Lue keskustelun säännöt.
Lapsen antaminen adoptioon / adoptoiminen on täysin luonnotonta!
11.08.2010 |
On sulaa hulluutta kuvitella, että jonkun toisen omaa lasta rakastaisi samalla tavalla kuin omaa biologista (lihaa ja verta olevaa) lasta rakastaa.
Just katselin MTV:ltä ohjelman 16 and pregnant, jossa äiti suoranaisesti pakotti 16-vuotiasta tytärtään luopumasta lapsestaan tämän syntymän jälkeen. Nuori tuleva äiti oli aivan epätoivoinen, sillä hän ei olisi (tietenkään) halunnut luopua omasta lapsestaan.
Ihmettelin tämän tytön äidin kylmyyttä omaa lapsenlastaan kohtaan - kunnes selvisi, että kyseessä olikin adoptioäiti. Ilmankos, se selvensi heti monta asiaa.
Itkin varmaankin ½ tuntia ihan lohduttomasti sen tyttöparan kohtaloa, joka oli itse vauvana adoptoitu ja joka joutui nyt antamaan oman vauvansa adoptioon. Kamalaa. Ja täysin luonnotonta.
OMAN VAUVAN KUULUU VALLOITTAA, HÄNEEN KUULUU RAKASTUA JA TUNTEEN KUULUU OLLA SYVÄ, JOTTA HÄNTÄ EI KOSKAAN HYLKÄÄ. Tämä olisi luonnollista ja oikein. Kaikki muu on kertakaikkiaan tuskallisen surullista.
Kommentit (52)
- pidempään kuin biologista - ja lapseen kiintyy jo odotusaikana.
Kyllä minulla se äidinrakkaus on ollut hyvin salamarakkautta siinä vaiheessa, kun eka kuva on tullut. Sellaista suorastaan fyysistä kipua saada se lapsi äkkiä turvaan kotiin.
Ja minä en ole lapsettomuustaustainen. Ei kaikki adoptiovanhemmat suinkaan ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Ei liha minun lihastani,
ei luu minun luustani,
mutta kiinteästi osa minua.
Muista tämä elämäsi jokaisena päivänä:
vaikket kasvanutkaan sydämeni alla,
kasvoit sydämessäni."
pakkohuostaanotettu lapsi, jolle tehtiin aikuisadoptio 18-vuotiaana, ja joka antoi oman lapsensa 2-kuukauden iässä sijaisperheeseen,koska pidän aborttia murhana.
Jos on 2 vaihtoehtoa,abortti,tai sijaisperhe, on sijaisperhe ehdottomasti elämän kannalta paras.
Ja ihan yhtä rakkaita ovat kaikki vanhemmilleen.
Sanotaan, että eettisesti väärin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
adoptiovanhemmat olisivat tuollaisia. En ole itse adoptoinut, mutta olen antamassa oman lapseni adoptioon.
Minulla olisi muuten kaikki hyvin ja haluaisin enemmän kun mitään pitää vauvan (on jo syntynyt, nyt 1kk ikäinen), ainoa mutta on oma terveydentilani eli en enää montaa kuukautta elä. Vauva on jo nyt adoptiovanhemmilla, mutta saan nähdä vauvaani usein, mutta hoitaa en häntä jaksa juurikaan. Nämä adoptiovanhemmat ovat aivan ihanat ja olen iloinen, että lapseni pääsee heidän hoitoonsa.
"Ei liha minun lihastani, ei luu minun luustani, mutta kiinteästi osa minua. Muista tämä elämäsi jokaisena päivänä: vaikket kasvanutkaan sydämeni alla, kasvoit sydämessäni."
Hyvin sanottu. Kun se aina menisikin noin, ja tuntuisi tuolta - sittenhän meillä ei ole mitään hätää.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
pakkohuostaanotettu lapsi, jolle tehtiin aikuisadoptio 18-vuotiaana, ja joka antoi oman lapsensa 2-kuukauden iässä sijaisperheeseen,koska pidän aborttia murhana. Jos on 2 vaihtoehtoa,abortti,tai sijaisperhe, on sijaisperhe ehdottomasti elämän kannalta paras.
Olen pahoillani kokemuksistasi; se ei voinut olla helppoa sinulle antaa oma vauvasi pois 2 kk ikäisenä. Kun ehdit kuitenkin olla yhdessä hänen kanssaan nuo kaksi kuukautta, miltä se sinusta tuntui?
Elämän kannalta sijaisperhe varmasti onkin parempi vaihtoehto, mutta entä rakkauden kannalta? Entä eheän elämän kannalta?
