Lapsen antaminen adoptioon / adoptoiminen on täysin luonnotonta!

Epätoivon kesken kaikki lapset adoptioon joutuvat.

Minua järkytti se kun tulevat a-vanhemmat tapasivat perhee (nuori vielä raskaana), ja eivät ollenkaan kiinnostuneita nuoresta, vaan siitä että hänen vanhemmat pitävät heistä että saavat lapsen

... mutta en pysty enkä halua usko siihen että biologiset vanhemmat jotenkin rakastaisivat lastaan enemmän kuin adoptiovanhemmat!! Mihin perustat tämän ajatuksen??

Kuka tahansa voi saada vahingossa lapset jota ei oikeasti halua. Tottakai mahdollista että rakastuu lapseensa sitten kun se on syntynyt, mutta entäs jos niin ei käykkään?? Eikö silloin ole lapselle paljon parempi päästä adoptioperheeseen joka rakastaa lasta. Monet adoptioperheet eivät voi saada omia biologisia lapsia syystä tai toisesta. Kuitenkin he haluavat lasta ja olen aivan varma että adoptoitu lapsi on heille silloin mielettömän rakas, aivan kuin biologinen lapsikin olisi ollut!!

En tosiaankaan jaksa uskoa että näkemässäsi tapauksessa oli kyse siitä että adoptioäitinä tämän tytön äiti ei rakastanut lastaan ja tunteettomasti teki päätöksensä. Hän on myös voinut ajatella omalla tavallaan lapsensa parasta ja miettiä että antamalla lapsen adoptioon hänen tyttärellään on mahdollisuus opiskellä yms. niinkuin ystävilläänkin.

Todellakaan kaikki eivät edes halua kantamaansa lasta, eivät rakastu lapseensa ja inhoavat lasta koska se on pilannut heidän elämänsä... tälläistä en tosiaankaan toivo kenellekkään lapselle.



Serkkuni on adoptoitu, hänellä on ollut aivan ihana lapsuus ja perhe ja hän on yhtälailla osa sukuamme kun me muut joita ei ole adoptoitu. Serkullani on myös pikkusisko 12vuotta nuorempi, joka on vanhempiensa biologinen lapsi, enkä näe eroa vanhempien rakkaudessa näitä kahta lasta kohtaan.

raskaana olevaan adoptiolapseen. Aika moni ihan biolapsikin(teiniäiti) joutuu luopumaan lapsestaan yhä edelleen.



Adoptio on aina haaste kaikille sen osapuolille.

Vaikka lapsi saisikin rakastavan kodin, on adoptio aina lapselle merkityksellinen kokemus, joka vaatii prosessointia sen ollessa ainakin jollain tasolla traumaattinen kokemus - vaikka siis adoptiovanhemmat olisivat hyviä ja lapsi saisi "hyvän kodin".

adoptiolapsi ei sitten olekaan vanhemmilleen yhtä tärkeä kuin myöhemmin "vahingossa" syntynyt biologinen lapsi.



Jotkut adoptiovanhemmat varmaan pystyvät tasapuolisuuteen, mutta ikävä kyllä eivät kaikki, vaikka halua siihen ehkä olisikin. Adoptioon voi liittyä myös kaikenlaista surullista ja julmaakin.

Oletpa kylmä ihminen.



Adoptiolapsi ei ole koskaan vahinko vaan kauan kauan kaivattu ja odotettu vauva tai lapsi, joka valloittaa vanhempansa, johon rakastuu ja jota ei hylkää. Itselläni on biologiset lapset, mutta läheiselläni on adoptoitu lapsi, joka on varmasti rakastatettu, vähintään yhtä lujasti kuin monien biologiset lapset.



On todella kurjaa, kun näin lokeroidaan ihmisiä. Toivottavasti kukaan adoptoitu lapsi tai nuori ei lue tuota kirjoitustasi. Hän itkee varmasti kauemmin aiheuttamaasi pahaa mieltä kuin sinä itkit ohjelman takia. Olet aika julma ja ajattelematon, kun kehtaat moisia väitteitä laittaa palstoille.



