HS: Brittikirjailija Tom Hodgkinson: Vanhempien pitäisi jättää lapset rauhaan

järjestävät lapsilleen minuuttiaikataulun joka päiväksi, kuljettavat, vievät, höösäävät ja eivät oikeasti jätä lapsiaan rauhaan. Missään en ole nähnyt niin kitiseviä ja onnettoman näköisiä lapsia kuin Englannissa (ja olen siis asunut siellä ja omat lapset käyneet myös paikallista koulua). Lapsilla on toisaalta kauhea stressi koulussa ja harrastuksissa pärjäämisestä, hirveästi läksyjä koulusta, toisaalta eivät saa yhtään aikaa leikkia kuten lapset. Samalla vanhemmat säälivät näitä työmään alla painivia lapsiaan eivätkä raaski kieltää mitään - lapsilla on hirveästi leluja ja käytös on usein ihan mieletöntä mankumista ja marinaa. Suomessa tilanne on käytännössä aivan erilainen ja lapset vaikuttavat keskimäärin paljon onnellisemmilta. Tämä siis minun kokemukseeni perustuen.

hämmästelin kyllä monesti sitä touhua, kun lapsia vietiin paikasta toiseen, eikä tosiaan annettu olla "rauhassa".

Juuri 6 vuotta täyttäneellä oli älyttömästi läksyjäkin. Eikä ihan helppoja, piti mm. opetella silmän rakennetta ja toimintaa.

Sen lisäksi piti ehtiä uimakouluun, jalkapallokouluun, partioon jne.

Englannissa tosiaan vanhemmat panostavat lapsiinsa ihan eri tavalla kuin Suomessa. En silti sanoisi että lapset ovat onnettomampia kuin Suomessa, päinvastoin. Mankuminen voi olla ärsyttävää, mutta kyllä sekin on parempi kuin ylikiltteys ja alistuminen. Omassa tuttavapiirissä on tosin myös brittilapsia, jotka harrastavat paljon ja vaikuttavat hyvin tasapainoisilta vielä teini-iässäkin.

Minusta ainakin Suomessa panostetaan lapsiin enemmän ajallisesti. Englannissa on ihan tavallista ulkoistaa lasten hoitaminen perheen ulkopuolelle, nannyt ja au pairit käytössä lähes joka perheessä. Ihan tavallista on että vanhemmat ovat arkisin lastensa kanssa vain 1-2 h, jos molemmat vanhemmat ovat töissä.

Englannissa tosiaan vanhemmat panostavat lapsiinsa ihan eri tavalla kuin Suomessa.

alempaa keskiluokkaa, jotka kyllä viettävät paljon aikaa perheen kanssa. Lapset harrastavat yleensä jotain, vähintään partiota, mutta eivät he juoksentele pitkin pihoja illat ja viikonloput vaan aikaa vietetään paljon perheen ja ystävien kanssa (niin että aikuisia on aina lähellä). En voisi kuvitella että useimmat brittiystävämme ja sukulaisemme päästäisivät ala-asteikäiset lapsensa keskenään ulos koko illaksi. Emme tosin juurikaan tunne alaluokkaa, jotka laiminlyövät lapsensa juuri näin (ovat oikein esimerkkejä joutilaista vanhemmista).

Eikös ongelma ole nimenomaan se, että vanhemmat eivät ole yhtään kiinnostuneita lastensa tekemisestä..

Antakaa lasten olla!



22.10.2009 10:00

A A



Anu Silfverberg

MINNI HAVAS



Lontoolainen kirjailija Tom Hodgkinson (riippumatossa) yrittää soveltaa kasvatusmetodejaan myös omiin lapsiinsa.



Lontoolainen kirjailija Tom Hodgkinson (riippumatossa) yrittää soveltaa kasvatusmetodejaan myös omiin lapsiinsa.



Turhauttaako lähteä lasten kanssa leikkipuistoon? Ota taskumatti mukaan, niin on hauskempaa!



Nukuttaako? Nuku, kyllä ne lapset sillä aikaa jotain keksivät.



Väsyttääkö työ? Mitäs teet niin paljon työtä.



Tällaisia kasvatusneuvoja antaa kirjailija Tom Hodgkinson. Brittiläinen Hodgkinson nousi maailmanmaineeseen kirjallaan Joutilaisuuden ylistys (2005), joka on hauska ja kirjasivistynyt hyökkäys ura-ajattelua vastaan.



Uudessa lastenhoito-oppaassaan Joutilaat vanhemmat hän opastaa ihmisiä olemaan joutilaita myös vanhempina.



Hän ei ole lukenut teostaan varten kasvatuskirjallisuutta, paitsi keskiajalta. Kirjassa on tällaisia otsikoita:



Lopettakaa ruikutus.



Älä pyri täydellisyyteen, eli miksi huonot vanhemmat ovat hyviä vanhempia.



Ei enää ikinä huvipuistoon.



Nyt Hodgkinson istuu lontoolaisen Groucho-klubin nojatuolissa t-paidassa ja juo teetä.



Hän kuvailee ideaaliaan, "joutilasta vanhempaa". Tämä tekee mahdollisimman vähän töitä, nukkuu, leikkii, antaa sotkun olla, ei piittaa rahasta eikä hermoile terveellisyydestä.



Joutilas vanhempi jättää lapset rauhaan. Hodgkinson kampanjoi ylikontrolloivia, kilpailuhenkisiä, töissä raatavia vanhempia vastaan, jotka täyttävät lapsen maailman "aktiviteeteilla".



