oon niin surullinen kun parisuhde lakoaa

Jospa se pikkulapsiaika juuri paljastaa sen, mikä ihminen loppujen lopuksi on? Että on tullut mentyä yhteen sellaisen kanssa, jonka kanssa ei loppujenlopuksi ole mitään yhteistä.

Niin niin vastuulliset vanhemmat pysyvät kuitenkin yhdessä sen pikkulapsiajan. Viime aikoina on keskusteltu paljon siitä, miten haitallisia "hyvät"kin erot ovat lapsille. Olen avioerolapsi, jonka vanhemmat olivat fiksuja ja vastuullisia, mutta silti olen kärsinyt erosta suuresti, ja se on muovannut minuuttani oleellisesti. Itse en tee samaa lapsilleni IKINÄ. Vaikka meillä meneekin mieheni kanssa hyvin, olen tehnyt hänelle selväksi, että minusta ei niin vaan pääsekään eroon.

nuo kirjoittamasi jutut nimittäin kuulostavat siltä, että miehestäsi tuntuu samasta kuin minulta. oon niin kurkkua myöten täynnä omaa miestäni, hänen sotkujaan, saamattomuuttaan, kaikkea. vaikka tiedän että hän on masentunut ja hänellä on rankkaa töissä, niin en voi mitään sille että tunnen näin, inhottaa katsoakin, saman katon alla eläminen on todella vaikeaa. en jaksa keskustella hänen kanssaan, enkä kuunnella hänen juttujaan, kiinnostua hänen asioistaan.



toisaalta samalla lailla kuin ilmeisesti sinun miehesi, minunkin mieheni luulee että lasten kanssa kotona oleminen on yhtä sohvalla makoilua. auttaisko teillä roolien vaihto hetkeksi? että miehesi tajuaisi miten työlästä lasten ja kodin hoito on. ja miten toissijaista se kanin häkin siivoaminen siinä on.



mun mies ei jaksa tuntiakaan olla kolmen lapsen kanssa yksin, ja sen tunnin aikana lapset ehtivät satuttaa itsensä ja saada koko talon kaaoksen valtaan, kun mies ei jaksa vahtia sen vertaa.

väljähtänyt, vaikka nyt lapset ovat jo kouluikäisiä ja kaikki pitäisi olla hyvin. Mies ei (enkä ehkä minäkään häntä) vaivaidu miellyttämään minua enää millään tavalla. Pyydän panostamaan vaatteisiin, ajamaan parran ja tuoksumaan hyvälle, mutta ei. Onko sitten ihme, kun minua ei esim. seksi kiinnosta ?!



Kuljemme, katsomme ja kuuntelemme toistemme ohi koko ajan, ja hoidamme vain välttämättömiä yhteisiä ja lasten asioita. Olemme kuin ilmaa toisillemme. Tähän olisi helppo tulla jonkun ulkopuolisen ja viedä jalat alta....Perhelomillakin homma pyörii koko ajan lasten ehdoilla, niin kuin pitääkin, mutta sellainen parisuhteen välinen kiva puuttuu meiltä kyllä kokonaan.

mitenkä kauan tässä pitäis sitten vielä odottaa...? Lapset ovat 7 ja 5... Meillä on sama ongelma kuin ylläolevalla plus että mies huutaa ja raivoaa koko ajan kaikesta, lisäksi haukkuu minua ja nollaa/mollaa lapsia

mies halusi muuttaa erilleen. Itse olen sitoutunut ja uskon parempiakin aikoja tulevan. Mutta toinen ei siihen usko, minkäs teet. Perhe hajoaa, vaikka sitä vähiten haluaisin. Lapset 3 ja 5.

että miten se elämä on niin katastrofaaliseksi muuttunut? Muuttuiko elämä toisen lapsen jälkeen vai onko vain puoliso muuttunut vai onko työ muuttunut raskaamaksi? Ajattelen vain että jos esimerkiksi esikoisen kanssa on jo ollut univelkaa niin miksi olette hankkineet toisen lapsen? Kyllähän yhden kanssa aina pärjää mutta kaksi on jo aivan eri asia.

Itselläni on 2,5 vuotias ja ajattelen että jos nyt hankkisimme toisen lapsen niin se hankittaisiin parisuhteen kustannuksella. Tiedän että parisuhteelle ei jäisi enää tätäkään vertaa aikaa ja siksi emme kasvata perhekokoa. Haluan vaalia parisuhdetta.