Ehkäpä tämä ohjelman Äiti ajatteli, ettei hänen lapsellaan ole realistisia mahdollisuuksia selviytyä oman vauvan hoidosta ja että lapsi saisi paremman tulevaisuuden adoptiovanhempien luona. Oma äitini on adoptoitu aikanaan aivan ihanaa kotiin. Olen aina ihaillut äiti suhdetta vanhempiinsa. En missään nimessä ajattele biologisen äidin hylänneen äitiäni. Hän antoi äidilleni mahdollisuuden rakkauteen ja parempaan elämään. Itse en ikimaailmassa olisi voinut luopua vauvoistani, mutta en tietenkään lähtisi syyllistämään muun ratkaisun tehneitä. Myös ystäväni adoptiolapsi on niin rakastettu, ihailtu ja hyvinvoiva, että adoptiotaustan on jo lähes unohtanut. Täysin oma tyttö vanhemmilleen!!! Olemme kiitollisia tytön synnyttäneelle teiniäidille, kun uskalsi antaa lapselleen mahdollisuuden hyvään elämään. Työni puolesta olen nähnyt hyvin hyvin monta todella epäonnistunutta biologista vanhemmuutta. Ei se biologisuus todellakaan ole tae rakkaudelle.

lapseen tällä teoriallasi? Sperman roiskaisuko sen tekee?

Oletpa kylmä ihminen.



Adoptiolapsi ei ole koskaan vahinko vaan kauan kauan kaivattu ja odotettu vauva tai lapsi, joka valloittaa vanhempansa, johon rakastuu ja jota ei hylkää. Itselläni on biologiset lapset, mutta läheiselläni on adoptoitu lapsi, joka on varmasti rakastatettu, vähintään yhtä lujasti kuin monien biologiset lapset.



On todella kurjaa, kun näin lokeroidaan ihmisiä. Toivottavasti kukaan adoptoitu lapsi tai nuori ei lue tuota kirjoitustasi. Hän itkee varmasti kauemmin aiheuttamaasi pahaa mieltä kuin sinä itkit ohjelman takia. Olet aika julma ja ajattelematon, kun kehtaat moisia väitteitä laittaa palstoille.



Ehkäpä tämä ohjelman Äiti ajatteli, ettei hänen lapsellaan ole realistisia mahdollisuuksia selviytyä oman vauvan hoidosta ja että lapsi saisi paremman tulevaisuuden adoptiovanhempien luona. Oma äitini on adoptoitu aikanaan aivan ihanaa kotiin. Olen aina ihaillut äiti suhdetta vanhempiinsa. En missään nimessä ajattele biologisen äidin hylänneen äitiäni. Hän antoi äidilleni mahdollisuuden rakkauteen ja parempaan elämään. Itse en ikimaailmassa olisi voinut luopua vauvoistani, mutta en tietenkään lähtisi syyllistämään muun ratkaisun tehneitä. Myös ystäväni adoptiolapsi on niin rakastettu, ihailtu ja hyvinvoiva, että adoptiotaustan on jo lähes unohtanut. Täysin oma tyttö vanhemmilleen!!! Olemme kiitollisia tytön synnyttäneelle teiniäidille, kun uskalsi antaa lapselleen mahdollisuuden hyvään elämään. Työni puolesta olen nähnyt hyvin hyvin monta todella epäonnistunutta biologista vanhemmuutta. Ei se biologisuus todellakaan ole tae rakkaudelle.

Epätoivon kesken kaikki lapset adoptioon joutuvat. Minua järkytti se kun tulevat a-vanhemmat tapasivat perhee (nuori vielä raskaana), ja eivät ollenkaan kiinnostuneita nuoresta, vaan siitä että hänen vanhemmat pitävät heistä että saavat lapsen

Mua mietitytti sama juttu kanssa.

Ja kiinnitin myös huomiota siihen, miten adoptioperhe käyttäytyi ja kohteli vauvaa ottaessaan hänet seremoniassa "omaksi" lapsekseen. Vauva tuntee tasan tarkkaan oman äitinsä / vanhempansa kosketuksen; sen, että ote on luonnollisella tavalla rakastava ja pehmeä.

Adoptioperhe vain otti vauvan ja asetti sen kaukaloon terävästi ja tehokkaasti, ja lähti kuljettamaan pois kaukalo heiluen.

Tuli mieleeni jopa kirjoittaa tälle nuorelle äidille kirje, jossa kertoa, että hänellä on tasan tarkkaan oikeus rakastaa omaa lastaan, ja kasvattaa hänet itse - kukaan ei saisi tulla siihen äidin ja lapsen väliin; ei kukaan. Jotenkin tosi lohdutonta kaikki se rakkaudettomuus :-/.

Ap.

Jotkut adoptiovanhemmat varmaan pystyvät tasapuolisuuteen, mutta ikävä kyllä eivät kaikki, vaikka halua siihen ehkä olisikin. Adoptioon voi liittyä myös kaikenlaista surullista ja julmaakin.

