äitiys/muu elämä

äidiksi, joten tuollaista "ongelmaa" ei ole ilmennyt. Olen jatkanut harrastuksiani esikoisen ollessa 3kk ja muutenkin pyrkinyt tapaamaan ystäviäni säännöllisesti. Lapset ovat olleet viikonloppureissun ajan isän kanssa tai mummin hoivissa, jos ollaan olut yhdessä reissussa. Ensi kesänä menevät viikoksi toisen mummin luo, aikaisemmin ei ole näin pitkää reissua tehty miehen kanssa kaksin. lapset meillä 6v ja 7v.

Sun pitäisi luottaa siihen, että lapset pystyvät olemaan äidistään erossa ja että myös muut osaavat hoitaa lapsiasi.

mut eikö lapsen kanssa voi viettää omaakin elämää? itse ainakin jatkan harrastustani ja tapaan kavereita ja suoritan kouluni loppuun, mutta niitä voi tehdä myös lapsen kanssa.. vai haluaisitko tehdä näitä asioita ilman lasta?

Aika karua, mutta niin se vain oli:

kun palasin hoitovapaalta töihin, niin löysin uudelleen vanhan ammatti-identiteettini, ja samalla monta muutakin piirrettä itsestäni, jotka olivat kotivuosina hautautuneet jonnekin.



Mutta älä ap huoli:

voit olla rauhassa vielä ihan vain äidin roolissa, lapsesi ovat kuitenkin vielä varsin pieniä. Etene pienin askelin, niin kyllä tasapaino äitiyden ja muun elämän välillä sitten pikkuhiljaa löytyy. Staattista tilaa ei, mutta jonkinlainen luova kaaos kuitenkin.

erittäin helppo antaa vauva äidilleni hoitoon, mutta imetys turvottaa hetkessä imettämättömät rinnat sellaisiksi palloiksi, että yli yön vauvan poissaolo on fyysistä tuskaa. En luota itseeni äitinä vielä yhtään ja siksi hengaan enimmäkseen kotona vauvan kanssa. Ajattelen, että alle puoli vuotiaan kanssa se on ihan ok.

Tottakai elän ja teen asioita lasten kanssa. Olenhan heidän kanssaan 24/7. Harrastetaan ja touhutaan yhdessä. Mut mä en ainakaan pysty jatkamaan opiskeluja tilanteessa, jossa lapset ovat kanssani koko ajan. Äitiys on ihanaa, mutta tunnen tarvetta jonkinlaiseen omaan harrastukseen, mutta sitä mahdollisuutta ei ole ollut. Samalla tunnen kuitenkin myös hurjaa syyllisyyttä siitä, jos joskus olenkin poissa.

ja valitettavasti on jossain määrin vieläkin vaikka lapset jo melkein kouluiässä. Luulenpa että tähän liittyy tietty oma identiteettikriisi, joka jäi taka-alalle lasten synnyttyä. Minä esim. koko ajan mietin, että mitä oikeasti haluan tehdä työkseni (olen korkeasti koulutettu, mutta en koe työtäni mielekkääksi).

Mun on äärimmäisen vaikeaa yhdistää äitiys ja ns. "oma elämä". Äitiyden myötä olen tehnyt kaikki valinnat sen mukaan, minkä uskon olevan parasta lapsilleni. Olen käynyt ulkona ystävien kanssa vain muutamia kertoja ja silloinkin kiiruhdan kotiin ajoissa. Osittain paheksun ja osittain kadehdin lukuisia ystäviäni, jotka pystyvät jatkamaan myös omaa elämäänsä vaikka äitejä ovatkin. Käyvät ulkona, shoppailemassa, matkoilla jne. vaikka lapset alle 1 v. Itse pystyin jättämään vauvan ekaa kertaa 6 kk ikäisenä kahdeksi tunniksi, kun oli ihan pakko päästä kampaajalle. Silloinkin hätäilin koko ajan, että onko kaikki hyvin. Nyt lapset 2 ja 3-vuotiaita enkä oikein vieläkään osaa rentoutua. Tietoisesti asetan lapset ja perheen aina etusijalle valinnoissani, mutta joskus koen myös uupumusta siitä, kun en pääse hetkeksikään vapaalle. Mitä pitäisi tehdä?

onko sulla joku läheinen keneen luotat paljon, jolle voisi mahdollisesti lapsen jättää hoitoon? Syyllisyyden tunne on varmaan aika luonnollista, mut ei varmaan mukava tunne. Jos pikkuhiljaa totuttelee, edes kerran viikossa olis varmaan hyvä olla hetki omaa aikaa.

en minäkään imetysten vuoksi ole vienyt kertaakaan vauvoja hoitoon edes muutamaksi tunniksi ensimmäisen puolen vuoden aikana, mutta sen jälkeen kun ovat alkaneet syödä muutakin ruokaa, olen alkanut vähitellen harrastaa. Aluksi ihan tunnin-pari viikossa, sitten pari kertaa viikossa, tuossa lasten ollessa n. 1,5-vuoden vanhoja on elämä palautunut yleensä uomiinsa niin, että on ollut shoppailuhetkiä, reissuja, aikuisten iltoja jne. entiseen tapaan. Ei elämä lopu lapsiin ja lapsetkin ihan oikeasti voi paremmin, jos äiti ei koe, että uhrautuu heidän vuokseen... Ehtii sitä silti olla valtaosan ajastaan lasten kanssa ja hyvä niin.

Mä en kokenut mielekkääksi jättää imeväistä kovin pitkäksi aikaa, toki kävin kampaajalla jne ja mies hoiti vauvaa sillä aikaa.



Samoin aloitin vauvan ollessa n. 3 kk kerran viikossa jumpan, johon siis menin yksin.



Sen jälkeen kun lapsi alkoi syödä kiinteitä ja juoda muutakin kuin äidinmaitoa, niin minulla ei ollut ongelmia lähteä omiin menoihini niin kauan kun lapsi oli miehelläni. Omalla kohdallani menohalut olivat kyllä aika pienet.



Sen sijaan kun menin töihin, niin eipä juuri niin tärkeää omaa menoa ole, että jättäisin lapsen siksi aikaa hoitoon edes miehelleni. Pelkkä työpäivä on jo ihan riittävästi lapselle erossa oloa vanhemmistaan. Muutaman kerran olen käynyt konsertissa tai elokuvissa, koska olen voinut mennä lapsen mentyä jo nukkumaan.



Uskon, että tämäkin helpottaa tietysti ajan kanssa. Lapsi alkaa kiinnostua kavereista.