Lue keskustelun säännöt.
Yksivuotiaan kitinä; miten arvioit mistä se johtuu ja miten reagoit?
10.10.2009 |
Mistä tiedät, mikä on pienen lapsen kitinän taustalla? Tiedätkö milloin lapsi on tulossa kipeäksi, saamassa hampaita jne, vai oletatko automaattisesti, että lapsella on joku vialla, koska noin pieni ei periaatteessa osaa kiukutella? Miten reagoit lapsen kitinään, annatko kitistä vai pidätkö sylissä ja "viihdytät" koko päivän?
Mä en oikein tiedä miten suhtautua lapseni kitinään, koska en näin esikoisen kohdalla osaa arvioida, mitä se on. Olen olettanut, että lapsella on silloin jotenkin levoton ja paha olla, ja yrittänyt sit pitää sylissä niin paljon kuin tarvitsee; kuten tänään esimerkiksi koko päivän. Toisaalta joskus kitinä on vaan tahtomista, enkä silloin haluaisi olla lapsen pompoteltavana. Ois kiva kuulla muiden kokemuksia ja neuvoja. Mulla kun kieltämättä meinaa mennä vä hän hermo, kun itse haluis mm. syödä ja käydä vessassakin välissä, ja isä ei kelpaa. Tosin tällä kertaa aavistelen, että lapsi on tulossa kipeäksi, ja on ollut helpompi antaa hänelle hellyyttä. Mut sitten on päiviä, että hän on terveyden perikuva, ja silti kitisee..
Kommentit (6)
Mutta äänestä sen kuulee ja lapsesta näkee mikä itku on kyseessä. Nälkäitku on erilaista kuin kiukku. Onko teillä ruoka- ja nukkumisajat säännölliset? Entä ulkoiletteko päivittäin?
Meillä ainakin säännöllisen rytmin merkitys on korostunut just tuossa iässä.
Sitten tuossa iässä tulee just kitinää siitäkin, että pitäisikö mennä yksillä vai kaksilla päikkäreillä. Uni ei oikein riitä välttämättä kaksiin, mutta yksillä ei pärjää vielä.
Määrittelemätön itku on meillä kyllä yleensä korvatulehduksen merkki, joten sekin pitää pitää mielessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis TÄTÄKÖ eroahdistus sitten voi olla, että äidissä roikutaan kirjaimellisesti kiinni koko ajan?! Ja lapsi itkee ja turhautuu helposti? En mä ajatellutkaan tuota, luulin et se tulee tässä vähän myöhemmin, siis lähempänä 1,5-vuotispäivää. No nyt mä sit tajuan, kiitos sulle vinkistä!
Raukalla on siis elämänkriisi menossa. Tästä näkökulmasta tätä onkin sit helpompi kestää - täähän menee varmaan ohikin joku päivä.
3: on meillä rutiinit kunnossa, ja siksi olenkin ollut niin ihmeissäni, että miksi asiat ei suju yhtään, vaikka vielä pari viikkoa sitten meillä meni kaikki niin hienosti. Mikään ei meidän elämässämme ole muuttunut, mut lapsi on vaan tyytymätön ja onneton koko ajan. Ulkoilukin on sitä, että hän kävelee pari metriä ja haluaa sit itkun kanssa syliin, vaikka ennen hän vaan viipotti menemään ja vähät välitti tulenko perässä. Tää on kyllä hirmu työläs kausi näin äidin näkökulmasta.
:-/
jolla on juuri tuo eroahdistus vaihe menossa. Pidän sylissä niin paljon kuin suinkin, jotta lapsia huomaa että maailmaa on turvallista tarkastella, ja äiti on kyllä valmiina ottamaan syliin vaikka hetken leikkisinkin itsekseni. Pian nuo vaiheet ohi menee, niin kuin pienillä lapsilla on tapana.
että minusta taas on mielenkiintoista seurata näitä eri vaiheita lapsen elämässä, ja olla hänelle se tuki ja turva, jota hän kaipaa. Ajattelen myös, että perusluottamus on onnistuttu saavuttamaan, koska lapsi hakee turvaa minulta:)
Alkaa tajuta, että äiti ei olekaan osa häntä ja yritys olisi kova itsenäistyä hieman, mutta se pelottaa. Lapsi pian tottuu siihen, että kyllä sinä palaat takaisin, vaikka vessassa käytkin. (Ja kannattaa käydäkin)