Miksi lapsettomien pitäisi vain " jatkaa elämäänsä" ?

Eivätkä ole kelvannut kenenkään muunkaan neuvot, joten näin se vaan on, että ap on päättänyt, että hänen elämänsä on menetetty ja siihen ei kellään ole mitään sanomista.



Jos nainen on oikeasti päättänyt luovuttaa ja valittaa vain elämänsä kohtaloa, niin ihan tosissani meinaan, että sitä ei yksikään mies kovin pitkään jaksa kuunnella.

Kohta siis ap:lla ei ole sitäkään lohtua ja tukea enää tarjolla.



Kannattaako siis koko elämä hukata ja pilata, sen sijaan, että yrittäisi selvitä tilanteesta ja jatkaa elämäänsä?



Tylyä, mutta totta.



T. 62

Lapsettomuutta on niin monenlaista. Kaikkia näitä joku pitää " lapsettomuuden" määritelmänä:

- ei tule raskaaksi luomukeinoin

- ei tule raskaaksi mitenkään

- ei saa biologista jälkeläistä (sijaissynnyttäjänkään avulla)

- ei saa elää lapsiperheen elämää



(varmaan unohtui vielä jotain)



Tuo lapsiperheen elämän eläminen on ainakin monella ihan valintakysymys. Moni ei halua lähteä adoptioprosessiin vaan haluaa ihan omasta ruumiista synnytetyn lapsen syliinsä synnäriltä lähtien. No okei, selvä juttu. Joillekin se on tosi tärkeää. Sitten on niitä, joille siittäminen, raskaus ja synnytys eivät ole sinänsä tärkeitä asioita, vaan tärkeämpää on päästä elämään perhe-elämää. Selvä juttu sekin, se on heidän arvomaailmansa.



Minua ainakin ärsyttävät lapsettomat, jotka valittavat VUODESTA TOISEEN kun ei ole lasta, jonka kanssa kokea asioita, tehdä juttuja, olla lapsiperhe... eivätkä suostu harkitsemaan adoptiota. Sori vaan, mutta ärsyttää. Johtuu varmaan siitä, että se tarkoittaa myös sitä, että he eivät pidä minua lasteni oikeana äitinä eivätkä perhemuotoamme sen parempana kuin lapsettomuudessa kärvistelyä.

että adoptio ei todellakaan sovi kaikille, eikä se ole lapsettomuuden hoitokeino. Enkä koe mitenkään itseni arvosteluksi sitä, että joku muu ei tähän lähde. Enkä itse ikinä tuputa sitä kenellekään, kerron kyllä, jos kysytään.



(No, tosin en varsinaisesti tuntemattomalle riemurinnoin hellepäivänä esimerkiksi R-kiskan jonossa lasteni kuullen, mutta muuten siis.)



t. kahden lapsen adoptioäiti

Ihanaa että joku pystyy käsittelemään asiaa noinkin, maailma kun on pullollaan lapsia, joille ei rakkautta vanhemmiltaan riitä.

Vierailija:

lapsettomuudesta johtuen aion tuhlata rakkauttani ja hellyyttäni niihin keiden vanhemmat ei ymmärrä onneaan, eli alan sijaisvanhemmaksi heti kun sen aika on.

Se on vähän sama jos elää elämänsä sinkkuna ja vain sen kautta että sitä puolisoa ei ole. Tai vähävaraisena, ja koko elämä määrittyy vain sen kautta, että rahaa ei ole.



Totta kai nuo asiat vaikuttaa, mutta kuinka paljon, se on ihan itsestä kiinni. Kukaan ei saa elämässään kaikkea, ja se on vain hyväksyttävä.

Joku jo kysyi, että mitä ap sinä haluaisit meidän tekevän, sanovan tai näkevän?



Ensinnäkin ei kukaan voi ymmärtää täysin toista kun elää omaa eikä toisen elämään. Voi vaan samaistua ja yrittää ymmärtää. Varmaan kaikki, joiden kommenteista olet eri mieltä tai jotka sinua ovat yrittäneet tukea ovat tehneet sen parhaalla osaamallaan tavalla. Et voi vaatia muilta enempää.