Olen vuosien varrella kuunnellut niin paljon väsyneiden äitien (joilla 2 tai useampi lapsi) valitusta että alkaa jo kyllästyttää. Eikö muka asioihin voi itse vaikuttaa yhtään? Paras huono esimerkki on ollut eräs ihminen joka joka kerta valittaa ja valittaa ja nyt kuitenkin on taas kolmas lapsi tulossa. Että ihan oma valinta!

Ja kyllä ne kaksi pientä silloin vauva-aikanakin meni suht kivuttomasti. Ei vaan ehtinyt tietysti parisuhteeseen panostaa silloin, mutta miksei nyt jakseta ?

Jotenkin vaan, kun vauvamaailmasta tullaan takaisin, ei löydy uutta mullistavaa vaan homma lässähtää. Meillä ei myöskään riidellä juuri yhtään, ollaan vaan...

että miten se elämä on niin katastrofaaliseksi muuttunut? Muuttuiko elämä toisen lapsen jälkeen vai onko vain puoliso muuttunut vai onko työ muuttunut raskaamaksi? Ajattelen vain että jos esimerkiksi esikoisen kanssa on jo ollut univelkaa niin miksi olette hankkineet toisen lapsen? Kyllähän yhden kanssa aina pärjää mutta kaksi on jo aivan eri asia. Itselläni on 2,5 vuotias ja ajattelen että jos nyt hankkisimme toisen lapsen niin se hankittaisiin parisuhteen kustannuksella. Tiedän että parisuhteelle ei jäisi enää tätäkään vertaa aikaa ja siksi emme kasvata perhekokoa. Haluan vaalia parisuhdetta. Olen vuosien varrella kuunnellut niin paljon väsyneiden äitien (joilla 2 tai useampi lapsi) valitusta että alkaa jo kyllästyttää. Eikö muka asioihin voi itse vaikuttaa yhtään? Paras huono esimerkki on ollut eräs ihminen joka joka kerta valittaa ja valittaa ja nyt kuitenkin on taas kolmas lapsi tulossa. Että ihan oma valinta!

huomaan että samanlaisessa tilanteessa on muitakin näköjään. meillä ap:n kotona ei ole kania, se oli jonkun toisen kirjoittama. olen itse siis kirjoittanut vain tuon aloitusviestin. mutta tutunkuuloisia mietintöjä teillä muillakin, huokaus.



ap

mutta meillä "lapsellisilla" vain se tapahtuu vähän dramaattisemmin ;)



Meillä lapset 5- ja 6-vuotiaat, ja tällä hetkellä ei juurikaan esim. seksielämää (ei vain jakseta eikä jotenkin huvita). Rakastamme kuitenkin toisiamme ja haluamme yhdessä pysyä. Täytyy vain uskoa, että kyllä se "kipinä" sieltä vielä palaa, ja yrittää sen eteen tehdä töitä.

oon muuten minäkin ajatellut, niin kuin joku tuolla ylempänä mainitsi, että tähän tilanteeseen olisi helppo ulkopuolisen tulla, siis että itse ainakin nyt helposti ihastuisin johonkin toiseen. mutta haluan kuitenkin uskoa että ongelmamme johtuvat myös (eivät ainoastaan, mut silti) siitä, että meillä on niin pienet lapset(2,5v ja 1v) ja tiedän että ainakin osa ongelmista väistyy kun lapset kasvavat (meillä on myös yksi vanhempi lapsi). olen myös sitä mieltä että ero ei kuitenkaan parantaisi meidän kummankaan tilannetta mitenkään ja saattaisi pilata lasten elämän täysin.



kyllä minäkin haluan vaalia parisuhdetta! mutta me ehdimme mieheni kanssa olla yhdessä jo ennen ensimmäistä lasta, ja voi jopa olla että olemme niin kauan kunnes kuolema meidät erottaa. siksi uskon että pitkä yhdessäoloaika ja rakkaus kantaa meidät pikkulapsiaikojen yli niin kuin muidenkin hankalien aikojen yli. jos parisuhde ei tätä kestäisi niin vika on parisuhteessa, ei esim lasten määrässä. parisuhdetta voi vaalia vaikka olisi 10 lasta, ei se siitä riipu. toisaalta kun ihmiset sitoutuvat olemaan yhdessä loppuelämänsä niin parisuhde voi välillä tulla kakkosena ja lapset ykkösenä. tiedämme että pian olemme taas kaksin kun lapset huitelevat omilla teillään.



