Törkeetä että äiti ei saa raivota edes raskaanaollessa.

ole ihan normaalia kun raskausaikana mieliala heittelee.

Kyllä sitä itsehillintää voi harjoittaa vauva mahassakin.

Itsehillintä on minulle sitä etten ketään raivotessani fyysisesti vahingoita, mutta kyllä sanallisesti annan tulla kaiken mitä sylki suuhun tuo ja huudan kurkkuni käheäksi, se helpottaa.

tai heti ollaan vaan "ymmärtämässä" että sillä nyt noi hormonit tekee tuota. Jos itket kun mummo kuoli, niin kaikki vaan säälittelevät, että tuollaista se raskaana on, että itkettää herkästi. Siis mitä helkuttia! Eikö nyt ole ihan normaalia itkeä kuolleen mummon perään, oli raskaana tai ei.



Ja näitä esimerkkejä riittää. Jos mies on jättänyt hikisukkansa sohvalla, niin siitä ei saa sanoa, tai heti on raskaushormonit vaan sanomassa. Tai jos illalla väsyttää, niin raskaushan senkin teettää, eikä 12-tuntisella työpäivällä ole mitään osuutta asiaan. Ja niin edelleen.



Asenteet raskauteen on joskus aika rasittavia.

Eikös se kuulu enempi sinne uhmaikään?

-nimim.kuudetta pukkaa-

Ei kukaan pohdiskele että "nyt minun pitää raivostua" tai "enpäs nyt raivostu, kun olen raskaana", raivostumisen tunne joko tulee tai ei tule. Samalla tavalla kuin esim. surun tunne - en mä suunnittele että "nyt olisi hyvä hetki olla surullinen".



Varmaan olisi parempi kaikille jos ei raivostuttaisi, mutta minkäs sille mahtaa.



Raskaana ollessani olin tosin jotenkin niin hormoneissani että monelle aiemmin raivostuttavalle asialle (esim. työelämän vääryydet) vain viittasin kintaalla, ei jaksanut kiinnostaa mikään muu kuin oma odotukseni.