Rankan lapsuuden elänyt, selvisitkö voittajana?
Minä selvisin!
Ei enää riehumista, lyömistä ja örveltämistä, ei väheksymistä ja haukkumista, ei pelkäämistä ja pakoon juoksemista, ei piilottelua ja salailua.
Minun kodissani minun perheeni elää tavallista rauhallista perhe-elämää. Minulla on hyvä työ ja parisuhde sekä tasapainoiset lapset.
Hähää sinulle paskiainen!
Kommentit (15)
Useampi vakava masennus on täälläkin läpi käyty, mutta voitolle päästy. On opittava pitämään itse huolta itsestään, kun ei sitä edes lapsena tehnyt kukaan muu. Mutta perhe-elämäni on onnellista ja lapsemme on saanut elää turvallisen lapsuuden.
Paitsi että en nyt aikuisenakaan kenellekään kerro lapsuudestani. "tavallisesta perheestä", no, kaikki on suhteellista.
ei tosin isän ansiosta, joka varasti jopa viikkorahamme, vei televisiomme, kaiken. Dokasi kaiken aikaa silloin kun asui vielä kotona, alisti meitä ym perinteistä. Ja äiti kävi sitten eron jälkeen baarissa, olimme yksin pitkät yöt alle kymmenvuotiaina.
No, selvittiin siitäkin. Enpä ottaisi dokaavaa miestä itselleni.
Kiitos huostaanoton sekä niiden ihan oikeasti ja yhä edelleen välittävien työntekijöiden, joita lastenkodissa asui. Tänä päivänä mun perheeni elämä on rauhallista - joskin mun lapsiltani puuttuu puolet isovanhemmista, mutta se on heidän oma mokansa. Olen asettanut ehdot sille, että saavat tavata lapsiani, esim. humalassa tai krapulassa ei tarvitse tulla, puhutaan siististi, käyttäydytään ihmisiksi, eikä mun tai muidenkaan tämän perheen jäsenten tarvitse kuulla minkäänlaista haukkumista, väheksymistä tai alentavaa kommenttia omassa kodissaan. Samat säännöt pätevät kyllä muihinkin ihmisiin, niin miehen vanhempiin kuin kaikkiin sukulaisiin ja tuttaviin - mun vanhempani vaan eivät näihin ehtoihin suostu, joten ovat sitten pois pelistä.
Mä olen kyllä puhunut hyvinkin avoimesti lapsuudestani ja kokemuksistani, vaikka se usein ihmisiä hämmentääkin. Mun nähdäkseni ei kuitenkaan ole ihan tavattoman harvinaista, että elämä on lapsen/nuoren perheessä sellaista kuin mun lapsuuden perheessäni, mutta nämä asiat nimenomaan vaietaan kuoliaaksi. Siksi mä puhun ja tahdon puhua, koska niistä ei koskaan lakata vaikenemasta, jos rohkeimmatkaan eivät avaa suutaan. Tosin mä en ole rohkea, vaan lähinnä kova puhumaan, ja oivaltanut sen, että oli mitä oli, se ei oikeastaan ole minun häpeäni - virheet olivat vanhempieni tekemiä, eivät minun, eikä minun tarvitse vanhempiani suojella.
Olen nähnyt mikä on mahdollista, ja pyrkinyt sinnikkäästi siihen.
Sen sijaan että annoin rankan lapsuuteni nujertaa itseni, se teki minusta entistäkin vahvemman. Eikä minua enää mikään pikku juttu hätkähdytä tai järkytä.
Nykyään mulla on hyvä koulutus, vaikka lukurauhaa ei lapsena ollut, ja hyvä työ, kiva koti ja mukava perhe.
Vieläkin tulee hetkiä, jolloin tajuan miten hienon elämän olen itse itselleni onnistunut järjestämään. Hienoja hetkiä ovat myös, kun välillä havahtuu ajatukseen, että on hyvä ja arvokas ihminen ja oma elämä on upea juttu!
Näköjään minäkin selvisin, vaikka välillä mietitytti, että masennusko minut vei ja paskiaiset voitti. Mutta ei, onneksi ei!!!
Alkoholismi, väkivalta, itsemurha, tyhmiä aikuisia (ja nuoria), jotka eivät tienneet, mitä tekivät eivätkä ottaneet vastuuta itsestään saati minusta. Minut pelasti huostaanotto ja isän puolen sukulaiset. Ja nyt aikuisiällä psykoterapia.
Nyt minulla on ammatti, oma koti, poikaystävä ja suunnittelen jopa perhettä muutaman vuoden päähän. Ja uskon siihen, että minusta voi tulla hyvä äiti ja pikku hiljaa olen alkanut uskoa myös siihen, että olen ihan kiva ihminen ja minullakin on paikkani maailmassa ja joku arvo elämässä.
Minulla on sama juttu kuin jollain aiemmallakin kirjoittajalla: lapsillani ei tule olemaan isovanhempia minun puolelta. Mutta siihen minä en voi enää vaikuttaa. Onneksi on muita sukulaisia.
En puhu lapsuudestani puolitutuille tai tuntemattomille. Enkä ystävillekään, he kyllä tietävät asiasta, mutta en koe tarvetta nostaa sitä esille jatkuvasti. Tietysti on hyvä, jos joku puhuu ja kertoo. Itse koen vain saavani vähän tuijotuksia ja sääliä, minkä vuoksi vältän kertomasta asiasta esim. työpaikalla.
Tsemppiä ja voimia kaikille rankan lapsuuden kokeneille! Selviäminen on vaikeaa, mutta mahdollista!!
Sasuska
mutta meillä oli eloonjäämisprosentti 50%. veljeni kuoli (itsemurha), minä jäin henkiin.
elän lopun elämäni menneisyyden varjot niskallani alati viettelevän päihdeongelmani kera. :( ;(
olen ilmeisesti antanut samanlaisen lapsilleni, sillä poikani 9v makasi koulun jälkeen sohvalla ja totesi kuule äiti mä olen miettiny että kaikilla jotka ovat jotain on ollut ihan paska lapsuus, musta ei taida tulla yhtään mitään.
Herkuilla. Syön herkkuja. Sallin itselleni lohdutukseksi namuja :) hih
terv. itsekin rankahkon lapsuuden elänyt.
ja nyt kun olen tullut äidiksi, kaikki asiat tulee paljon mieleen ja kova työ pitää pelot poissa, etten toista virheitä. Käyn neuvola psykologilla säänöllisesti ja siitä psykoterapiaan. Halauan lapselleni onnelisen lapsuuden missä ei tarvitse pelätä, tulla haukutuksi, lyödyksi,.. päihdeongelmakin takana,... aion selvitä ja vähän jo olenkin voitolla :)
masennuslääkkeiden kera tosin....