sinulle joka et aio hankkia toista lasta "parisuhteen kustannuksella": sinun parisuhteesi tulee todennäköisesti kärsimään tästä päätöksestä koska lapsellasi ei ole leikkikaveria kotona. jos olisit rohkeasti tehnyt hänelle leikkikaverin, saisit jo muutaman vuoden päästä taas keskittyä parisuhteeseen... mutta jos jollekin parisuhde on tärkeämpi kuin lapset niin sitten onkin varmasti parempi olla enempää tekemättä. oletkohan sama ihminen joka jossain toisessa ketjussa kirjoitti ettei lastaan rakasta erityisen paljon mutta miestään valtavasti?

meidän esikoinen oli ihan äärettömän helppo vauva ja on vieläkin suht helppo 5 v. Silloin ihmettelin, että mikä tässä äitiydessä ja vauvanhoidossa nyt niin rankkaa muka on.



Sitten 1,5 vuoden kuluttua syntyi kuopus, joka nukkui ekat puoli vuotta 1 - 2 h pätkissä 24/7 ja ekat 4 h yhtämittaiset unet 1,5-vuotiaana. Lastenhoitajia ei sitten yhtäkkiä ollutkaan enää kahden lapsen kanssa apuna, kuten ekan kanssa. Minä uuvuin ja sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen.



Mies uupui jotenkin tai tuli joku ikäkriisi mikä lie. Kunnon mies, luotettava ja hyvä kaikinpuolin. En olis ikinä uskonut, ettei hän olekaan niin sitoutunut kuin luulin. Mutta tutkitusti 60 % masentuneiden puolisoista itse masentuu kun puoliso toipuu. Ja tässä sitä nyt ollaan, asumuserossa :(

Melkein kuin meidän "pari"suhteesta tuo, tosin yhteiseloa on takana vasta viisi vuotta. Kovasti tuo kyllä suunnittelee että sitten viiden vuoden päästä lähdetään yhdessä matkalle 10-vuotishääpäivän kunniaksi, mutta näinköhän mahdetaan olla edes yhdessä silloin. Taitaa sekin matka olla vaan hänelle itselleen.

Ja valitettavan paljon tapahtuu turhia eroja sen vuoksi kun ei jakseta mennä tuon vaiheen yli ja odottaa parempaa huomista.



Oikeasti, lapset kasvavat tosi äkkiä, ja fyysinen väsymyskin hellittää. Toki edessä on vielä murrosikä, mikä on sitten mahdollisesti henkisesti vielä koettelevampi. itse ainakin luulin että tuo pienten lasten kanssa väsyksissä eläminen oli se lähes mahdoton paikka, mutta kyllä se on vielä hankalampaa vaikeiden teinien kanssa.



Mutta jaksamista ja kärsivällisyyttä toivon teille!

Kyllä se siitä vielä virkistyy se suhde. Kunhan lapset oppivat nukkumaan, univelka häviää, lapset eivät tarvitse jatkuvaa huolenpitoa niin taas on aikaa sille vaimolle/miehelle. Älkää ainakaan vielä luovuttako!

koska se tulee se aika, että lapset oppii nukkumaan, että univelka häviää, ettei koko ajan tarvii juosta jonkun perässä hoitamassa asioita.



Mulla lapset on nyt 4v ja 6kk - nuorempi nukkuu jo täydet yöt, isompi herää edelleen vähintään kolmesti yöllä. On herännyt aina siitä lähtien, kun ylipäänsä alkoi nukkua edes suurinpiirtein yöaikaan... Siihen päälle vielä se, että sekä tämä vanhempi lapsi että mieheni puhuvat ja kävelevät unissaan, eli mä talutan molemmat pari kertaa yössä takaisin sänkyyn sekä kuuntelen unissapuhumiset.



Ennen lapsia mä nukuin niin sikeästi, etten herännyt yhtään mihinkään - en siis edes tiennyt tämmöstä unissapuhumistaipumista miehellä olevankaan, kuvittelin miehen vaan sepittävän kun itse varoitteli mua siitä. Nykyään mä herään ihan pieniin risahduksiinkin, tiedän milloin naapurin emäntä on äkäinen kun kotipihassa törmätään (milloin heillä on yöllä itketty/heräilty), ja kuinka isot juhlat on toisessa päässä taloyhtiötä asuvan perheen teinillä ollut. Koska tämä loppuu?