Sitten karumpi totuus on se, että kaikki nuo ajatukset ovat omassa päässäsi, omien korviesi välissä. Niihin ei voi vaikuttaa kukaan muu kuin sinä itse. Vain sinä voit vaikuttaa siihen miten haluat tämän lyhyen elämäsi käyttää.



Turhaan minä mitään korulauseita tähän kirjoitan tai yritän rohkaista tai " ymmärtää" , sillä mikään eläytyminen, tukeminen, tsemppaaminen (tai mitä ikinä kaipaatkin) ei auta, ellet halua sitä itse.



En sano, että lapsettomuus olisi asia johon voi itse vaikuttaa, mutta se miten se itseesi vaikuttaa on sinun oma valintasi.

Minulla on suuri suru ja kyttään koko ajan, mitä muut sanovat. Muiden pitäisi lopettaa elämänsä kun minä kuningatar suren tätä asiaa.



Pikkuhiljaa on omasta elämästä tipahdelleet nämä toivottomat surkuttelijat pois. En jaksa ja ei riitä aikaa alkaa jauhamaan tätä samaa asiaa aina uudestaan ja uudestaan. Kun ei voi lohduttaa millään kun heti tullaan silmille.

Siinä samana aikana kun olen ystäviäni lohduttanut, on oma vauvani meinannut kuolla. Olimme teholla 2 viikkoa, mutta se ei ollut oikea suru kai. Nämä lapsettomat ystävät vain muhivat omassa paskassaan ja kukaan ei ollut valmis tukemaan minua. Kun heillä kuningattarilla oli ainoa oikea suru.

Vanhempieni kuollessa oli aivan sama asia. Se ei ollut tarpeeksi iso suru lapsettomuuden rinnalla.



Oli pakko sanoutua irti näistä toivottomista itsesäälissä ja katkeruudessa vellovista ihmisistä, jotka eli sillä katkeruudella. Omat voimavarat eivät enää riittäneet.



Itse olen monen surun jälkeen joutunut jatkamaan elämää. Ei ole ollut aikaa jäädä vellomaan itsesääliin.

lapsettomuussuruaan ystävilleen koko ajan. Itselläni tarve puhua ystävälle tuli vasta kun olimme yrittäneet useamman vuoden ja sen jälkeen alkanut raskaus päättyi keskenmenoon. Tästä keskenmenosta ja miten pahalle se tuntui kaiken odotuksen jälkeen puhuin parille ystävälle, kerran tai kaksi aihetta käsiteltiin ja sitten olin sen ylitse päässyt. Se, että takana on vuosia lapsettomuutta ei siis automaattisesti tarkoita sitä, että ystävät olisivat vuosikausia olleet jatkuvassa, raskaassa kuuntelijan roolissa. Ihan samalla tavalla minäkin kuuntelen ystäväni vuodatusta miten raskasta on valvoa korvatulehduksisen lapsen kanssa - se on sitä ystävyyden vastavuoroisuutta, ei saa siis päätyä siihen että toinen aina vuodattaa ja toinen kuuntelee vaan tasapaino toki asiassa.

ja lapsettomaksi jää (jo reippasti yli 40 nyt). Erilaisista taloudellisista ja terveydellisistä syistä ei ole kelvannut adoptiovanhemmaksi.



Tiedän etää hän on siitä pahoillaan mutta ei hän siitä koko ajan puhu.. ihmettelen mikä juttu tämä on että lapsettomat muka koko ajan vain jauhaisivat sitä. Ehkä joku jossain, mutta ei kyllä kaikki.

surua kuin esim. läheisen kuolema. Useimmilla lapsettomilla elää toivo biologisen lapsen saamisesta varsinkin jos diagnoosi on selittämätön lapsettomuus. Missä vaiheessa lapsettoman siis pitäisi aloittaa varsinainen parantava surutyö? 3, 10, vai 15 vuoden yrittämisen jälkeen? Sitten, kun vaihdevuodet alkavat? Silloin useimmat ovat jo liian vanhoja adoptoimaan. Adoptio on ihan oma prosessinsa, jonka aikana biologisen lapsen yrittäminen ja hoidot tulee lopettaa.