Sen verran voin tässä paljastaa omista taustoistani, että itse synnyin myös ns. vahinkolapsena juuri 19 vuotta täyttäneelle äidille ja muutaman vuoden vanhemmalle isälle. Äitini kävi lukion toista luokkaa, kun hän synnytti minut. Vanhempani myöhemmin erosivat ja jäin ainoaksi lapseksi, mutta silti koen saaneeni paljon, kun sain jäädä (olosuhteista huolimatta) biologisten vanhempieni luokse. Tämä oli paljolti vahvan äidinäitini ansiota, joka aina sanoi, että: "lapsi on kuitenkin hoidettava", ja hän minua paljon hoisikin lapsena. Ja olen siitä hänelle kiitollinen.
Minusta aborttia ja adoptiota ei voi sinällään käsitellä rinnakkain, sillä kukaan ei voi tietää (varmaksi), että onko mahdollinen tuleva sijaisperhe hyvä lapselle, vai ei. Joutuuko lapsi heittopussiksi, ajelehtimaan elämään ja tuntemaan irrallisuutta aivan kaikesta ja kaikista. Jos näin huonosti käy - silloin se abortti on parempi vaihtoehto. Ainakin omalle kohdalleni olisin ennemmin toivonut sen, kuin että olisin saanut elämään mahdollisuuden, mutta lähtökohtani olisi ollut mahdoton.
Mutta minä olenkin herkkä - en todellakaan mikään taistelija-luonne. Joku toinen ajattelee tämän asian toisella tavalla.
Ap.
kuulla lapsesta sen jälkeen kun on tämän antanut pois. Äidinrakkaus kun vaatii joskus muutakin kuin sen, että on synnyttänyt lapsen. Ja toisaalta kaikki adoptiolapset eivät halua tavata bioäitiään, vaikka siihen olisi mahdollisuus.
Niin loukattuja tunteita (lapsella), sekä niin syvää pettymystä itseensä (äidillä), että toisen kohtaaminen olisi kaikessa kivuliaisuudessaan ylivoimaista?
En hetkeäkään usko, että joku voisi olla läpeensä välinpitämätön omaa biologista lasta / äitiään kohtaan, vaan kyseessä täytyy silloin olla jonkin asteinen itsensä kovettaminen. Pelätään avata vanhoja haavoja uudelleen. Tapa suojella itseänsä.
Ap.
Aina kyse ei ole välinpitämättömyydestä. Ainakaan minun kohdallani näin ei ole. Tottakai jossain vaiheessa tunsin itseni loukatuski koksa biologinen äitini oli antanut minut pois. Nyt en enää niin tunne. Tunnen suurta kiitollisuutta häntä kohtaan että hän 16 vuotiaana halusi minut synnyttää ja antaa minulle mahdollisuuden elämään vaikka ei kokenut itse voivansa minua kasvattaa.
Kuitenkin koen niin syvää yhteenkuuluvuutta adoptiosukuuni ja perheeseeni, etten tunne tarvetta etsiä tällä hetkellä biologista äitiäni. Tilanne voi tottakai tulevaisuudessa muuttua ja haluankin myöhemmin tietää biologisista juuristani enemmän. Silloin tottakai otan asioista selvää ja koetan saada yhteyden biologiseen äitiini.
En itseni kohdalla allekirjoita sitä että pelkäisin avata vanhoja haavoja tai pelkäisin äitini välinpitämättömyyttä. Tunnen vain kuuluvani tänne missä nyt olen, näiden ihmisten sukuun ja perheeseen. Ymmärrän että kaikilla ei ole niinkuin minulla ja minäkin varmasti ajattelisin eri tavalla jos en taustoistani niin paljon tietäisi kun nyt tiedän.
t: adoptoitu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
rakastan adoptiolastani niin paljon, että tekee kipeää. Minulla ei ole biolapsia, joten en voi verrata tunnetta, mutta lapseni on minulle tärkeintä maailmassa. En näe tässä mitään luonnotonta. Toivottavasti olosi helpottuu.
aina ole lapselle se paras vaihtoehto? Vai onko sinusta kolmatta päivää paskavaipoissa sängyn alla makaavalla vauvalla kaikki hyvin, kun vanhemmat ovat viereisessä huoneessa tripillä? Tässäkö on sitten vauvaansa rakastuneet vanhemmat ja adoptio olisi lapselle huonompi vaihtoehto?
Kun olin raskaana minulla oli toki lämmin suhde odottamaani lapseen, mutta silti kun poikani (nyt 5) syntyi en kokenut ollenkaan, että kyseessä olisi sama ihminen, vaan jouduin aloittamaan suhteen luomisen aivan alusta. En usko että olisin adoptiolapseen suhtautunut mitenkään eri tavalla. Ainoa millä ehkä voisi olla merkitystä on lapsen ikä - pieneen vauvaan kun kuka tahansa lasta koko ajan hoitava rakastuu aivan luonnostaan, mutta en ole varma koskeeko sama isompaa lasta kaikissa tapauksissa.