Onko se todella niin, että kunhan lapset tästä kasvaa, niin mieskin löytää oman empatiakykynsä uudelleen? Alkaako hän oikeasti joskus taas huomata mussa jotakin hyvääkin, eikä vaan valita siitä miten ruoka oli pahaa tai taas kerran tekemättä, miksei taaskaan ole siivottu ja taaskin on kanin häkki täys papanoita, mikset ole siivonnut, tai miten ärsyttää katsoa mun mustia silmänalusiani ja kuunnella mun haukotteluani vaikka kello onkin vasta viisi iltapäivällä? Suoraan sanottuna tällä hetkellä tuntuu, että mies ei näe mussa mitään hyvää, milloinkaan, ja on vaikea uskoa, että koskaan enää näkisikään. Mä toivon kyllä kovasti että joskus koittavat ne "paremmat ajat", mutta pelkään tosiaankin, ettei niitä ole koskaan enää luvassa.

Mutta kun täytti 5 niin alkoi nukkua paremmin. Nuorempi on kaksi vuotta esikoista nuorempi. Silloin kun lapset valvottivat, nukuin minäkin kevyesti, heräsin pienimmästäkin. Nyt kun lapset nukkuvat yöllä, olen jotenkin itsekin oppinut nukkumaan uudestaan ja unenlaatu on parempaa, syvää.



Miehesi unissa puhumiseen auttaa varmaan sulle korvatulpat, mutta jos lapsia pitää toisella korvalla kuunnella niin.. olisikohan jostain uniklinikasta apua? Ei varmaan miehesi unikaan kovin hyvää ole, jos öisin mellastaa?



Väsymys saa ihmisistä todella huonot puolet esille. Meilläkin oli tuollaista niinkuin kuvaat ja nyt on oikeasti paremmin. Nykyään jopa vitsaillaan ja nauretaan. Välillä ei sitä tehty, oli päiviä jolloin ei välttämättä edes puhuttu kuin lasten läsnäollessa pakolliset.



Kirjoita miehellesi vaikka kirje ja kerro miten hän loukkaa sinua. Itselläni ainakin alkoi aina suuret tunteet jyllätä kun yritin jotain rakentavaa puhua eikä siitä siis tullut muuta kuin riita.



Ootteko te päässeet mihinkään kahdestaan?

nrolle 13 siis, olen se jolle mies valittaa kaninhäkin siivoamisesta :)



Niin, meillä on tuo roolien vaihto kokeiltu. Kun esikoinen oli n. 10kk, mies jäi koti-isäksi, ja oli koti-isänä siihen asti kunnes tyttö oli 2v 10kk. Hyvin pärjäsivät, kun isäntä ei ottanut (eikä ota edelleenkään) itselleen paineita siitä että kotitöitäkin pitäisi tehdä, tai syödä. Minä tein kotityöt palatessani töistä tai opinnoista, tein ruuat valmiiksi edellisenä päivänä, koska muuten mies olisi vain tilannut pizzaa ja kebabia ja olisivat syöneet niitä.



Mutta nyt, kun mä olen taas kotona näiden molempien kanssa, tyttö on siis jo 4v, ja poika 6kk, ne kotityöt on edelleen pitkälti mun vastuulla. Kuten myös ruuanlaitto, se kaninhäkki (vaikka mies oli se joka kanin meille ylipäänsä halusi), kahden kissan vessalaatikoiden siivous... jos mies jotain kotitöitä tekee, niin tiskaa, ja kovalla valituksella. No, se täytyy hänen hyväkseen tietysti sanoa, että lastensa kanssa on, ilmeisesti jopa nauttii siitä, ja hoitaa molempia hyvin.



