Lapsen antaminen adoptioon / adoptoiminen on täysin luonnotonta!

Minut on adoptoitu. Vanhempani ovat tavanneet biologisen äitini muutamia kertoja, vaikka niin ei suomessa ilmeisesti yleensä tehdä. Biologinen äitini oli 16v saadessaan minut. Hänen vanhempansa eivät halunneet olla missään tekemisissä minun tai raskauden kanssa. Olivat ulkomaan matkalla kun tytär synnytti. Tytär myös asui koko raskaus ajan muualla kuin vanhempiensa luona. Vanhemmat olivat myös varanneet aikanaan ajan aborttiin jonne biologinen äitini ei onneksi ollut mennyt.

Ymmärrän että biologinen äitini antoi minut pois. Tottakai hän olisi 16 vuotiaanakin saanut tukea yhteikunnalta jos olisi minut halunnut kasvattaa, mutta varmasti hän on tuntenyt itsensä hyvin yksinäiseksi ja kokenut ettei pysty minua kasvattamaan, kun ei ole saanut minkään laista tukea sukulaisiltaan.

Adoptiovanhempani ovat hoitaneet minua lähes syntymästä asti. Olin aluksi jonkin aikaa lastenkodissa jossa he kävivät päivittäin minua katsomassa. Sen jälkeen muutin 3kk ikäisenä heidän luokseen asumaan. Olen aina tuntenut itseni rakastetuksi ja halutuksi lapseksi.

Adoptioäitini on minulle aina avoimesti kertonut kuinka he ovat minut saaneet. He eivät voineet saada biologisia lapsia ja halusivat adoptoida. Heille minä olen ainutlaatuinen lahja jonka he saivat monen vuoden toivomisen ja odottamisen jälkeen. He varmasti rakastavat minua vähintäänkin yhtä paljon kuin jos olisin heidän biologinen lapsensa.

Minä en puhu vanhemmistani adoptiovanhempinani vaan he ovat minun äitini ja isäni. He ovat minut kasvattaneet ja minua rakastaneet. Olen heidän lapsensa, olen saanut heiltä hyvät eväät tähän elämään. Loukkaannun suuresti siitä kun kuulen ihmisten sanovan etteivät adoptiovanhempani ole oikeat vanhempani ja että he eivät mitenkään voi rakastaa minua yhtä paljon kuin jos olisin heidän vertaan. Varsinkin pienenä itkin sen takia että kuulin tälläisiä kommentteja.

En halua tällä sanoa etteikö minun elämässäni olis ollut ongelmia ja että välit vanhempiini olisivat aina olleet ruusuiset. Teininä välimme olivat välillä hyvinkin myrskyisät, mutta niin se taitaa olla kaikilla teineillä jossain vaiheessa. Ainakin sellaisilla jotka ovat yhtä voimakastahtoisia ja omantiensä kulkijoita kun minä olen aina ollut. Tottakai olen myös varsinkin teininä vihannut biologista äitiäni koska hän hylkäsi minut ollessani pieni. Kuitenkin samalla koin äärimmäisen tarvalliseksi omat adoptiovanhemapani ja sain heiltä varmasti rakkautta ja rajoja silloin kun niitä tarvittiin.

Itse en koskaan toivonut että biologisella äidilläni olis ollut oikeus ottaa minuun yhteyttä. Luulen että en olisi halunnut hänestä mitään tietää, kun en koe sitä tarpeelliseksi vieläkään. Olen sinut asian kanssa enkä ainakaan tällä hetkellä tunne tarvetta häneen ottaa yhteyttä.



tiedän ettei kaikille adoptiolapsille käy yhtä hyvin kuin minulle. On myös epäonnistuneita adopitoita, huostaan otettuja adoptiolapsia yms.

Mielestäni adoptio on kuitenkin ajatuksena kaunis ja hieno. Siinä saatetaan yhteen lapsi jota äiti ei koe voivansa syystä tai toisesta kasvattaa ja perhe joka kovasti haluaa lasta.