"Nämä ihmiset hermostuttavat lapsia", Hodgkinson väittää.



Moni vanhempi sanoo raatavansa töissä, jotta antaisi lapsille hyvän elämän. Tuo hyvä tarkoittaa liian usein tavaroita ja harrastuksia, ajattelee Hodgkinson.



"Oletko matkustanut Afrikassa? Miksi siellä lapset eivät koko ajan paru?"



Entä jos heillä on nälkä?



"Voi olla", Hodgkinson sanoo, mutta ei näytä vakuuttuneelta.



Hän uskoo, että tavaran ja vaihtoehtojen paljous saa lapset hermostumaan. "Jos lapsen vie metsään, hän alkaa leikkiä tyytyväisenä. Jos lapsen vie tavarataloon, hän heittäytyy lattialle kirkumaan. Afrikkalaisessa kylässä lapsilla on vähemmän tavaraa, josta riidellä."



Parkuminen liittyy myös voimattomuuden tunteeseen: jos vanhemmat hääräävät koko ajan ympärillä, lapsi ei osaa toimia yksin. "Mankuvat lapset ovat epäitsenäisiä lapsia. He ovat riippuvaisia, ja siksi heidän ainoa aseensa on kitinä."



Kolmas syy lasten marinaan on vanhempien marina.



Aikuisilla olisi vastuu näyttää lapsille, että elämästä voi nauttia, Hodgkinson sanoo. Sen sijaan useimmat keskittyvät viestimään elämänsä raskautta.



Se opettaa vaarallisen läksyn: että kärsimys kuuluu elämään.



Hodgkinson ei ole aina elänyt vaatimatonta boheemielämää kirjoitellen kumouksellisia kirjoja laiskottelusta.



"Ensimmäisen lapsen syntymän aikoihin tein jatkuvasti töitä. Se oli normaalia, mutta täysin hullua. Vaimoni saattoi soittaa kotoa itkien, ja minä istuin jumissa työpaikalla."



Ei sillä, että Hogdkinson varsinaisesti paheksuisi työtä. Hän kannustaa omavaraisuuteen, sukkien parsimiseen, ryhmässä tiskaamiseen.



Ja lapsityövoiman hyväksikäyttöön.



"Lapset pitävät monotonisesta työstä. He rakastavat muuttamista ja kirjekuorien täyttämistä", hän sanoo. "He pystyvät tekemään sitä noin tunnin ajan kerrallaan."



Koska aikuiset ovat laiskoja ja lapset puuhakkaita, lasten kannattaisi tehdä töitä enemmän, vanhempien vähemmän.



"Joku ruotsalainen psykologi on sanonut, että lapset valittavat, koska kokevat, etteivät ole tarpeellisia. Jos ihmiset saavat tuntea olonsa hyödylliseksi, he eivät ahdistu."



Sellainen on teoria, mutta entäs käytäntö?



Hodgkinsonilla on kolme lasta. Hän myöntää, että joskus joutilaisuuskin osoittautuu työlääksi.



"Lapset haluavat olla tietokoneella, ja minä yritän saada heidät pois sen luota. Sitten päädyn olemaan se puritaani, joka kieltää tv:n ja tietokoneen ja muun. Ja minä vihaan puritaaneja!"



Hodgkinson haroo tukkaansa. "On ehkä mahdollista olla liian tiukka joutilaisuudessa."



Muuten hän arvioi onnistuneensa aika hyvin.



Kirjan ilmestyttyä paikallinen nainen lähetti hänelle kirjeen. "Siinä luki, että olisinpa lukenut tämän kirjan aiemmin. Ja että 'sinun lapsesi ovat iloisia, älykkäitä ihmisiä'."



Isän ääni on ylpeä.



Hodgkinson vaikuttaa ihmiseltä, joka aidosti viihtyy lasten kanssa: hän viettää aikaa lähinnä kotonaan, leikkii piilosta, tonkii puutarhassa ja opettaa pojalleen latinaa kymmenen minuuttia päivässä.



Mutta muistaako hän jättää lapset rauhaan?



"Kyllä, he ovat mielestäni aika itsenäisiä. Me esimerkiksi opetimme lapset menemään portaita takaperin vatsallaan – meillä ei ole sellaista tyhmää vauvaporttia. Se meni läpi niin hyvin, että he kääntyivät lattiallakin ryömimään takaperin, jos vastaan tuli erivärinen osa lattiaa."



Hän näyttää innoissaan, kuinka vauva kääntyy ja etenee takaperin kuin rapu.



Onhan se etevää.



Mutta yksi juttu: miksi lapsia pitäisi hankkia, paitsi työvoimaksi?



"Lasten kanssa on aivan järjettömän hauskaa", Hodgkinson vastaa.



"Kotona on valtava jengi ihmisiä, jotka ovat tosi hassuja, ja suloisia, ja leikkisiä. Heidän kanssa elämä on hilpeää ja hyvin onnellista."





Tom Hodgkinson: Joutilaat vanhemmat (Basam Books).



http://www.hs.fi/nyt/artikkeli/1135250185023

vauvaportti meillä kyllä oli, lähinnä juoksevia lapsia varten.



Olen aina ollut sitä mieltä laiskoille vanhemmille tulee ahkeria lapsia. N



Nytkin laiskottelen koneella ja molemmat teini-ikäsiet lapseni on töissä, siis palkkatöissä.