Ja täytyyhän sekin myöntää, että olen itsekin joskus vaan aivan pohjattoman väsynyt, on päiviä, jolloin toivoisin, että joku tulisi ja ottaisi hoitoonsa sekä kodin että lapset, että mä saisin mennä nukkumaan edes tunniksi. Niin, mulla on sekä tuo esikoinen että mies unissapuhujia ja -kävelijöitä, ja lisäksi imetän edelleen poikaa (neuvolan mukaan se imetys saattaa edelleen aiheuttaa mulle "ylimääräistä" väsymystä). Ette arvaa, miten ihanaa on, kun pääsen koko viikonlopuksi pojan kanssa kaksistaan siskoni luokse kyläilemään - saan nukkua KAKSI kokonaista yötä, ja päivät vaan touhuta ihanaisen poikani kanssa! Enkä takuulla uhraa ajatustakaan sille sotkulle, joka kotona odottaa, kun reissusta palailen :)

Ihanaa, että joku sanoo edes jonkin "ikärajan" - vaikka tiedänkin, että se ei välttämättä päde meidän kukkujan kohdalla, niin silti. Tähän asti vastaukset on olleet sitä neuvolan "kyllä se siitä sitten aikanaan, tarkkaa aikaahan mä en voi ennustaa" -mantraa, ja se taas ainakin mulle on ihan sama kuin sanottaisiin, että "kyllä se nyt vaan iän ja kaiken kestää, onnea vaan ja menestystä". Neuvolassa olen siis puhunut tästä koko perheen uniongelmasta, mieskin on käynyt oman ongelmansa puolesta lääkärissä (ei tosiaan hänkään kovin levännyt joka aamu ole). Neuvola sanoo siis vain että "ajan kanssa", miehelle lääkäri käski olemaan stressaamatta. Mies itse ärtyi tuosta niin, että on todennut, ettei toiste enää lääkäriin tämän asian kanssa lähde, kun eivät kerta edes ota vakavasti.



Meillä on usein päiviä, joina me ei puhuta ollenkaan, siis ihan oikeasti. Mies puhuu kyllä lapsille, samoin minä, mutta toisillemme emme sano välttämättä yhtään ainutta sanaa koko vuorokautena. Useimmiten tosin päivät ovat sellaisia, että minä juttelen miehelle, kysyn kuulumisia ja kertoilen omiani, mies ei sano mitään pitkiin aikoihin, ei edes vastaa kysymyksiin, ja lopulta sitten ärähtää jotakin tyyliin "mitä helvettiä sä siinä utelet" tai "oo nyt jo hiljaa, ei sua jaksa kuunnella". Noita kirjeitä olen itseasiassa miehelle kirjoittanutkin, mutta yhtään en ole hänelle antanut - pelkään liikaa sitä, miten hän reagoi niihin, että hän reagoi samoin kuin mun jutteluihin.



Ja ei, emme pääse mihinkään kahdestaan. Lapsille ei ole hoitajia sukulais- tai kaveripiirissä, eikä mies suostu siihenkään, että palkattaisiin hoitaja. On kuulemma rahantuhlausta, lisäksi ihmettelee, jos ehdotankin että jotakin tehtäisiin ihan kaksistaan, että "no mitä me muka sitte tehtäs, ja minne me muka mentäs?"

Ja valitettavan paljon tapahtuu turhia eroja sen vuoksi kun ei jakseta mennä tuon vaiheen yli ja odottaa parempaa huomista.

Oikeasti, lapset kasvavat tosi äkkiä, ja fyysinen väsymyskin hellittää. Toki edessä on vielä murrosikä, mikä on sitten mahdollisesti henkisesti vielä koettelevampi. itse ainakin luulin että tuo pienten lasten kanssa väsyksissä eläminen oli se lähes mahdoton paikka, mutta kyllä se on vielä hankalampaa vaikeiden teinien kanssa.

Mutta jaksamista ja kärsivällisyyttä toivon teille!

Jospa se pikkulapsiaika juuri paljastaa sen, mikä ihminen loppujen lopuksi on? Että on tullut mentyä yhteen sellaisen kanssa, jonka kanssa ei loppujenlopuksi ole mitään yhteistä.

Jospa se pikkulapsiaika juuri paljastaa sen, mikä ihminen loppujen lopuksi on? Että on tullut mentyä yhteen sellaisen kanssa, jonka kanssa ei loppujenlopuksi ole mitään yhteistä.

Eroja tapahtuu paljon myös siinä vaiheessa kun lapset lähtevät kotoa kun on oltu yhdessä vain heidän takiaan. Lisäksi monet eroavat nuorimman ollessa parivuotias - siinä vaiheessa elämä alkaa hieman helpottaa ja huomataan, etteivät parisuhdevaikeudet johtuneetkaan univelasta.