Uskon että lapsen pois antava äiti varmasti rakastaa lastaan jolain tasolla ainakin. Muuten olisi varmaan useammassa tilanteessa päädytty aborttiin (enkä nyt tarkoita tässä sitä että se olisi mitenkään helppo päätös). Lapselle on kuitenkin haluttu antaa elämä ja mahdollisuus vanhempiin ja perheeseen.

Tottakai adotpio on aina trauma sekä lapselle että pois antavalle äidille. Mutta ainakaan lapsen elämässä sen ei tarvitse olla määräävä asia. Ainakaan minulle se ei ole ollut.

Ihan samalla tavalla rakastaa lasta, oli biologinen tai ei.

adoptiovanhemmat olisivat tuollaisia. En ole itse adoptoinut, mutta olen antamassa oman lapseni adoptioon. Minulla olisi muuten kaikki hyvin ja haluaisin enemmän kun mitään pitää vauvan (on jo syntynyt, nyt 1kk ikäinen), ainoa mutta on oma terveydentilani eli en enää montaa kuukautta elä. Vauva on jo nyt adoptiovanhemmilla, mutta saan nähdä vauvaani usein, mutta hoitaa en häntä jaksa juurikaan. Nämä adoptiovanhemmat ovat aivan ihanat ja olen iloinen, että lapseni pääsee heidän hoitoonsa.

Olen todella pahoillani, että joudut käymään tälläistä tilannetta läpi elämässäsi; en osaa kuvitellakaan, miltä sinusta varmasti tuntuu. Toivon elämääsi, ja lapsesi elämään, paljon suojelusenkeleitä

Hetken kestää.



Ap.

Oletpa kylmä ihminen. Adoptiolapsi ei ole koskaan vahinko vaan kauan kauan kaivattu ja odotettu vauva tai lapsi, joka valloittaa vanhempansa, johon rakastuu ja jota ei hylkää. .

aika yleisempää kuin mitä uskot. a-vanhemmat eroavat, mies saa omia lapsia toisen naisen kanssa. jne jne Ei ole sama tilanne kuin mitä olisi jos olisi kyseessä bio perhe. ja jos olet hetkeäkään tutustunut a-aiheisiin, niin huomaat että niissä puhutaan siitä miten se vauva ei valloita heti ensi hetkillä, siihen menee kuukausia ja aikaa ja aikaa. Sellainen pieni nyytti vain kitisee ja a-vanhemmat ovat vain väsyneitä

Että tosipaikan tullen adoptiolapsi ei saakaan tasavertaista kohtelua biologisen lapsen kanssa.

Jos ei muuta, niin biologisella äidillä on tukenaan hormonaalinen vaisto suojella omaa lastaan; antaa tälle lämpöä ja ravintoa, sekä pitää lähellä. Lapsi tunnistaa oman (bio) äitinsä tuoksun ja sydämen lyönnit, sekä kohtuajoilta tutuksi käyneet, turvalliset liikkeet.

Tämä pyhä side suojelee lasta, ja koukuttaa aikuista. En ymmärrä, miten jotain näin kaunista ja herkkää voi koskaan korvata pelkällä rationaalisella ajattelulla "tahtoa saada lapsi".

Minäkin tahdon ja haluan montaakin eri asiaa - voin haluta oikein kovastikin, vuosikausia. Mutta ei se tarkoita sitä, että olisin nyt tahtomaani asiaan sitoutunut samalla intensiteetillä vielä 10 vuoden päästäkin, ellei minulla ole siihen asiaan mitään muita (elämää suurempia) siteitä.

