyvät jutut.

Hienoa ap, että sinulla elämä menee hyvin ja olet onnellinen. Siltä pohjalta on hyvä ponnistaa ja nauttia niistä vanhuuden "elämänopettamista" päivistäin. Toivottavasti säilytät positiivisuutesi vuosien varrella.

enkä voi kuin lukea näitä naama isossa virneessä. Ensinnäkin, minä voin kuulostaa jossain ketjussa katkeralta ja onnettomalta, toisessa ketjussa onnelliselta ja iloiselat, toisessa olla ilkeä jollekin joka on itse ilkeä. Ttässäkin ketjussa sori vaan ap on enmmän kuin vähän rivien väliin maireuden ja muka-positiivisuuden taakse piilotettua ilkeyttä. Tää on tällaista metailkeyttä, jossa ollaan ilkeitä meta-analyysin turvista. Toisekseen, noh. En voi kuin hymyillä leveästi tällä nuoruuden ehdottomuudelle. Olin nimittäin itse NIIN samanlainen, miljoona vuotta sitten. Nyt en enää jaksa innostua muitten otsarypyistä peilinä sille mikä itse kuvittelen olevani.

Minulle elämä on opettanut sitä, että pienistä asioistakin pitää nauttia.

Ja sen etten hekumoi toisten huonolla ololla, en kuvittele tietäväni heidän elämästään mitään enkä syistä siihen miksi he kokevat olonsa huonoksi. Koska kyllä elämä on minuakin sen verran opettanut. Ja erityisesti siitä näkökulmasta, että ymmärrän hirveän paljon paremmin sitä mikä tekee ihmisen sellaiseksi kuin hän on. Vaikka nyt mikä tekee positiivisen koko elämänsä positiivisena pysyneestä. Tai negatiivisen negatiivisesta ihmisestä. Olen vain hirveän kiitollinen siitä, että olen itse onnistunut välttämään katkeroitumisen elämäntapahtumistani huolimatta!! Mutta ymmärrään miksi niin voi käydä, enkä revi siitä itselleni hyvää mieltä, jos joku muu ei ole ollut yhtä onnekas. Ja edelleenkin, minusta tämän ketjun positiivisuuden ihasteluiden pohjavire on hyvin ilkeä.

Hän ja äitinsä ovat temperamentiltaan hyvin samanlaisia, ja samanalaiset ovat myös heidän ongelmansa, kunnes ystäväni taisteli itsensä elämässään kuiville, kun taas hänen äitinsä jäi ilmeisesti loppuelämäkseen vellomaan pahaan oloon, katkeruuteen ja negatiivisuuteen. Miksi? Siksikö että tämä äiti oli niin hirveän huono ja paha ihminen jo syntymässään? Ja miksi juuri hänestä tuli niin epäonnistunut elämässään, kun hänen sisaruksensa pärjäsivät ihan tavallisesti?



No, kävi ilmi, että juuri tämän ystäväni äidin ollessa pieni, hänen perheessään oli sattunut iso perhetragedia. Juuri hän oli perheen lapsista jäänyt vaille vanhemmuutta vanhempien painiskellessa elämäntuskassaan. Ja sitten hän siirsi vaille jäämisen mallinsa myös tyttärelleen. Entä miksi tytär puolestaan selvisi? Koska hän oli parempi ihminen? Vai siksi, että elämä pakotti hänet sattuamn oikusta täysin polvilleen, ja juuri ne kamalat vastoinkäymiset pakottivat hänet itsensä ja ongelmiensa äärelle. Toisin kuin hänen äidillään, jonka elämä ei koskaan oikeasti kriisiytynyt, mikä sai aikaan sen ettei mikään äidin vaillejäämisen kokemuksista tullut koskaan käsiteltyä, eikä hän kasvantu ihmisenä tyttärensä tapaan.



Ketä tässä nyt pitäisi ihailla ja kenet tuomita? Vai onko kysymys täysin epärelevantti? Elämä on. T. 20