Millaisena pidät äitiä, joka ei halaile, sano rakastavansa

joka ei ole itse saanut lapsena osakseen hellyyttä, ei osaa näyttää myönteisiä tunteitaan sanoin eikä teoin, mutta osoittaa välittämistään tekemällä hankintoja?

Tunnekylmänä,tunnevammaisena turhakkeena,jolta en ottaisi vastaan yhtään materiaa...

Oma äitini on juuri tällainen, ei koskaan kutsu käymään tai oma-alotteisesti tule meille. Asutaan samassa kaupungissa. Kun itse ihan tutkimusmielessä lopetin äidilleni soittelemisen, meni varmaan kolme kuukautta ennen kuin äitini otti yhteyttä. Silloinkin pyysi vain hakemaan jotain lapsille ostamiaan vaatteita tms. Rahaa työntää, mutta muuten ei osallistu. Vaikea lapsuus lienee osasyynä, mummoni todella kylmä ihminen ja ikuinen valittaja ollut aina. Äidin kaikki muut siskot ihan eri maata, en tiedä mikä äitini on katkeroittanut kun ei ikinä ole mitään lapsuudestaan puhunut. Paitsi maininnut joskus miten ankeaa kaikki silloin oli.

joka ei ole itse saanut lapsena osakseen hellyyttä, ei osaa näyttää myönteisiä tunteitaan sanoin eikä teoin, mutta osoittaa välittämistään tekemällä hankintoja?

Ei ole kuin kännissä sanonut että rakastaa.

En muista hänen halanneen tai leikkineen.

Hänellä ei ole rahaa ostaa lapsilleni roinaa mutta on läsnä.



Soittaa minulle, minä hänelle.

Mutta rakkaudesta ei puhuta. Tiedän että hän rakastaa. Olisi hieno jos hän sen sanoisi. Että on ylpeä minusta (vaikken mitään erityistä ole sinänsä tehnyt, mutta vaikka noi lapset).

Joskus miettinyt että miltä se tuntuu jos vaan sanoisi äidille että olet rakas!



Omille lapsille osoitan hellyyttä, sillä usein leikittelenkin: lopeta heti tai tulen ja pussaan märäksi! ;)



Minut tekee onnelliseksi ottaa lapsia syliin, halata ja kertoa rakkaudesta. Eikä mikään maailmassa ole niin ihanaa kuin 3- vuotias joka sanoo RAKASTAN SUA!

rakastavansa, ei ota syliin, ovat mustasukkaisia lasten ja lastenlasten saamasta huomiosta ja paljon muuta. Maailmaan mahtuu tunnekylmiä ja esim. persoonallisuushäiriöisiä, narsistisia ym. ihmisiä, myös äitejä.

Vai onko 70-luvulla syntyneillä äitejä, jotka olisivat sanoneet rakastavansa, halanneet? Luulenpa että sellainen äiti oli enemmänkin poikkeus kuin sääntö. Ei meillä ainakaan.

ihan normaalina -70l äitinä. Tiedän, että äitini rakastaa, mutta ei vaan kuulunut tapoihin halailla eikä sanoa rakastavansa. En minäkään koskaan sano lapsille, että rakastan heitä, osoitan sen leikkien heidän kanssaan, huolehtien heistä hyvin jne. Ja osoitan muuten sanallisesti. Halailen ja sylittelen kyllä paljon.



Mutta jos ei halua olla tekemisissä, ei ole kiinnostunut yhdessä olosta, siinä varmasti on etäisyyttä ja kylmyyttä.

Meillä äiti ei myöskään lapsilleen sanonut, että rakastaa ja halauksiakin tuli tosi harvoin. Itse asiassa en muista yhtään halausta, mutta muutama kuva on todisteena... liekö sitten ainoat kerrat olleet. En kuitenkaan muista lapsuuttani onnettomana.



Kerran sanoi, kun näki minun hellivän poikaani ja sanovan "rakastan", että hän ei ole ikinä osannut tehdä omille lapsilleen noin, kun ei hänellekään ole oma äiti tehnyt. Tämän sanoessa äidillä oli kyyneleet silmissä, joten tunsi joko aitoa surua tai syyllisyyttä. Lapsuuden hellyydenpuutteen vuoksi olenkin päättänyt olla tässä asiassa äitini vastakohta ja sanoa vähintään kerran päivässä rakastavani sekä aina hyvää yötä toivottaessani. Äitini ei ikinä myöskään toivottanut hyvää yötä...



Nyt kyllä hellii lapsenlapsiaan ja myös tuttavaperheiden lapsia, sanoo rakastavansakin, mutta meille omille aikuisille lapsilleen ei tunteita näytä edelleenkään. Kehujakin on edelleen turha odottaa, kuten lapsenakin. Vaikea kai se on nyt sitten aloittaa hellyyttä näyttämään. Toisaalta me lapset halaamme häntä vain onnitellessa, koska ei muutoin tunnu luonnolliselta. Surullista, mutta totta.

Tiedän (tai ainakin haluan uskoa), että välittää meistä lapsista. Vaikka vanhin meistä onkin se tärkein (ainut, jonka on tosissaan halunnut, me kaksi muuta ollaan vahinkoja ja ainakin minä tiedän sen).



Äiti odottaa meitä kyllä luokseen kylään, muttei itse käy meillä kuin pyydettäessä. Tämä ärsyttää minua suunnattomasti, koska käy kyllä tuttavaperheensä luona montakin kertaa viikossa. Asutaan kaikki 30 km säteellä toisistamme ja ajaa autoa, joten pääsisi myös meille.



Sanoisin siis, että ap:lla äitinä suuren ikäluokan kasvatti, joka ei ole oppinut hellyyttä kotoaan. Menikö metsään? Jos meni, niin sitten on jonkinlaista tunnekylmyyttä.

En ole saanut lapsena rakkautta osakseni. Äiti ei leikkinyt, ei halannut, pussannut puhumattakaan että olisi sanonut rakastavansa.



Nykyäänkää äitini ei käy meillä, ei soittele, eikä pyydä kylään. Lapsenlapsiaan pyytää joskus hoitoon. Kyllä tekee pahaa :(

miksi ei voi vain sanoa rakastavansa.

(tarkoitin tätä teille nykyajan äideille, jotka eivät ilmase sanoin rakkautta... niin miksi?)

itse sanon joka ilta lapsille ja muutenkin näytän että rakastan ja välitän.



olen synt 70-luvun lopulla ja oma äiti on aina ollut rakastava. isä taas ei... on ollut töissä ja viikonloput "rentoutunut" alkon parissa. ei ole juurikaan isänä ollut, komennellut kyllä. muuten veiläkin niin hakala tapaus, etten halua enää pitää yhteyttä. mutta ensisijassa olen hänelle katkera juuri tästä rakkauden-osoittamisen-puutteesta.

Kuulostaa just mun äidiltä. Ei mulla ole koskaan ollut epäilystäkään ettenkö olisi rakas ja tärkeä äidilleni vaikka hän ei ole rakkauttaan huudellutkaan. Me mennään käymään kun mennään. Ei siihen eri kutsua tarvita. Välimatkaa on 200 kilometriä ja hänelläkin lauma hevosia huollettavana joten ei sitä vaan oteta ja lähdetä.

Äitini lähettää postissa lapsenlapsilleen yllätyspaketteja/rahaa.

Pidän äitiäni erittäin hyvänä äitinä ja nyt kun olen aikuinen ja omia lapsia suhteemme on mitä suuremmassa määrin syvää ystävyyttä.