Ap.

oletpa yksikoinen, kun lokeroit noin kätevästi ihmisiä yhden esimerkin perusteella. Lisäksi olet ilkeä ja julma kun kirjoittelet tuollaista soopaa. Älä itke (taivastele ajankuluksi) jonkun ohjelman vuoksi, tee mieluummin jotain konkreettista hyvää jonkun toisen ihmisen puolesta, niin saat jotain positiivista aikaiseksi maailmassa. Tiedoksesi: Olen rakastunut omiin adoptoituhin vauvoihini, rakastunut heihin syvästi, enkä koskaa hylkäisi heitä, enkä koskaan olisi tarjoamatta heille apuani ja hellyttäni. En rakasta heitä adoptiosta huolimatta, rakastan heitä koska he ovat minun lapsiani. Rakastan heitä samalla tavalla kuin omaa biologista lihaani ja vertani. Rakastan heitä sen lisäksi vielä normaalia äidinrakkautta enemmän: rakastan heitä heidän biologisten äitiensäkin puolesta, haluan joka päivä näyttää heille niin suuren määrän rakkautta, että he tietävät aina olevansa kahden äidin rakastamia. Adoptiossa on paljon traagista, mentetystä ja surua, jota osapuolien pitää pystyä käsittelemään. Rakkauden syttyminenkin voi kestää (kestää se toisinaan biologisenkin lapsen kohdalla). Mutta älä tietämättömyydessäsi kyseenalaista adoptiovanhempien tai adotpioon luovuttavien äitien rakkauden syvyyttä, määrää ja laatua.

Pyydän anteeksi, jos kirjoitukseni / ajatukseni loukkasivat sinua - se ei suinkaan ollut tarkoitukseni. Loukata adoptiovanhempia saatika adoptiolapsia.

Minussa tämä näkemäni ohjelma herätti paljon ajatuksia, ja tarkoitukseni oli purkaa niitä ajatuksia ulos - sekä pohdiskella yhdessä muiden kanssa tätä koko adoptioasiaa ilmiönä. Minä toivon, että jos joskus oma adoptiotyttäresi / -poikasi tulee luoksesi kertoen, että hän odottaa lasta (vielä ollessaan lapsi itsekin), sinä osaat suhtautua siihen kaikkeen tunnemyllerrykseen oikealla tavalla.

On täysin luonnollista rakastua palavasti omaan lapseen, ja haluta suojella häntä elämän karikoilta itse - huolimatta siitä, onko tilanne juuri sillä hetkellä otollinen vanhemmuudelle. Rakkaus omaa biologista lasta kohtaan on kaikessa primitiivisyydessään repivää ja raastavaa, se on suorastaan pakottavaa - ja sille on löydyttävä ihmisten ymmärryksessä tilaa.

Sitä ei voi rationalisoida itsestään pois, se on ja pysyy.

Rakkautta on monenlaista ja monen asteista. Rakkauden määrää - tai luonnetta - on aivan mahdotonta vertailla, tai siitä on mahdotonta kiistellä. Kyllä minäkin rakastan omaa aviomiestäni, äitiäni ja isääni, rakkaita pitkäaikaisia ystäviäni - mutta mikään, ei mikään, tule edes lähelle sitä, mitä tunnen omia lapsiani kohtaan. Se tunne, mikä minut valtasi synnytyssalissa vastasyntynyt rinnallani, on jotakin elämää suurempaa rakkautta, pakottavaa tarvetta suojella, oman egon unohtamista toisen puolesta - sitä ei voi edes sanoin kuvailla.

Hienoa on, jos löydät näitä tunteita omia lapsiasi kohtaan - he tarvitsevat sinun varauksettoman rakkautesi. Elämän jokaisessa käänteessä.

Ap.

tapauksessa oli kyseessä avoinadoptio eli tämä äiti sai/saa tavata lasta ja muutenkin tietää tästä. Oli ihan tyytyväinen jälkeenpäin tähän ratkaisuun.

Mtv.ltä tuli siis jokin aikasitten jakso missä kerrottiin mitä kuuluu 9 teiniäidille nykyään. Siinä siis nämä lapset olivat n.9-12kk ikäisiä ja tämä äiti oli mukana studiossa myös. Sanoi, että suosittelee avointaadopitota muillekkin ja on harmi ettei moni tiesä sellaisesta mahdollisuudesta.