a) joko päättää elää elämäänsä lapsettomana

b) tai päättää hankkia ei-biologisen lapsen ja elää elämää lasten kanssa



Elämä jatkuu joka tapauksessa. Ei siihen yhden perheen ahdinkoon tarvitse kenenkään muun mennä mukaan. Empatiaa voi tuntea ja voi yrittää lohduttaa, mutta ei sinne toisen suohon tarvitse upota.





(kyllä, olen käynyt lapsettomuusasian läpi)

Mukava huomata, että aihe herättää keskustelua, ihan asiallistakin sellaista. Minä toivon vain hyväksyntää, en muuta. En kaipaa sääliä, lohduttelua tai olkapäätä, johon itkeä. Haluan vain, että läheiset hyväksyvät, että olen toinen ihminen enkä uskoakseni tästä muuksi muutu. Lapsettomuus tuli osaksi minua ja miestäni ja se ei voi olla vaikuttamatta meidän loppuelämäämme.



Ehkä se, että en kaipaa mitään sääliä tai puhekaveria, on yksi sellainen asia, jota ei ymmärretä. En halua jakaa tätä asiaa kavereitteni kanssa. Minulle riittää, että keskustelun asiasta mieheni kanssa, jonka kanssa meillä on aivan loistava suhde (kiitos vain sinulle, suhteemme epäilijä). Lapsettomuus on yhtä lailla muuttanut miestäni ja yhdessä ymmärrämme toisissamme tapahtuneet muutokset.



Meillä on toki elämässä muutakin kuin lapsettomuus. Matkustamme paljon, meillä on koira, hellimme toisiamme, sisustamme kotia, laittelemme pihaa uudessa talossamme, molemmat luovat uraa. Elämä on kaikin puolin muuten täydellistä, mutta lapsi uupuu.



Ja anteeksipyyntöni niille, joiden mielestä kirjoitukseni ovat valittamista ja itsesääliä. Mielestäni en ole valittanut tai kieriskellyt itsesäälissä, vaan olen todennut asiat niin kuin ne ovat, kaunistelematta ja liiottelematta. Mutta taitaa se vain olla niin, että nyt ollaan niin kipeiden ja vaikeiden asioiden kanssa tekemisissä, että ihmiset eivät halua lukea tai kuulla tällaisista asioista ja syyttävät mieluummin kirjoittajaa tai sanojaa valittamisesta ja säälinkalastelusta. Harmin paikka.

Vierailija:

Minulla on suuri suru ja kyttään koko ajan, mitä muut sanovat. Muiden pitäisi lopettaa elämänsä kun minä kuningatar suren tätä asiaa.

Pikkuhiljaa on omasta elämästä tipahdelleet nämä toivottomat surkuttelijat pois. En jaksa ja ei riitä aikaa alkaa jauhamaan tätä samaa asiaa aina uudestaan ja uudestaan. Kun ei voi lohduttaa millään kun heti tullaan silmille.

Siinä samana aikana kun olen ystäviäni lohduttanut, on oma vauvani meinannut kuolla. Olimme teholla 2 viikkoa, mutta se ei ollut oikea suru kai. Nämä lapsettomat ystävät vain muhivat omassa paskassaan ja kukaan ei ollut valmis tukemaan minua. Kun heillä kuningattarilla oli ainoa oikea suru.

Vanhempieni kuollessa oli aivan sama asia. Se ei ollut tarpeeksi iso suru lapsettomuuden rinnalla.

Oli pakko sanoutua irti näistä toivottomista itsesäälissä ja katkeruudessa vellovista ihmisistä, jotka eli sillä katkeruudella. Omat voimavarat eivät enää riittäneet.

Itse olen monen surun jälkeen joutunut jatkamaan elämää. Ei ole ollut aikaa jäädä vellomaan itsesääliin.

