Miksi lapsettomien pitäisi vain " jatkaa elämäänsä" ?

Vierailija:

onhan selvää, että kun perheeseen syntyy lapsi, niin se lapsi kasvaa, tilanteet muuttuvat ja nämä asiat vievät vuosia. Se lapsi on elämässä joka päivä mukana ja kehittyy ajan myötä.

Syntymätön lapsesi ei ole arjessa mukana, eikä sen takia muuta elämää.

Se muttaa sinua ja on sinulle kasvun paikka jota selvästi näytät tarvitsevan!

että se on jo muuttanut. En ymmärrä, miksi tässä kasvun paikkaa tarvitaan. Ei tämä ole ainoa kamala asia, mitä minulle on tapahtunut, mutta tämä on ylivoimaisesti kamalin. Tottakai olen menettänyt. Olen menettänyt unelman perheestä, jota en voi ikinä saada. Tietysti se muuttaa ihmistä, ihan kuten lapsen saaminenkin.

ap

Vierailija:

Pikemminkin pahentaa, jos muilla(kin) menee kehnosti. En ole ikinä ymmärtänyt tuota vertailumetodia - tuntuu ihan sosiaalipornolta!

Jos mennään tarpeeksi kauas, vaikkapa Darfuriin, niin varmaan löydämme maailman pahiten kärsivän ihmisen. Mutta ei se omaa surua vähennä millään lailla.

ap

Vierailija:

Kannattaa harkita terapiaa jos ei pysty jatkamaan elämää ja löytämään muita ilon lähteitä kuin syntymätön lapsi,,,

vaan minusta ehkä ne ihmiset, jotka eivät voi hyväksyä sitä, että näin suuri suru muuttaa elämää, voisivat mennä terapiaan. Tai ehkä katsoa edes peiliin ja miettiä vähän.

ap

Vierailija:

Ilmeisesti olet tehnyt tätä jo pitempään ja sen takia olet saanutkin kuulla tästä elämän jatkamisesta ja jatkumisesta.

Olet aikuinen ihminen, mieti, mitä voit tehdä, jotta elämäsi paranisi.

Mielestäni on aikuista käytöstä hyväksyä muuttunut tilanne ja jatkaa elämää sen pohjalta. Mutta toivoisin, että muutkin pystyisivät hyväksymään tilanteen ja ymmärtäisivät, etten mitenkään voi olla enää se sama ihminen kuin ennen.

ap

Että muutkin kanssasi surkuttelisivat, kuinka surkeaa ja surullista elämäsi onkaan, kun olet lapseton. Ehkä ihmiset yrittävät vain " olla normaalisti" ja etsiä positiivisia puolia, eivätkä halua sinua enempää masentaa. Ehkä tulkitset sen sitten niin, etteivät he ymmärrä, eivätkä haluakaan ymmärtää tuskaasi.

Vierailija:

Että muutkin kanssasi surkuttelisivat, kuinka surkeaa ja surullista elämäsi onkaan, kun olet lapseton. Ehkä ihmiset yrittävät vain " olla normaalisti" ja etsiä positiivisia puolia, eivätkä halua sinua enempää masentaa. Ehkä tulkitset sen sitten niin, etteivät he ymmärrä, eivätkä haluakaan ymmärtää tuskaasi.

En, vaan hyväksymään. Ihmiset loppujen lopuksi sietävät melko huonosti muutoksia. Niitä ei haluta nähdä lähimmäisissä.

ap

-Entinen lapseton-





ps. Ap:lle voimia ja jaksamista

helpottaa jos siitä päättää irrottaa otteensa ja suunnata energiansa muihin asioihin. Tämän tekeminen ei toki ole helppoa, mutta se on ihmeen vapauttavaa! Me lopulta monen vuoden jälkeen luovutettiin, lopetettiin hoidot ja päätettiin että hyvähän meidän on kahdestaankin olla, voidaan matkustella yms. - Ja sitten kävi se " klassinen" eli olinkin pian sattumalta raskaana!