Mutta ei missään tapauksessa kaikki.

sehän on iso trauma ja elämä ei koskaan palaa entiselleen.

Millä perusteella a-vanhemmat rakastavat automaattisesti sitä vauvaa. Aina ei adoptio toimi.

Teini on avuton ja ei tiedä mitä tekisi kun ei voi kotiin mennä vauvan synnytettyä, ei voi mennä lapsen isän luo, mitään tukia ei ole olemassa, ei voi maksaa lapsen terveyskustannuksia, ei voi mennä vielä toihin, jos voisi niin ei tienaisi tarpeeksi maksaakseen hoitomaksut



mikään ei ole ilmaista jenkeissä. kaikki maksaa.



ja nuoren a-vanhemmilla oli iso talo ja varmasti varaa kustantaa lapsensa opiskelut vaikka olisi pitänyt vauvan.

mummo vain ei halunnut sitä vauvaa. Ehkä he itse adoptoineena kuvittelivat että ei se mikään iso asia ole ja sitten unohtaa tapahtuneen. En usko että he a-lapsestaan välittävät.



a-koti ei ole välttämättä hyvä koti. aika rohkeata uskoa että kaikki on sitten hyvin

adoptiovanhemmat olisivat tuollaisia. En ole itse adoptoinut, mutta olen antamassa oman lapseni adoptioon.



Minulla olisi muuten kaikki hyvin ja haluaisin enemmän kun mitään pitää vauvan (on jo syntynyt, nyt 1kk ikäinen), ainoa mutta on oma terveydentilani eli en enää montaa kuukautta elä. Vauva on jo nyt adoptiovanhemmilla, mutta saan nähdä vauvaani usein, mutta hoitaa en häntä jaksa juurikaan. Nämä adoptiovanhemmat ovat aivan ihanat ja olen iloinen, että lapseni pääsee heidän hoitoonsa.

Oletpa kylmä ihminen. Adoptiolapsi ei ole koskaan vahinko vaan kauan kauan kaivattu ja odotettu vauva tai lapsi, joka valloittaa vanhempansa, johon rakastuu ja jota ei hylkää. .

aika yleisempää kuin mitä uskot.

a-vanhemmat eroavat, mies saa omia lapsia toisen naisen kanssa. jne jne

Ei ole sama tilanne kuin mitä olisi jos olisi kyseessä bio perhe.

ja jos olet hetkeäkään tutustunut a-aiheisiin, niin huomaat että niissä puhutaan siitä miten se vauva ei valloita heti ensi hetkillä, siihen menee kuukausia ja aikaa ja aikaa.

Sellainen pieni nyytti vain kitisee ja a-vanhemmat ovat vain väsyneitä

pitäisi lailla kieltää. Biologisella vanhemmalla tulisi olla oikeus saada lapsi takaisin jos joutuu kaltoin kohdelluksi adoptioperheessä. Samoin heillä tulisi olla oikeus saada tietää lapsen elämästä adoptionkin jälkeen.

... mutta en pysty enkä halua usko siihen että biologiset vanhemmat jotenkin rakastaisivat lastaan enemmän kuin adoptiovanhemmat!! Mihin perustat tämän ajatuksen?? Kuka tahansa voi saada vahingossa lapset jota ei oikeasti halua. Tottakai mahdollista että rakastuu lapseensa sitten kun se on syntynyt, mutta entäs jos niin ei käykkään?? Eikö silloin ole lapselle paljon parempi päästä adoptioperheeseen joka rakastaa lasta. Monet adoptioperheet eivät voi saada omia biologisia lapsia syystä tai toisesta. Kuitenkin he haluavat lasta ja olen aivan varma että adoptoitu lapsi on heille silloin mielettömän rakas, aivan kuin biologinen lapsikin olisi ollut!! En tosiaankaan jaksa uskoa että näkemässäsi tapauksessa oli kyse siitä että adoptioäitinä tämän tytön äiti ei rakastanut lastaan ja tunteettomasti teki päätöksensä. Hän on myös voinut ajatella omalla tavallaan lapsensa parasta ja miettiä että antamalla lapsen adoptioon hänen tyttärellään on mahdollisuus opiskellä yms. niinkuin ystävilläänkin. Todellakaan kaikki eivät edes halua kantamaansa lasta, eivät rakastu lapseensa ja inhoavat lasta koska se on pilannut heidän elämänsä... tälläistä en tosiaankaan toivo kenellekkään lapselle. Serkkuni on adoptoitu, hänellä on ollut aivan ihana lapsuus ja perhe ja hän on yhtälailla osa sukuamme kun me muut joita ei ole adoptoitu. Serkullani on myös pikkusisko 12vuotta nuorempi, joka on vanhempiensa biologinen lapsi, enkä näe eroa vanhempien rakkaudessa näitä kahta lasta kohtaan.

