Lue keskustelun säännöt.
Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsineet!
20.08.2010 |
Miten teillä sujui vuorovaikutus lapseen ekan vuoden ajan, entä myöhemmin?
Itsellä tuntuu että olen lellinyt tuon lapsen "pilalle" sen jälkeen kun sain lääkityksen. Nyt eka luokan aloittanut poika on ollut viimeiseen asti äidin poika, ja luulen että se johtuu osittain tuosta masennuksestani. Ehkä lapsella on ollut tunne siitä että jos äidistä ei pidä tiukasti kiinni, niin jää paitsi äidistä.
Vauva sai kyllä huomiota ja huolenpitoa koko vauva-ajan, tein kaiken vain automaattisesti, seuraten sitä "kaavaa" jolla olin hoitanut esikoisenkin. Yhtenä päivänä tiedostin että kaikki, lapselle hymyily, puhuminen, vuorovaikutus, oli kaikki "teennäistä" ja että minulla ei ollut mitään tunteita vauvaa kohtaan (vauva oli tuolloin 9kk).
Hakeuduin saman tien hoitoon ja siitä asti olen "hyvitellyt" tunteettomuuttani lapselle ylen määrin.
Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia, tai siis millaisia kokemuksia teillä on, onko ko. masennus jättänyt jälkiä?
Kommentit (3)
Tämä asia on jotenkin niin "vaikea" kun kukaan tuntemani ei ole ainakaan kertonut sairastaneensa. Sitä vain elää arkea ja välillä pulpahtelee mieleen asioita enemmän. Nytkin tämä pohdinta lähti siitä kun tuosta tempperamenttisesta äidinpojasta on sukeutunut niin reipas ja vastuuntuntoinen ekaluokkalainen :)Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä jäikö jotain oleellista kehittymättä, mutta meillä on usein napit vastakkain. Hän on luonteeltaan kovin samanlainen kuin minä ja se välillä ärsyttää.
Minusta on hienoa, että olet kompensoinut etäisyyttäsi jälkeenpäin. Uskoisin, että lapsi saa hyviä, korvaavia kokemuksia. Se on tärkeää.
Sairastuin masennukseen melko pian poikamme syntymän jälkeen. Hän oli noin 2kk ikäinen. Tajusin onneksi myös hakea pian apua, koska minulla taustalla oli myös ennen synnytystä tapahtunut henkilökohtainen tragedia. Ensimmäiset viikot kotona pojan kanssa menivät mainiosti, kunnes alkoi tulla pieniä merkkejä vähitellen, ettei kaikki ollut hyvin. Tein kaiken myös ns. automaattisesti, mutta koko ajan oli tunne, etten tee tarpeeksi hyvin, tai että en pysty tekemään sitä, mitä kulloinkin pitäisi, koska ajatukset vain pyörivät päässä ja kodin seinät tuntuivat kaatuvan päälle. Onneksi mieheni hoiti tilanteen hienosti, hän pärjäsi vauvan kanssa alusta asti tosi upeasti. Tämä asia ei onneksi minua ahdistanut, pikemminkin tuli tunne, että onni onnettomuudessa isä oli noin loistava, kun äidillä oli vaikeaa. Noh, en tuosta masennusajasta sen enempää, kaikki sen kokeneet varmasti tietävät, millaista se on. Mutta sanotaanko, että vauvan ollessa noin vuoden ikäinen, alkoi elämä pikkuhiljaa näyttää normaalilta, ja omat tunteeni elämääni ja etenkin vauvaa kohtaan sellaisilta, miltä kuvittelin ne äitiyden huumassa tuntuvan. Nyt elämä tuntuu tyydyttävältä, koska tiedän, että vaikeista ajoista voi selvitä. Pojallamme (nyt 1,5v) on erittäin läheinen suhde isäänsä, mikä varmasti johtuu siitä, että hänen ollessaan pieni, oli isä niin kovin usein se, kuka oli paikalla, jos minulla oli vaikeaa. Kuitenkin... =) selkeästi olen pojalle se kaikkein suurin tuki ja turva, ja suhteemme on aivan mahtava, vaikka sitä paljon stressasinkin, vaistoaako lapsi jotenkin äidin masennuksen. Mutta tuosta hyvittelystä, mistä ap puhui, niin kyllä nyt jälkeenpäin olen huomannut samanlaisia asioita. Olen jotenkin herkempi lapsen pienellekin pahalle ololle, ja rakkauteni häntä kohtaan on välillä niin ylitsevuotavaa, että itseään täytyy toppuutella. Kuitenkin osaan myös tarvittaessa olla tiukkana ja asettaa rajoja, mutta olen sitä mieltä, että nämä "syyllisyyden" tunteet eivät varmaan koskaan häviä ja poika tulee aina jollain tavalla olemaan "äidin poika". Ainakin äipän mielestä=) Tsemppiä ap:lle!