Kovasti toivon voimia ja jaksamista kaikille lapsettomille, katkeruutta kannattaa välttää viimeiseen saakka koska se ei edes helpota omaa oloa ja muille päin vasta kamalalle tuntuukin. Itse olen siitä " ylpeä" että kaikkina mustina lapsettomuuden vuosina en koskaan katkeroitunut niille ihmisille, jotka ympärillä synnytti lapsen toisensa jälkeen vaan nautin näiden lasten seurasta.

ja sitä voi muut odottaa. Siis jossain vaiheessa.



Mulla on ystävänä ex-lapseton, joka sai lapsen. Edelleen jotenkin jähmettynyt siihen suruunsa ja kaunaansa, että maailma kohteli niin kaltoin. Näkee edelleen kaiken senaikaisin kakkuloin.



Siksi minusta niitä tuntemuksia voisi olla hyvä työstää - ettei siihen suruunsa takerru niin, että se muuttuu luonteenpiirteeksi!

Olen sellainen ihminen, että mietin todella tarkkaan sanomisiani ja sanomattajättämisiäni.



Vähän hirvittää kun ihmiset vastoinkäymisen kohdatessa (lapsettomuus tai mikä muu tahansa, on niin laaja ystäväpiiri, että monenmoista löytyy) ovat niin tarkkoja siitä, mitä heille saa sanoa ja mitä ei. Ja sitten toinen samassa tilanteessa oleva taas kaipaa juuri sitä, mitä toinen pitää loukkaavana tms.



Olen kohta siinä tilanteessa, etten uskalla sanoa mitään kenellekään... Ja tiedän minua pidettävän sosiaalisesti taitavana sekä empaattisena ihmisenä.



Tässäkin ketjussa lapsettomat itse toistavat näitä kliseitä " antaa tilaa surulle" ja " hyväksyä suruni tai muuttumiseni toiseksi ihmiseksi" . Mitä ihmettä näillä konkreettisesti tarkoitetaan? Mitä saa ja ei saa sanoa/tehdä? Ja nyt jos saamme yhden ohjeen, niin sama ei päde toisessa tilanteessa...



Itse olen ollut tukemassa ystäviäni esimerkiksi lapsettomuuden, keskenmenon, sairauden, eron tms. puitteissa ja koko ajan siinä on veitsenterällä, ettei loukkaisi toista. En kyllä ole semmoinen tyyppi, että ajattelisin, että " nokka kohti uusia haasteita" tai " elämä jatkuu, olet niin nuori" , eli mielestäni ymmärrän sen, että surulle pitää varata tilaa ja aikaa. Silti joku lause tai sana saatetaan tulkita niin, etten salli toisen surra. Esimerkiksi tilanteessa, jossa toinen on sanonut itse jotain valoisampaa tilanteestaan ja minä vastaan siihen kannustavasti, niin jo se taas voi olla väärin.

On vain kovin ikävää jos juuttuu katkeruuteen niin ettei voi enää koskaan olla mistään onnellinen kun ei saanut sitä yhtä asiaa minkä halusi tai että muut kanssaihmiset joutuvat koko ajan olemaan veitsenterällä. Jos tällaista ihmistä lohduttaa niin se on väärin koska on sanonut väärillä sanoilla eikä toinen voi ymmärtää kun ei itsellä ole sama tilanne ja lohduttaminen vähättelee omaa surua, ja jos häntä ei lohduta niin taaskin toinen on välinpitämätön ja julma eikä ymmärrä.



Se helpottaisi usein jo paljon, että huomaisi muiden ihmisten yleensä tarkoittavan hyvää.

antaa, että miten pitäisi reagoida - aina joku pahoittaa mielensä sellaisesta, josta toinen voi saada lohtua.