Ihana kuulla, että serkkusi tarina adoptiolapsena on ollut ruusuinen ja, että hän on saanut osakseen aitoa rakkautta. Mikään ei ole tärkeämpää.

Minusta siinä vaan on jotakin hyvin luonnotonta ja perin juurin raadollista, kun joku hylkää lapsensa; antaa pienen vauvansa pois luotaan, jonkun toisen kasvatettavaksi. Sen täytyy olla niin perustavalla tasolla vaikuttava hylkäys, että se vaikuttaa ihmisen elämään tämän loppu elämän ajan. Ja monella eri tasolla.

Ap.

oletpa yksikoinen, kun lokeroit noin kätevästi ihmisiä yhden esimerkin perusteella. Lisäksi olet ilkeä ja julma kun kirjoittelet tuollaista soopaa. Älä itke (taivastele ajankuluksi) jonkun ohjelman vuoksi, tee mieluummin jotain konkreettista hyvää jonkun toisen ihmisen puolesta, niin saat jotain positiivista aikaiseksi maailmassa.



Tiedoksesi: Olen rakastunut omiin adoptoituhin vauvoihini, rakastunut heihin syvästi, enkä koskaa hylkäisi heitä, enkä koskaan olisi tarjoamatta heille apuani ja hellyttäni. En rakasta heitä adoptiosta huolimatta, rakastan heitä koska he ovat minun lapsiani. Rakastan heitä samalla tavalla kuin omaa biologista lihaani ja vertani. Rakastan heitä sen lisäksi vielä normaalia äidinrakkautta enemmän: rakastan heitä heidän biologisten äitiensäkin puolesta, haluan joka päivä näyttää heille niin suuren määrän rakkautta, että he tietävät aina olevansa kahden äidin rakastamia.



Adoptiossa on paljon traagista, mentetystä ja surua, jota osapuolien pitää pystyä käsittelemään. Rakkauden syttyminenkin voi kestää (kestää se toisinaan biologisenkin lapsen kohdalla). Mutta älä tietämättömyydessäsi kyseenalaista adoptiovanhempien tai adotpioon luovuttavien äitien rakkauden syvyyttä, määrää ja laatua.

Tietenkään en itsekkään toivot kenellekkään sellaista tilannetta että joutuu antamaan lapsensa pois. Varmasti sillä on vaikutusta lapseen sekä lapsen pois antavaan äitiin. Kuitenkin haluan ajatella että sellaisellakin lapsella jonka äiti on antanut pois on mahdollisuus saada yhtä paljon hoivaa ja rakkautta kuin biologisilla lapsilla.



Kaikilla ei itsellään ole mahdollisuuksia eikä edellytyksia kasvattaa lapsiaan itse. Silloin adoptio on mielestäni mahtava mahdollisuus lapselle. Kaikki adoptiota eivät varmasti pääty ruusuisesti, mutta eipä kaikkien biologisten lastenkaan elämä ole ruusuista.



3

onhan se parempi pitää ne orpolapset siellä lastenkodissa, ettei tule pilaamaan kenenkään "täydellistä maailmaa". Totuus vain on se, että ei niitä kaikkia narkkareiden biologisia vahinkoja kovin hyvällä elämällä ole siunattu, toisia adoptoituja rakastetaan, tuetaan koko suvun voimin. Omastakin suvusta löytyy muutama adoptiolapsi, kovin rakkaita ovat vanhemmilleen, mutta sinähän sen paremmin tiedät ettei voi olla aitoja tunteita.

Katsopas joskus peiliin, hävettääkö mitä sieltä katsoo vastaan? Itsekeskeinen, kapeakatseinen, empatiakyvytön ihminen, kasvun paikka sinulla tässä asiassa, ap!

biologinen äiti on tullut yleensä vahingossa raskaaksi, eikä halua pitää lasta. Adoptioon lapsensa antava äiti ei aina rakasta lastaan, vaan voi suhtautua tähän hyvinkin välinpitämättömästi - usein nimittäin äiti huomaa raskauden vasta sitten, kun abortti on mahdoton, siis viikon 12 jälkeen.