Sinä olet tässä se, joka ylentää itseään. SINUN surusi on kaikkein tärkein. Luuletko, ettei lapsettomilta kuole vanhempia? Tai ettei heidän elämässään ole muuta surua?

Kasva aikuiseksi.

muutoksia ystävissään (positiivisistakaan syistä kuten esim. uuden erilaisen vaativan ammatin myötä). Siinä ikään kuin ryhmädynamiiikka särkyy, ei voida mennä enää samaa rataa. Niinpä he usein sanovat erilaisia ' palauttavia' kommentteja.



Mutta vuosien saatossa kaikki ihmiset muuttuvat - eri syistä. Joskus dramaattisestikin. Silloin ystävyyssuhteet joutuvat testiin.



Ap, kaikilla ihmisillä tulee jossain elämänvaiheessa surua. Joskus tapahtumat ovat niin järkyttäviä (yhtäkkiset läheuisen kuolemat, isot kolarit joissa kuolee monta tms) että ihmiset kokevat sen jälkeen muuttuneensa lopullisesti, kuin toiseksi ihmiseksi. Monet niistä jotka eivät ymmärrä sinua tänään, ymmärtävät ehkä vuosien kuluttua, kun elämänkokemus karttuu.

vaan kun hänen tätä oikeata elämää elävä lapsensa meinasi kuolla, niin eivätpä nämä ystävät olleet hänen tukenaan. Jatkoivat vaan oman lapsettomuutensa voivottelua.

Kumpi on oikeasti suurempi menetys? Kumpi lapsen kuolinkamppailun hetkellä tarvitsee enemmän tukea?



Ehkä niillä valittajalillakin on surunsa, mutta he ovat unohtaneet kaiken ja kaikki muut ja keskittyvät vain omaan itseensä ja omaan suruunsa.

yhtä hyvin ne aiemmin tuetut olisi voineet olla jostain ihan muista ongelmista kärsiviä, joilla ei riitä sille tukijalle empatiaa silloin kuin pitäisi. Yksipuolisuus tuen antamisessa ja saamisessa on väärin on syy mikä vaan.

Vierailija:

vaan kun hänen tätä oikeata elämää elävä lapsensa meinasi kuolla, niin eivätpä nämä ystävät olleet hänen tukenaan. Jatkoivat vaan oman lapsettomuutensa voivottelua.

Kumpi on oikeasti suurempi menetys? Kumpi lapsen kuolinkamppailun hetkellä tarvitsee enemmän tukea?

Ehkä niillä valittajalillakin on surunsa, mutta he ovat unohtaneet kaiken ja kaikki muut ja keskittyvät vain omaan itseensä ja omaan suruunsa.

Ei tasan mitään järkeä. Kertoo aika paljon ihmisen henkisestä tasosta, jos tällaisia asioita pitää alkaa vertailla.

Ei sitten mieleen juolahtanut, että ehkä tällä lapsettomalla ystävälläsi ei ollut voimavaroja oman lapsettomuushelvettinsä aikana tukea sinua. Ymmärrän kyllä, että empatiaa ja tukea jaksavat antaa sellaiset henkilöt, joilla elämä on kunnossa. Mutta jos oma elämä on sekaisin, niin ei valitettavasti välttämättä riitä voimavaroja tukemiseen.

Totta kai suru on erillainen, ja kummallakin se suru on, mutta kyllä tässä tapauksessa on selvää, että jos toisen lapsi on kuolemaisillaan, niin se on HÄN (lapsen äiti), joka kaipaa lohtua, eikä suinkaan se " tyhjästä" valittaja!!!



Tai, jos vanhemmat kuolee, eli konkreettisesti kokee menetyksen, niin se on sillä hetkellä suurempi suru, kuin yksikään lapsettoman monivuotinen narina.

kävin itse läpi aika kauhean jutun pari vuotta sitten. ja silloin kyllä sellaiset ihmiset, jotka olivat itse kokeneet kovia, osasivat olla empaattisia.



Suurin osa kyllä kasvaa vastoinkäymsiten myötä.