Itselleni paras lohdutus lapsettomuuden / keskenmenon parissa oli välittävä kuunteleminen - ei tarvinnut sanoa mitään, kaveri vain pyysi teelle ja antoi minun vuodattaa tarjoamatta mitään " patenttiratkaisua" tilanteeseen. Tärkeintä oli se, että ystävä osoitti pitävänsä suruani aitona (ei vähätellyt sitä) ja antoi minun surra kun siltä tuntui.



Satuttavia kommenteja olivat mm. lähisukulaisen into kertoa keskenmenon jälkeen miten nopeasti hän tuli sen ja sen ikäisenä raskaaksi (!!!). Olipa tosi lohduttava tieto että häneltä se kävi helposti... Ei kannata myöskään sanoa " tiedän miltä sinusta tuntuu" ellei TOSIAAN ole itse kokenut samoja suruja - siltikin eri ihmiset on voinut kokea tilanteen eri tavalla, toinen kevyemmin ja toinen raskaammin.

itselläni on ollut yksi hyvin suuri ja järkyttävä suru (ja tietty muita pienempiä). Sen jälkeen aloin ajatella, että tästedes otan itse aina riskin.



Jos jollakin läheisellä on paha paikka, pidän yhteyttä, puhun hänelle ja otan sen riskin että sanon jotain todella typerää.



Sillä minulle pahimpia olivat ne ihmiset jotka järkyttyivät tilanteestani niin että vaikenivat täysin ja vetäytyivät pois.

että senikäisenä se raskautuminen on helppoa tms.

kuluttaa koko loppuelämänsä siihen että pelkästään suree katkerana, joka kerta kun näkee lapsen tai kuulee jonkun olevan raskaana, katkeroituu ja itkee joka ilta vuosikymmenet peräjälkeen.



Kukaan tosin ei toivo kenellekään tutulleen käyvän noin. Siksi sanotaan että pitäisi jatkaa elämäänsä ja olla onnellinen niistä asioista joita on saanut.

Kuinka kauan ystävien pitää jaksaa lohduttaa ja myötäelää lapsettoman surussa?



Jos ystävyys muuttuu yksipuoliseksi itkemiseksi ja suremiseksi ja sama jatkuu vuosi toisensa perään niin ymmärrän kyllä jos joku ei sellaista jaksa. Ihan luonnollista, että toinen toteaa jossain vaiheessa, että jatkapas nyt sitä elämääsi kohti uusia haasteita.

ja siinä kuinka paljon ' kuluttaa' ystäviensä olkapäitä.



Mutta surun tarpeellinen läpikäyminen menee eri ihmisillä eri vauhdilla ja eri tavoin - siksi toisen on todella hankala sano toiselle että jatkaisit jo eteenpäin.



Surematon suru on vaarallista (altistaa mm. vakavalle depressiolle), mutta meidän kulttuuri oikein kannustaa jättämään kaikki surut läpikäymättä.

surra koko loppuelämäsi ja kukaan ei sinua ymmärrä. Tässäkin ketjussa on tullut jo paljon hyviä kommentteja, neuvoja ja apua, vaan mikään ei sinulle kelpaa.



Olet siis kokenut menetyksen, jota kukaan ei ymmärrä, saatikaan että ymmärtäisivät sinua ja sinun tunteitasi ja elämäsi päivät on nyt luetut.



Hyvää jatkoa vaan! En voi olla miettimättä, että onko sinulla mies vielä kuvioissa?

olet tympeä js tyly. Onnea vaan valitsemallasi tiellä,



t. ei-ap

Mutta on niin paljon muunkinlaista surua, ettei kekenkään lapsettomuus voi muuttua toisen ihmisen elämän asiaksi...



Joissakin perheissä, vanhemmat tai lapsi saattaa kuolla onnettomuudessa tai sairauteen...entäs sellainen suru?

Jossain menee muuten elämä päin männikköä, on työttömyyttä, tai jotain muuta...



KAIKILLA on murheensa ja kaikki kokevat ne surullisina. Se on sitten eri asia jääkö sillä märehtimään vai ei. Se elämän jatkuminen positiivisena kaikesta huolimatta on täysin itsestä kiinni, ap!!!