Minut on adoptoitu. Vanhempani ovat tavanneet biologisen äitini muutamia kertoja, vaikka niin ei suomessa ilmeisesti yleensä tehdä. Biologinen äitini oli 16v saadessaan minut. Hänen vanhempansa eivät halunneet olla missään tekemisissä minun tai raskauden kanssa. Olivat ulkomaan matkalla kun tytär synnytti. Tytär myös asui koko raskaus ajan muualla kuin vanhempiensa luona. Vanhemmat olivat myös varanneet aikanaan ajan aborttiin jonne biologinen äitini ei onneksi ollut mennyt. Ymmärrän että biologinen äitini antoi minut pois. Tottakai hän olisi 16 vuotiaanakin saanut tukea yhteikunnalta jos olisi minut halunnut kasvattaa, mutta varmasti hän on tuntenyt itsensä hyvin yksinäiseksi ja kokenut ettei pysty minua kasvattamaan, kun ei ole saanut minkään laista tukea sukulaisiltaan. Adoptiovanhempani ovat hoitaneet minua lähes syntymästä asti. Olin aluksi jonkin aikaa lastenkodissa jossa he kävivät päivittäin minua katsomassa. Sen jälkeen muutin 3kk ikäisenä heidän luokseen asumaan. Olen aina tuntenut itseni rakastetuksi ja halutuksi lapseksi. Adoptioäitini on minulle aina avoimesti kertonut kuinka he ovat minut saaneet. He eivät voineet saada biologisia lapsia ja halusivat adoptoida. Heille minä olen ainutlaatuinen lahja jonka he saivat monen vuoden toivomisen ja odottamisen jälkeen. He varmasti rakastavat minua vähintäänkin yhtä paljon kuin jos olisin heidän biologinen lapsensa. Minä en puhu vanhemmistani adoptiovanhempinani vaan he ovat minun äitini ja isäni. He ovat minut kasvattaneet ja minua rakastaneet. Olen heidän lapsensa, olen saanut heiltä hyvät eväät tähän elämään. Loukkaannun suuresti siitä kun kuulen ihmisten sanovan etteivät adoptiovanhempani ole oikeat vanhempani ja että he eivät mitenkään voi rakastaa minua yhtä paljon kuin jos olisin heidän vertaan. Varsinkin pienenä itkin sen takia että kuulin tälläisiä kommentteja. En halua tällä sanoa etteikö minun elämässäni olis ollut ongelmia ja että välit vanhempiini olisivat aina olleet ruusuiset. Teininä välimme olivat välillä hyvinkin myrskyisät, mutta niin se taitaa olla kaikilla teineillä jossain vaiheessa. Ainakin sellaisilla jotka ovat yhtä voimakastahtoisia ja omantiensä kulkijoita kun minä olen aina ollut. Tottakai olen myös varsinkin teininä vihannut biologista äitiäni koska hän hylkäsi minut ollessani pieni. Kuitenkin samalla koin äärimmäisen tarvalliseksi omat adoptiovanhemapani ja sain heiltä varmasti rakkautta ja rajoja silloin kun niitä tarvittiin. Itse en koskaan toivonut että biologisella äidilläni olis ollut oikeus ottaa minuun yhteyttä. Luulen että en olisi halunnut hänestä mitään tietää, kun en koe sitä tarpeelliseksi vieläkään. Olen sinut asian kanssa enkä ainakaan tällä hetkellä tunne tarvetta häneen ottaa yhteyttä. tiedän ettei kaikille adoptiolapsille käy yhtä hyvin kuin minulle. On myös epäonnistuneita adopitoita, huostaan otettuja adoptiolapsia yms. Mielestäni adoptio on kuitenkin ajatuksena kaunis ja hieno. Siinä saatetaan yhteen lapsi jota äiti ei koe voivansa syystä tai toisesta kasvattaa ja perhe joka kovasti haluaa lasta. Uskon että lapsen pois antava äiti varmasti rakastaa lastaan jolain tasolla ainakin. Muuten olisi varmaan useammassa tilanteessa päädytty aborttiin (enkä nyt tarkoita tässä sitä että se olisi mitenkään helppo päätös). Lapselle on kuitenkin haluttu antaa elämä ja mahdollisuus vanhempiin ja perheeseen. Tottakai adotpio on aina trauma sekä lapselle että pois antavalle äidille. Mutta ainakaan lapsen elämässä sen ei tarvitse olla määräävä asia. Ainakaan minulle se ei ole ollut.

