Lue keskustelun säännöt.
Onko ihan hölmöä asua samassa paikassa lasten koulun tähden?
20.08.2010 |
Meillä on tilanne, että mieheni haluaisi muuttaa rivitalostamme omakotitaloon niin, että lapset joutuisivat vaihtamaan koulua, eskaria ja päiväkotia. Lapset ja minä emme halua muuttaa kun meillä on lisäksi tässä ihan vieressä ystäviä ja sukulaisia. Miehen mielestä asunto ja alue eivät ole riittävän hienoja ja varastotilaa on liian vähän. Minusta taas tämä on ihanteellinen paikka lapsiperheelle.
Onko ihan hölmöä asua samassa paikassa siksi, että vaikka siinä on puutteita, on kuitenkin tyytyväinen, sukulaiset ym. lähellä ja ei halua vaihtaa esim. koulua? Varaa meillä olisi tosi hienookin omakotitaloon.
Olen tosi ikävässä tilanteessa kun mies sanoo, ettei ole tässä onnellinen ja minä ja lapset haluaisimme olla täällä.
Kommentit (19)
Asumme kalliilla alueella. Nyt olisi tarve isompaan asuntoon. Ei ole varaa ostaa tältä alueelta. Suht lähellä olisi halvempi alue. Lapsi voisi jäädä vanhaan kouluun, matka vain pitenisi aikalailla. Kaverit jäisi tänne. Epäilen miten uusia saisi jos ei kouluakaan vaihtaisi. Lapsi on ujohko eikä haluaisi koulua vaihtaa. Tästä syystä emme ole raaskineet vielä tehdä ratkaisua. Hankalaa on tämäkin.
Jos lapsi olisi reipas ja suostuvainen koulun vaihtoon niin muuttaisimme heti. Lasten hyvinvointi on meille nro 1.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vai eikö siellä ole niitä? Eskariin ja päiväkotiinhan voi kuljettaa kauemmaksikin.
Tietenkin jokaisen perheenjäsenen onnellisuus ja mielipide painaa, mutta eikö kuitenkin lasten tyytyväisyys ole tärkeämpää? Onko miehen onnellisuus siis tosiaan kiinni hienommasta talosta?
Me asuimme ahtaasti ns. huonommalla alueella ja huonomassa asunnossa juuri tästä koulunvaihtosyystä. Meni 3 vuotta ja sitten oli kaikilla mitta täynnä - myös lapsilla. Pitkällisen etsinnän jälkeen löytyi isompi asunto (talo) koulun läheltä.
lapsena vaihtamaan jatkuvasti koulua, mistä syystä minulla ei ollut koskaan aikaa muodostaa pitkiä kaverisuhteita ja tunsin itseni aina ulkopuoliseksi. Tämä harmittaa minua edelleen ja koen sen vaikuttaneen ihmissuhteisiini ja perusturvallisuuden tunteeseeni vielä aikuisenakin.
Mietipä sinä, joka muutat lapsiasi maasta toiseen parin vuoden välein, miltä sinusta tuntuisi, jos joku muu voisi milloin tahansa päättää, että nyt sinun tulee hylätä kaikki kaverisi, jättää taakse kaikki tutttu ja muuttaa toiseen maahan, jota et tietenkään saisi itse valita, ja sitten kun olet juuri saanut taas homman jujusta kiinni, niin sama uudestaan...
Ei lapsen ihmissuhteet ole yhtään sen vähemmän tärkeitä kuin aikuisen, pikemminkin päinvastoin!
Meillä lasten koulu on ainoa syy miksi täällä asutaan. Itse en voi sanoa viihtyväni yhtään mutta lapsilla sujuu koulu mukavasti ja heillä on hyviä kavereita täällä. Ei tulisi mieleenkään muuttaa ainakaan niin kauas että koulua pitäisi muuttaa. Muutetaan sitten kun on koulut käyty ja haluavat ehkä isompaan kaupunkiin opiskelemaan. Arvostamme valtavasti lasten koulumenestystä ja hyvinvointia ja se on meille tällä hetkellä asia nro 1. Jos taas esim. jotain lapsista kiusattaisiin eikä siihen tepsisi mitkään keinot niin emme epäröisi muuttaa vaikka siinä tapauksessa tosin toiset lapset joutuisivat kärsimään. Ehkä sitten voisimme harkita jotain kompromissiakin.
Eikä sitä lapsista aina voi sanoa, että "menee oikein hyvin joka rintamalla". Minäkin olin aina hyvin sopeutuvainen ja ulospäinsuuntautunut, joten muuut varmaan luulivat, että kaikki oli ihan hyvin. Ei lapsi osaa tällaisista asioista puhua.
