Miksi lapsettomien pitäisi vain " jatkaa elämäänsä" ?

niin tämä toinen ei tulekaan avuksi ja jatkaa vaan omaa narinaansa,



T. 85

Vierailija:

Totta kai suru on erillainen, ja kummallakin se suru on, mutta kyllä tässä tapauksessa on selvää, että jos toisen lapsi on kuolemaisillaan, niin se on HÄN (lapsen äiti), joka kaipaa lohtua, eikä suinkaan se " tyhjästä" valittaja!!!

Tai, jos vanhemmat kuolee, eli konkreettisesti kokee menetyksen, niin se on sillä hetkellä suurempi suru, kuin yksikään lapsettoman monivuotinen narina.

Kun sitä surua ei voi lähteä vertailemaan! Ihan yhtä järkevää olisi vertailla, kuka on onnellisin. Ja niin kuin aiemmin sanoin, niin ehkä ihminen, joka on vuosikausia elänyt lapsettomuudessa, ei jaksa olla tukena. Ei ole enää voimavaroja, mistä ammentaa.

En tajua tuollaista empatian ja tuen vastikkeellisuutta, en sitten ollenkaan. Minä olen empaattinen sinulle, joten sinun on oltava empaattinen minulle, vähät siitä, millaista elämäsi on. Lapsellista.

vaikka olen samaa mieltä 89:n kanssa siitä ettei surujen kokoa kannata lähteä vertailemaan, niin vastikkeellisuudesta olen eri mieltä.



On vain olemassa ihmisiä jotka talsii läpi elämän oikeina energia- ja empatiasyöppöinä: heistä on itsestäänselvää että kaikissa asioissa muut ihmiset tukevat, kannustavat ja auttavat heitä eteenpäin, toimivat heille 24h:n terapiapäivystäjinä. He eivät näe mitään ongelmaa siinä että he eivät koskaan auta muita ihmisiä - näitä samoja tai muitakaan.

Seuraava kysymys kuuluukin, kuka sellaiselta ihmiseltä empatiaa sitten haluaisi? Ei kai kukaan.



Empatian ja tuen tulee tulla sydämestä ja antaja antaa tukeaan ja empatiaa vilpittömästi ja ilman vastapalvelun odotusta. Muuten se ei ole vilpittömästi annettua tukea.

mutta ainakin itselläni nuorena kesti aika kauan ennen kuin huomasin tämän asian jostakin kaveristani. Joten petyttyä tuli, karvaasti.



t.90

Sano ystävillesi, että et kaipaa sääliä, et kaipaa lohduttajaa ja et halua keskustella asiasta. Olen aika varma, että se on helpompaa myös ystävillesi.

Harmi, että tämän palstan myötä lapsettomista saa juuri tuollaisen kuvan...

kun aika kuluu.

Outoa minusta.



ap

Noin sanotaan tosiaan jossain vaiheessa aina oli sitten ero, sairastuminen tai läheisen kuolema takana. Pitää mennä eteenpäin kun ei taaksepäinkään voi mennä. Typerä sanonta, mutta ei tästä maailmasta mitään tulisi jos elämä ei jatkuisi vastoinkäymisten jälkeen. Kukaan ei silti ole kieltänyt suremasta. Katkeroitumista pystyt ehkäisemään vain itse.

Toisaalta minun on hieman vaikea ymmärtää sitä, miksei adoptiota halua harkita ennen kuin viimeisenä keinona. Tiedän kyllä, miten paljon enemmän adoptiolapsi vaatii (psyykkiset ja terveydelliset ongelmat, rasismi, jne...) NÄistä huolimatta itse ehdottomasti adoptoisin, jos en enää saisi lapsia biologisesti.

ehkä tyhmin lohkasu on jotain tyyliin että " sähän oot vielä nuori"

NO ÄLÄ! en mä nelikymppisenä enää lapsia halua saada.



miks ei sais sanoo ääneen että vituttaa ihan urpona tää lapsettomuus ja mä oon vihanen koko maailmalle siitä et en saa lapsia. heti ollaan tössöttämässä jotain tai pidetään ihan hulluna. kiva kun joku joskus sanois että älä kuule muuta sano.



mä oon ihan iki ilonen niitten puolesta ketkä lapsia haluaa ja saa, ei se oo multa pois.

lapsettomuudesta johtuen aion tuhlata rakkauttani ja hellyyttäni niihin keiden vanhemmat ei ymmärrä onneaan, eli alan sijaisvanhemmaksi heti kun sen aika on.

Miksi ihmeessä elämän pitäisi jatkua entisellään, kun se ei vain jatku. Totta helvetissä se vaikuttaa ihmiseen, jos elää tietäen, että minusta ei tule koskaan äitiä, miehestäni ei tule koskaan isää, meistä ei tule koskaan isovanhempia, minun äidistäni ei tule mummia, sisarpuoleni lapset eivät saa koskaan serkkuja, en koe koskaan raskautta, synnytystä, imetystä, vauvan kasvua ja kehitystä lapseksi, nuoreksi, aikuiseksi, keski-ikäiseksi...



Lapsen saaminen kuitenkin muuttaa ihmistä täysin ja pysyvästi. Miksi helvetissä se ei saisi muuttaa, että ei saakaan niitä lapsia?

Vierailija:

NÄistä huolimatta itse ehdottomasti adoptoisin, jos en enää saisi lapsia biologisesti.

Asia saa täysin erilaiset mittasuhteet, kun oikeasti elää sen asian kanssa.

Se vain jatkuu tavalla tai toisella, halusi sitä tai ei.

Vierailija:

Se vain jatkuu tavalla tai toisella, halusi sitä tai ei.

että tämä lapsettomuus on muuttanut minua ja elämääni. En ole enää se sama ihminen enkä tule koskaan olemaankaan.

ap

Mutta jos tilanne on se, että lapsettomuus määrittää koko elämää ja hallitsee sitä vuosi toisensa jälkeen, ei ole normaalia.

Kyllä jossain vaiheessa on pystyttävä hyväksymään se tosiasia ja yritettävä alkaa elämään sen kanssa.

Vierailija:

Mutta jos tilanne on se, että lapsettomuus määrittää koko elämää ja hallitsee sitä vuosi toisensa jälkeen, ei ole normaalia.

Kyllä jossain vaiheessa on pystyttävä hyväksymään se tosiasia ja yritettävä alkaa elämään sen kanssa.

että lapset ja perhe määrittävät koko elämää ja hallitsee sitä vuosi toisensa jälkeen?

ap

kun sitä asiaa ei pysty kuvittelemaan omalle kohdalle. se pitää kokea että sen ymmärtää. Totta hitossa ihminen muuttuu, jos koko elämä pitää miettiä uusiksi. Eikai kukaan jatka samoista perhehaaveista, mitä on siihenastisen elämänsä haaveillut, uneksimista, jos ei sitä perhettä koskaan voi saada.