Adoptiovanhemmille adoptiolapsen saaminen sitävastoin ei ole vahinko, sitähän edeltää vuosikausien prosessi.

Minut on adoptoitu. Vanhempani ovat tavanneet biologisen äitini muutamia kertoja, vaikka niin ei suomessa ilmeisesti yleensä tehdä. Biologinen äitini oli 16v saadessaan minut. Hänen vanhempansa eivät halunneet olla missään tekemisissä minun tai raskauden kanssa. Olivat ulkomaan matkalla kun tytär synnytti. Tytär myös asui koko raskaus ajan muualla kuin vanhempiensa luona. Vanhemmat olivat myös varanneet aikanaan ajan aborttiin jonne biologinen äitini ei onneksi ollut mennyt.

Ymmärrän että biologinen äitini antoi minut pois. Tottakai hän olisi 16 vuotiaanakin saanut tukea yhteikunnalta jos olisi minut halunnut kasvattaa, mutta varmasti hän on tuntenyt itsensä hyvin yksinäiseksi ja kokenut ettei pysty minua kasvattamaan, kun ei ole saanut minkään laista tukea sukulaisiltaan.

Adoptiovanhempani ovat hoitaneet minua lähes syntymästä asti. Olin aluksi jonkin aikaa lastenkodissa jossa he kävivät päivittäin minua katsomassa. Sen jälkeen muutin 3kk ikäisenä heidän luokseen asumaan. Olen aina tuntenut itseni rakastetuksi ja halutuksi lapseksi.

Adoptioäitini on minulle aina avoimesti kertonut kuinka he ovat minut saaneet. He eivät voineet saada biologisia lapsia ja halusivat adoptoida. Heille minä olen ainutlaatuinen lahja jonka he saivat monen vuoden toivomisen ja odottamisen jälkeen. He varmasti rakastavat minua vähintäänkin yhtä paljon kuin jos olisin heidän biologinen lapsensa.

Minä en puhu vanhemmistani adoptiovanhempinani vaan he ovat minun äitini ja isäni. He ovat minut kasvattaneet ja minua rakastaneet. Olen heidän lapsensa, olen saanut heiltä hyvät eväät tähän elämään. Loukkaannun suuresti siitä kun kuulen ihmisten sanovan etteivät adoptiovanhempani ole oikeat vanhempani ja että he eivät mitenkään voi rakastaa minua yhtä paljon kuin jos olisin heidän omansa! Varsinkin pienenä itkin sen takia että kuulin tälläisiä kommentteja.

En halua tällä sanoa etteikö minun elämässäni olis ollut ongelmia ja että välit vanhempiini olisivat aina olleet ruusuiset. Teininä välimme olivat välillä hyvinkin myrskyisät, mutta niin se taitaa olla kaikilla teineillä jossain vaiheessa. Ainakin sellaisilla jotka ovat yhtä voimakastahtoisia ja omantiensä kulkijoita kun minä olen aina ollut. Tottakai olen myös varsinkin teininä vihannut biologista äitiäni koska hän hylkäsi minut ollessani pieni. Kuitenkin samalla koin äärimmäisen tarvalliseksi omat adoptiovanhemapani ja sain heiltä varmasti rakkautta ja rajoja silloin kun niitä tarvittiin.

Itse en koskaan toivonut että biologisella äidilläni olis ollut oikeus ottaa minuun yhteyttä. Luulen että en olisi halunnut hänestä mitään tietää, kun en oikeastaan koe sitä tarpeelliseksi vieläkään. Olen sinut asian kanssa enkä ainakaan tällä hetkellä tunne tarvetta häneen ottaa yhteyttä.



tiedän ettei kaikille adoptiolapsille käy yhtä hyvin kuin minulle. On myös epäonnistuneita adopitoita, huostaan otettuja adoptiolapsia yms.

Mielestäni adoptio on kuitenkin ajatuksena kaunis ja hieno. Siinä saatetaan yhteen lapsi jota äiti ei koe voivansa syystä tai toisesta kasvattamaan ja perhe joka kovasti haluaa lasta.

Uskon että lapsen pois antava äiti varmasti rakastaa lastaan jolain tasolla ainakin. Muuten olisi varmaan useammassa tilanteessa päädytty aborttiin. Lapselle on kuitenkin haluttu antaa elämä ja mahdollisuus vanhempiin ja perheeseen.

Tottakai adotpio on aina trauma sekä lapselle että pois antavalle äidille. Mutta ainakaan lapsen elämässä sen ei tarvitse olla määräävä asia. Ainakaan minulle se ei ole ollut.