Olen edelleen seurassa hyvin puhelias ja tutustun helposti ihmisiin, mutta silti aina sisimmässäni tunnen sen ulkopuolisuuden pistoksen... Ja esimerkiksi nyt tänä kesänä kun olimme mieheni lapsuudenystävän, jonka hän on tuntenut noin vuoden vanhasta, häissä, niin kyllä tuli taas sellainen olo, että olisi kiva, jos itse muistaisi edes yhden ala-aste kaverin nimen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lapsena vaihtamaan jatkuvasti koulua, mistä syystä minulla ei ollut koskaan aikaa muodostaa pitkiä kaverisuhteita ja tunsin itseni aina ulkopuoliseksi. Tämä harmittaa minua edelleen ja koen sen vaikuttaneen ihmissuhteisiini ja perusturvallisuuden tunteeseeni vielä aikuisenakin. Mietipä sinä, joka muutat lapsiasi maasta toiseen parin vuoden välein, miltä sinusta tuntuisi, jos joku muu voisi milloin tahansa päättää, että nyt sinun tulee hylätä kaikki kaverisi, jättää taakse kaikki tutttu ja muuttaa toiseen maahan, jota et tietenkään saisi itse valita, ja sitten kun olet juuri saanut taas homman jujusta kiinni, niin sama uudestaan... Ei lapsen ihmissuhteet ole yhtään sen vähemmän tärkeitä kuin aikuisen, pikemminkin päinvastoin!
Maatakin vaihtanut muutamaan otteeseen. Ja mulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia saada kavereita ja ystäviä. Lapseni ovat samanlaisia, aina löytänet heti ystäväpiirinsä. Ovat vauvasta asti tottuneet tällaiseen elämään ja ystävätkin ovat samanlaisessa asemassa. Heille tämä on normaalia elämää. Osa ystävistä jää, osa pysyy.
Itsellänikin on ystväiä ihan lasuudesta asti, vaikka olen paikkaa vaihtanut useasti.
Tietysti riippuu lasten iästä, herkkyydestä ja temperamentista.
Itselläni muutto kesken ala-asteen, kun olin ujo enkä osannut uudessa koulussa nopeasti tutustua ihmisiin ja tulla hyväksytyksi, käynnisti ihan hirveän koulukiusauskierteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikä sitä lapsista aina voi sanoa, että "menee oikein hyvin joka rintamalla". Minäkin olin aina hyvin sopeutuvainen ja ulospäinsuuntautunut, joten muuut varmaan luulivat, että kaikki oli ihan hyvin. Ei lapsi osaa tällaisista asioista puhua. Olen edelleen seurassa hyvin puhelias ja tutustun helposti ihmisiin, mutta silti aina sisimmässäni tunnen sen ulkopuolisuuden pistoksen... Ja esimerkiksi nyt tänä kesänä kun olimme mieheni lapsuudenystävän, jonka hän on tuntenut noin vuoden vanhasta, häissä, niin kyllä tuli taas sellainen olo, että olisi kiva, jos itse muistaisi edes yhden ala-aste kaverin nimen...
VAnhin jo 15v ja olen ollut kotiäitinä kaikki nämä vuodet, joten mulla on ollut aikaa tutustua lapsiini ja edelleen keskustellaan asioista paljon.
Seuraava muutto lähestyy taas kovaa vauhtia ja lapset ovat innoissaan lähtemään uusiin seikkailuihin. KAveritkin muuttaa, miksi eivät sitten he. Ja monet perheet kiertää samoja ratoja, aina löytyy tuttujakin uusista paikoista. Juuri lasten kouluun tuli 3 viikkoa sitten 6vuoden takaisia ystäviä.
Kaikkie eivät ole sisäänpäinkääntyneitä sisältäkään.
lapsena vaihtamaan jatkuvasti koulua, mistä syystä minulla ei ollut koskaan aikaa muodostaa pitkiä kaverisuhteita ja tunsin itseni aina ulkopuoliseksi. Tämä harmittaa minua edelleen ja koen sen vaikuttaneen ihmissuhteisiini ja perusturvallisuuden tunteeseeni vielä aikuisenakin. Mietipä sinä, joka muutat lapsiasi maasta toiseen parin vuoden välein, miltä sinusta tuntuisi, jos joku muu voisi milloin tahansa päättää, että nyt sinun tulee hylätä kaikki kaverisi, jättää taakse kaikki tutttu ja muuttaa toiseen maahan, jota et tietenkään saisi itse valita, ja sitten kun olet juuri saanut taas homman jujusta kiinni, niin sama uudestaan... Ei lapsen ihmissuhteet ole yhtään sen vähemmän tärkeitä kuin aikuisen, pikemminkin päinvastoin!
Maatakin vaihtanut muutamaan otteeseen. Ja mulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia saada kavereita ja ystäviä. Lapseni ovat samanlaisia, aina löytänet heti ystäväpiirinsä. Ovat vauvasta asti tottuneet tällaiseen elämään ja ystävätkin ovat samanlaisessa asemassa. Heille tämä on normaalia elämää. Osa ystävistä jää, osa pysyy. Itsellänikin on ystväiä ihan lasuudesta asti, vaikka olen paikkaa vaihtanut useasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erona nyt tietenkin se, että meillä on riittävän iso omakotitalo ihanteellisella sijainnilla ihan lasten koulun ja päiväkodin vieressä, eli sellaista akuuttia halua muuttaa ei meistä kenelläkään ole. Lapset vastustavat sitä ihan hurjasti jo ajatuksena :)
Minä tietenkin aina välillä haaveilen isommasta, modernimmasta, valoisammasta, kivitalosta, just viimeisen mukaan sisustetusta, rannalla... :) Mutta en kovin tosissani...