Ihana kuulla, että koet saaneesi aivan yhtälailla osaksesi rakkautta ja hyväksyntää, sekä ajattelet olevasi omien vanhempiesi tytär. Se on tärkeintä. Ja ihana asia on myöskin se, että tiedät noin paljon oman adoptiosi - ja biologisen äitisi - taustoista ja vaikuttimista. Sekin varmasti osaltaan auttaa sinua ymmärtämään omaa lapsuuttasi paremmin, kun ilmassa ei ole liikaa kysymysmerkkejä.

Varmasti äitisi (biologinen äitisi) on rakastanut sinua / ja rakastaa sinua todella paljon; hänen tilanteensa vain oli mahdoton. Nyt hän saattaa kokea, ettei ole aikasi ja huomiosi arvoinen, kun silloin joskus antoi sinut pois. Varmasti hän tahtoisi nähdä sinua. Ehkä sinäkin vielä joskus haluat nähdä oman biologisen äitisi, ja kuulla enemmän taustoistasi.

Joka tapauksessa tärkeintä on se, että sinun kohdallasi kaikki meni hyvin, ja sinä koet saaneesi omilta vanhemmiltasi kaiken sen, mitä tarvitsitkin.

Ap.

Mutta mikään ei estä epävirallisesti sopimasta niin, että biologinen perhe saa tavata lasta. Lapsen on tärkeää, jos se vaan on mahdollista, saada tietoa biologisesta suvustaan. Tämä koskee niin adoptoituja kuin sijoitettuja lapsia.

siellä avoin adoptio on ihan normaali kuvio. Adoptiotouhu on siellä muutenkin hyvin kirjavaa, niin hyvine kuin huonoinekin puolineen.

Ihme ruusuisia kuvia joillakin on adoptiosta.

kuulla lapsesta sen jälkeen kun on tämän antanut pois. Äidinrakkaus kun vaatii joskus muutakin kuin sen, että on synnyttänyt lapsen.



Ja toisaalta kaikki adoptiolapset eivät halua tavata bioäitiään, vaikka siihen olisi mahdollisuus.

Mitä rationaalista on halussa saada lapsi? Ja kuinkas moni haluamasi asia muuttaa yhtä paljon elämää kuin lapsi? Ihan en vertaisi pujeveneeseen...

kuulla lapsesta sen jälkeen kun on tämän antanut pois. Äidinrakkaus kun vaatii joskus muutakin kuin sen, että on synnyttänyt lapsen. Ja toisaalta kaikki adoptiolapset eivät halua tavata bioäitiään, vaikka siihen olisi mahdollisuus.

Niin loukattuja tunteita (lapsella), sekä niin syvää pettymystä itseensä (äidillä), että toisen kohtaaminen olisi kaikessa kivuliaisuudessaan ylivoimaista?

En hetkeäkään usko, että joku voisi olla läpeensä välinpitämätön omaa biologista lasta / äitiään kohtaan, vaan kyseessä täytyy silloin olla jonkin asteinen itsensä kovettaminen. Pelätään avata vanhoja haavoja uudelleen. Tapa suojella itseänsä.

Ap.

tapauksessa oli kyseessä avoinadoptio eli tämä äiti sai/saa tavata lasta ja muutenkin tietää tästä. Oli ihan tyytyväinen jälkeenpäin tähän ratkaisuun. Mtv.ltä tuli siis jokin aikasitten jakso missä kerrottiin mitä kuuluu 9 teiniäidille nykyään. Siinä siis nämä lapset olivat n.9-12kk ikäisiä ja tämä äiti oli mukana studiossa myös. Sanoi, että suosittelee avointaadopitota muillekkin ja on harmi ettei moni tiesä sellaisesta mahdollisuudesta.

Mutta siitä huolimatta nämä nuoret vanhemmat olivat kyllä todella rikki silloin, kun joutuivat päättämään lapsensa antamisesta adoptioon. Lapsen isä oli sitä vastaan todella jyrkästi, ja äiti koki, ettei hänellä todella ollut muita vaihtoehtoja.