Minut on adoptoitu. Vanhempani ovat tavanneet biologisen äitini muutamia kertoja, vaikka niin ei suomessa ilmeisesti yleensä tehdä. Biologinen äitini oli 16v saadessaan minut. Hänen vanhempansa eivät halunneet olla missään tekemisissä minun tai raskauden kanssa. Olivat ulkomaan matkalla kun tytär synnytti. Tytär myös asui koko raskaus ajan muualla kuin vanhempiensa luona. Vanhemmat olivat myös varanneet aikanaan ajan aborttiin jonne biologinen äitini ei onneksi ollut mennyt.

Ymmärrän että biologinen äitini antoi minut pois. Tottakai hän olisi 16 vuotiaanakin saanut tukea yhteikunnalta jos olisi minut halunnut kasvattaa, mutta varmasti hän on tuntenyt itsensä hyvin yksinäiseksi ja kokenut ettei pysty minua kasvattamaan, kun ei ole saanut minkään laista tukea sukulaisiltaan.

Adoptiovanhempani ovat hoitaneet minua lähes syntymästä asti. Olin aluksi jonkin aikaa lastenkodissa jossa he kävivät päivittäin minua katsomassa. Sen jälkeen muutin 3kk ikäisenä heidän luokseen asumaan. Olen aina tuntenut itseni rakastetuksi ja halutuksi lapseksi.

Adoptioäitini on minulle aina avoimesti kertonut kuinka he ovat minut saaneet. He eivät voineet saada biologisia lapsia ja halusivat adoptoida. Heille minä olen ainutlaatuinen lahja jonka he saivat monen vuoden toivomisen ja odottamisen jälkeen. He varmasti rakastavat minua vähintäänkin yhtä paljon kuin jos olisin heidän biologinen lapsensa.

Minä en puhu vanhemmistani adoptiovanhempinani vaan he ovat minun äitini ja isäni. He ovat minut kasvattaneet ja minua rakastaneet. Olen heidän lapsensa, olen saanut heiltä hyvät eväät tähän elämään. Loukkaannun suuresti siitä kun kuulen ihmisten sanovan etteivät adoptiovanhempani ole oikeat vanhempani ja että he eivät mitenkään voi rakastaa minua yhtä paljon kuin jos olisin heidän omansa! Varsinkin pienenä itkin sen takia että kuulin tälläisiä kommentteja.

En halua tällä sanoa etteikö minun elämässäni olis ollut ongelmia ja että välit vanhempiini olisivat aina olleet ruusuiset. Teininä välimme olivat välillä hyvinkin myrskyisät, mutta niin se taitaa olla kaikilla teineillä jossain vaiheessa. Ainakin sellaisilla jotka ovat yhtä voimakastahtoisia ja omantiensä kulkijoita kun minä olen aina ollut. Tottakai olen myös varsinkin teininä vihannut biologista äitiäni koska hän hylkäsi minut ollessani pieni. Kuitenkin samalla koin äärimmäisen tarvalliseksi omat adoptiovanhemapani ja sain heiltä varmasti rakkautta ja rajoja silloin kun niitä tarvittiin.

Itse en koskaan toivonut että biologisella äidilläni olis ollut oikeus ottaa minuun yhteyttä. Luulen että en olisi halunnut hänestä mitään tietää, kun en oikeastaan koe sitä tarpeelliseksi vieläkään. Olen sinut asian kanssa enkä ainakaan tällä hetkellä tunne tarvetta häneen ottaa yhteyttä.



tiedän ettei kaikille adoptiolapsille käy yhtä hyvin kuin minulle. On myös epäonnistuneita adopitoita, huostaan otettuja adoptiolapsia yms.

Mielestäni adoptio on kuitenkin ajatuksena kaunis ja hieno. Siinä saatetaan yhteen lapsi jota äiti ei koe voivansa syystä tai toisesta kasvattamaan ja perhe joka kovasti haluaa lasta.

Uskon että lapsen pois antava äiti varmasti rakastaa lastaan jolain tasolla ainakin. Muuten olisi varmaan useammassa tilanteessa päädytty aborttiin. Lapselle on kuitenkin haluttu antaa elämä ja mahdollisuus vanhempiin ja perheeseen.

Tottakai adotpio on aina trauma sekä lapselle että pois antavalle äidille. Mutta ainakaan lapsen elämässä sen ei tarvitse olla määräävä asia. Ainakaan minulle se ei ole ollut.