Tiedän kaveriperheitä jotka ovat muuttaneet toiseen maahan, toiseen kaupunkiin, toiseen kaupunginosaan. Osalla vaihto menee täysin kivuttomasti, osalla on hankalampaa saada uusia kavereita. Riippuu lapsesta ja riippuu jopa asuinalueesta - jos naapurustossa on paljon lapsia, niitä kavereitakin yleensä löytyy, jos jää pelkän koulun varaan ja itse asuu sivussa, voi olla vaikeampaa.
Yhdessä perheessä on jälleen lähtö edessä, toiselle puolelle maailmaa. 2 vuotta olivat kotona välissä ja nyt taas mennään. Heillä lapset ovat kovin onnettomia tästä juuri tällä hetkellä, kun taas vaihtuu koulu ja ystäväpiiri. Mutta ovat sosiaalisia ja mukavia poikia ja varmasti sopeutuvat uudessakin maassa! Kiertämään tottuneet lapset sopeutuvat valiitsevaan tilanteeseen.
Kyllä niitä täällä on, mutta ei sellaisia, mikä kelpaisi miehelleni. Minulle kyllä kävisi joku -70-80-luvun omakotitalo, mutta mieheni haluaa 2000-luvulla rakennetun ja sen pitäisi lisäksi olla riittävän iso ja laadukas.
En tiedä. En näe yhtään riittävän hyvää syytä muuttaa, mutta minkä teen kun mies sanoo, ettei ole tyytyväinen tähän? Minä en muutenkaan ole mikään puutarhanhoitaja, minulle sopii mainiosti pieni rivitalopläntti tai jopa kerrostalo, mutta mies haluaa isoon ja hienoon omakotitaloon, missä on iso piha.
Emme ole kumpikaan mitään nikkaroijia, joten minusta rivitalo on ollut kätevä ratkaisu. Yksi miehen vaihtoehto olisi rakennuttaa kivitalo, mutta siinäkin on varmasti paljon työtä ennen kuin se on pystyssä, vaikka olisi kuinka avaimet käteen, ja työtä riittänee sen jälkeenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos raha ei ole ongelma, niin kaiken voi teettää pihatöitä myöten
tarkoita välttämättä sitä että niin olisi pakko tai edes järkevää tehdä? Kyllä tässä elämässä oikeasti ystävyyssuhteet ja läheiset ihmissuhteet ovat paljon tärkeämpiä asioita hyvinvoinnin kannalta kuin se että asuisi jossain luksustalossa kaukana kaikista ihmissuhteista... Juttele miehesi kanssa syvällisiä elämän perimmäisestä tarkoituksesta :-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluat selvästi vaalia lastenne etua!
Asumme rivitalossa ja haluamme ehdottomasti täältä pois - omakotitaloon tai paritaloon. Kuumeisesta kodin etsinnästä huolimatta olemme edelleen "jumissa" nykyisessä kodissamme... Ja lapsi on juuri aloittanut koulun... Meidän budjetille sopivaa uutta kotia ei ihan koulun lähistöltä tule löytymään mutta toisaalta koulu on hyvä (pieni ja rauhallinen). Pitää siis miettiä mistä on valmis tinkimään (esim. tontin tai talon koko) ja kuinka tärkeä on hyvä koulu ja siellä olevat kaverit. Yksi on varmaa - tähän nykyiseen emme voi jäädä - tunnemme olevamme loukussa ahdistavien naapureiden takia.
ja rakentaisitte siihen "avaimet käteen" periaatteella ok-talon? Olisko sitten koko perhe tyytyväinen?
miksi hän arvelee olevansa se, jonka "tarpeet" ohittavat koko muun perheen tarpeet. Ottaen vielä huomioon, että lasten ystävyys- ja koulujutut on todellisia tarpeita ja miehen "hienomman talon tarve" kuviteltu.
Pidä nyt ap lastesi puolta!
Juttelin miehen kanssa ja onnistuimme tekemään kompromissin. Asumme tässä ainakin pari, kolme vuotta (salaa toivon, että pidempäänkin) ja rauhassa katselemme sitten asuntoa. Voihan tästä lähistöltä vielä löytyä joku, joka kelpaa miehelle, tai tosiaan tontti, niin kuin joku ehdotti. Ja jos ei löydy, niin kolmen vuoden päästä ainakin kaksi isointa lasta on sen ikäisiä, että pääsevät pyörällä kavereille, vaikka asuisivatkin muutaman kilometrin päässä. Ja esim. lukioiässä lapset mielellään varmaan jo muuttaisivat lähimpään kaupunkiinkin. Kunhan nyt pysytään tässä niin kauan kuin ovat pieniä!
Me muutetaan maasta toiseen pääsääntöisesti 2v välein ja lapsilla menee tosi hyvin kaikella muotoa.