Lue keskustelun säännöt.
Voi helvetti millainen äiti olen :, (
16.02.2008 |
Autistilapseni sai hirvittävän raivarin ruokapöydässä ja alkoi kirkua ja heitellä astioita.
Hermostuin ja kiljuin hänelle takaisin, lapsiressu tietysti pelästyi.
Sitten menin toiseen huoneeseen ja soitin ystävälleni jolle sanoin, että laitan tuon lapsen laitokseen kun en jaksa.
Enhän minä sitä tarkoittanut, ja siitä, että menin kiljumaan lapselle, on nyt kamala olo.
Nyt on kaikki hyvin, lapsen kohtaukset menevät aina nopeasti ohi, ja yleensä osaan hillitä itseni ja rauhoitan lapsen syliotteessa. Joskus taas alan itsekin kiljumaan kuin hullu. Sen jälkeen tunnen itseni kelvottomaksi.
Kommentit (15)
Minula on kokemusta ja ei siihen tarvita edes mitään diagnoosia, joka teillä onkin! sinuna soittaisin sos. toimistoon, tukihenkilökin on mahdollinen, joka olisi lapsesi kanssa 4-8h kuussa.
t. 5 ja tukihenkilö
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos hermostuu lapselleen, tarvitsee tukiperheen. Hei haloo! Tuolla kriteerillä yli 99 % suomalaisvanhemmista tarvitsisi tukiperheen. Se kuuluu normaaliin elämään ja lapsi on otettava mukaan siihen normaaliin elämään. Ei lasta voi pitää loputtomiin pumpulissa ja elää jotain lapsille tarkoitettua kulissielämää sen takia, ettei lapsi vaan järkyty. Sääliksi käy näiden " täydellisten äitien" lapsia.
ja sain käsityksen että hän on väsynyt ja yksin. EI tukiperhettä annetakaan heppoisin perustein ja ok jos aop ei koe tarvitsevan sitä.
Mutta itse ainakin koin tarpeelliseksi kertoa mitkä voivat olla mahdollisuuksia, ja kyseessä ihan puhas auttamisen halu!!!
T. tukiperhe
ettet ole " paha" tms kun sulla kuitenkin tulee syyllisyydentunteet tapahtuneesta.
Mutta kannattaa lähtee vaan tilanteesta pois vähäks aikaa,ilman että alkaa huutamaan lapselle.
Tuosta satunnaisesta huutamisestani kannan kyllä hirvittävät tunnontuskat.
Minähän olen äiti, aikuinen, jonka pitäisi olla lapselle esikuva ja turva. ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mä karjun välillä meidän hyvinkin tottelevaiselle ja kiltille kohta kolmevuotiaalle kun se syystä tai toisesta hankala ja kiukuttelee.
Kamalaahan se on, ja tulee tosi ikävä olo, mutta joskus niin vaan käy eikä se tee kenestäkään huonoa vanhempaa. Musta huono vanhemmuus on jotain ihan muuta kuin että välillä menee hermo, suuttuminen on inhimillistä ja väistämätöntä, ja opettaa myös osaltaan lapselle, että aikuisilla(kin) on rajansa.
Fyysisen väkivallan kohdalla kulkee sitten mulla ehdoton raja.
Eihän äiti saa koskaan suuttua eikä hermostua, puhumattakaan siitä että korottaa ääntänsä!
Äiti hymyilee lempeästi ja näyttää lapselle vain positiiviset tunteensa, muista se, ap!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
5 ei koskaan huuda lapsille? Ei sellasta äitiä olekaan joka ei joskus hermostuisi niin että huutaa.
Olen luonteeltani muutenkin aika kipakka, mutta lapselle en haluaisi hermostua.
Joskus vain unohdan, että olen " aikuinen" ja käyttäydyn itsekin uhmaikäisen tavoin : (
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta tätät eivät tajua ne, jotka eivät autisteja tunne. Tsemppiä ap.
Keskustelu on se joka auttaa ja saa lapsen ymmärtämään. Mitä hän voi tajuta naama punaisena huudosta.
Aloittajalle sanoisin että kannattaisi ottaa tukiperhe vaikka kerran kuussa ja saisit olla ja viettää omaa aikaa.
Lapsille ei huudeta olivatpa terveitä tai varsinkin sairaita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikä tuon ap:n kuvailema tapaus taida edes riittää tukiperheen saamiseksi.
Lähes jokainen äiti suuttuu joskus, ja lapsellekin saa näyttää välillä myös negatiivisia tunteita!
Suomessa pitää olla niin hillitysti eikä negatiivisia tunteita varsinkaan saa näyttää. Ei ihme, että itsemurhat on niin yleisiä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äitini sanoi aikanaa neuvolassa lyövänsä lapiolla päähän mun pikkusiskoani (kehitysvammainen). Ei otettu meitä lapsia huostaan, vaikka ihan " viranomaiselle" äitini tuon uhkauksen esitti...
Hän oli vain väsynyt, isäni oli paljon poissa töidensä takia ja äitini oli minun ja kehitysvammaisen siskoni kanssa pitkälti keskenään. Väsytti varmasti, en edes halua ajatella, mitä itse vastavassa tilanteessa tekisin. Uhkauksesta huolimatta äitini rakastaa meitä kaikkia (sittemmin vielä yksi sisko tuli minulle, eli meitä on 3 kaikenkaikkiaan) lapsiaan enemmän kuin mitään muuta ja tuolla " erityislapsella" on aivan erityinen paikka hänen sydämessään (juu, ihan on elossa ja aikuinen, ei ole kukaan kumauttanut lapiolla, paitsi ehkä minä hiekkalaatikolla...). Ihan kotona kaikki asuttiin, kunnes oli aika lentää pesästä ja yhä ollaan lämpimissä väleissä äidin kanssa...
Kyllä sillä hyvälläkin äidillä joskus palaa pinna ja lapselle huutaa. Myös tuo, että sanot " laittavasi lapsesi laitokseen" on käsittääkseni melko tavallinen " uhkaus" erityislasten vanhemmilta... siis tavallinen siinä mielessä, että tunnen useita " vammaisten" lasten vanhempia ja lähes kaikki heistä ovat joskus tuon asian sanoneet ääneen. Tämä ei siis ole mikään jokapäiväinen uhkaus, mutta joskus vaan väsyttää.
Sinä kuitenkin tajuat itse tehneesi väärin ja kadut tekoasi. Varmaan pyydät myös lapseltasi anteeksi tekoasi ja selität, että äiti teki nyt väärin, kun menetti malttinsa... Tuo syyllisyydentunne kertoo sinusta äitinä paljon enemmän hyvää kuin se, että huusit lapsellesi, kertoo sinusta pahaa...
Tsemppiä ap ja paljon jaksamisia!!!!
Itselläni kehitysvammainen lapsi autistisilla piirteillä ja kilahdan minäkin. Aivan varmasti kilahtaa monet muutkin kehitysvammaisen tai autististen vanhemmat.
Meillä ainakin se ulina ja rääkynä on sanoinkuvaamattoman ärsyttävää.