Ehkä hän oli jollakin asteella kasvanut ajatukseen siinä lähes vuodessa, ja ikävä hellitti silloin, kun pääsi katsomaan omaa lastaan. Enkä usko, että tuollaisessa tilanteessa kukaan alkaisi avoimesti surra lapsensa menetystä - etenkään, kun oma tilanne ei ole varmasti mihinkään suuntaan sen suhteen muuttunut, että saisi pitää lasta luonaan.

Ap.

että ap päättelee voivansa tietää muiden ihmisten äidinrakkauden määrän. On hienoa, jos rakastaa omia lapsiaan, suo se sama muille. Sinä et voi mennä toisen ihmisen pään sisälle ja väittää, että tämä rakastaisi omaansa vähemmän siksi, että lapsi on adoptoitu.

aivan samalla tavalla kuin itsetehtyjä lapsiakin. Kiintymys tulee lasta hoitaessa ihan niinkuin omiinkin lapsiin. Ei vastasynnyttänyt äitikään aina automaattisesti heti rakasta sitä nyyttiään. Ensin täytyy kiinnittyä ja kiintyä.

Mitä rationaalista on halussa saada lapsi? Ja kuinkas moni haluamasi asia muuttaa yhtä paljon elämää kuin lapsi? Ihan en vertaisi pujeveneeseen...

Luonnollisessa tilanteessa nainen kantaa lastaan ensin kohdussaan - osana omaa kehoaan - 9+ kuukautta. Se on pitkä aika tottua ajatukseen muuttuneesta elämäntilanteesta ja pikkuhiljaa tutustua kohdun asukkiin liikkeiden ja rytmin perusteella. Itse raskaus- ja synnytystilanne vapauttaa äidin kehossa sellaisia hormoneita, jotka edesauttavat luonnollista kiinnittymistä lapseen.

Lapsi tunnistaa äitinsä tavan liikkua, ja kasvaa luontevaksi osaksi tätä liikettä. Tuntee oman äitinsä tuoksun ja on koko pienellä olemuksellaan niin rakastava ja koukuttava, että huolimatta siitä massiivisesta muutoksesta, jonka hän syntyessään tuo tullessaan, ei häneen voi olla rakastumatta.

Huomaat hänessä sukusi ilmeet ja ymmärrät sukupolvien jatkumon eri tavalla kuin koskaan ennen.

Adoptiotilanteessa lapsi tuodaan syliisi jostain takavasemmalta tupsis. Siinä hän nyt sitten on - lakki vinossa. Ja sinun tulisi rakastaa häntä - olethan häntä monta vuotta halunnut ja monta paperia hänen vuokseen (hänet saadaksesi) jo täyttänyt.

Ei ihan sama asia. Luonnolla on keinonsa ;-).

Ap.

että ap päättelee voivansa tietää muiden ihmisten äidinrakkauden määrän. On hienoa, jos rakastaa omia lapsiaan, suo se sama muille. Sinä et voi mennä toisen ihmisen pään sisälle ja väittää, että tämä rakastaisi omaansa vähemmän siksi, että lapsi on adoptoitu.

Niinhän minä mielestäni sanoinkin, että rakkauden määrää / astetta on mahdotonta vertailla.

Oikeasti, olen todella onnellinen, jos olen täysin väärässä ja hakoteillä tämän asian suhteen - sillä silloinhan kaikki on hyvin! Ja se on kaikki, mitä minä haluan.

Ap.

että kaikki äidit eivät rakastu saman tien vastasyntyneeseensä. Se on itse asiassa aika yleistä. Kiintymys vie aikaa.



Ja toisaalta adoptiolapseen voi rakastua hetkessä. Ja sijoitettuun. Sanotko sinä ihan vakavalla naamalla vaikkapa Siivekkäälle, ettei hän rakasta sijoittua lastaan yhtä paljon kuin biologistaan? Minusta on varsin outoa, että olet tietävinäsi mitä muut ihmiset voivat tuntea.