Kaksi viikkoa synnytyksestä, ja nyt jo voisin antaa vauvani pois.

Ota yhteyttä neuvolaasi.

Sulla on synnytyksen jälkeinen masennus.



Voi kuule, esikoiselleni mä itkin, että mitä sen pitikään syntyä. Sitten vauva näytti minusta niin rumalta, että siis kerta kaikkiaan sitä ei voisi rakastaa. Kuitenkaan en halunnut kenenkään muun hoitavan vauvaa, vaikka olin ihan poikki ja itkeskelin ja olin todella epävarma ja soittelin ihmisiä läpi, että miten tätä hoidetaan!

Onko kotona jotain huonosti?

Onko lapsen isä mukana kuvioissa?

Varsinkin, jos tämä on eka lapsesi, maailmasi on varmasti muuttunut ja koet epävarmuutta ja pelkoakin. Mutta anna ajan kulua, niin asiat alkavat sujua ja alat vähitellen nauttia äitiydestä. Muista, että aina voit puhua neuvolassa tunteistasi.



Lue Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen. Käsittelee äidiksitulon ristiriitaisuuksia tosi hienosti. Voimia!

Ei kannata pelätä sitä, että puhuisi neuvolassa omasta huonosta olostaan. Ei kukaan vie vauvaa pois vaikka sanoisit " tuntuu pahalta, en halua tätä lasta" !!

Ne auttaa sua ja löydät voimia! Puhu neuvolassa tai muussa paikassa! Tsemppiä!



T: Saman kokenut, nyt rakastan lastani ja nautin elämästä

Kannattaa hakea apua. Tuo on ihan normaalia ja monet muutkin ovat tunteneet samoin. Olet lapsesi paras äiti ja kun haet apua, he auttavat sinua vauvan kanssa. Ole huoleti, puolen vuoden päästä maailma on jo parempi paikka.

En tiennyt mitään vauvoista. Siihen mennessä elämääni olin vain kerran pitänyt vauvaa sylissä silloin kun olin 7v ja otettiin ristiäisissä kuva minusta ja siskostani. Vauvanhoito suoritettiin lähes kirja kourassa, kun ei ollut hajuakaan miten ne vauvat sitten toimii. kokoajan luulin vielä tappavani lapseni kun en kuitenkaan osaa mitään ja toisaaltaan olin niin puhki ja masentunut, että osannut muuta kuin itkeä.



Masennushan mulla sitten lopulta todettiin.

Minä kärsin siitä kanssa ja ajattelin juuri noin!



Kamalin mitä ajattelin oli, että tekisi mieli heittää vauva päin seinää, kun ei jaksanut sitä itkua ja huutoa. Mutta onneksi en sitä KOSKAAN tehnyt !!!



Ota rohkeasti yhteyttä neuvolaan tai nyt jo esim. ensiapuun jonne voit kertoa oloasi helpottamiseksi asioista.



Jos sukulaisia asuu lähellä niin pyydä heitä sinne vauvaa katsomaan ja käy vaikka sitten itse yksin kaupassa tai vaan kävelemässä 30-60 min lenkki. Ja auttaa edes vähän paremmin, että jaksat taas!

Muistan kanssa kun kirjoittelin vauva-palstalle pahaa oloani.

Ja monet kirjoittivat että kyllä se siitä helpottuu kun menee 3kk eteen päin. Se ei lohduttanut siinä tilanteessa, mutta kyllä se vaan niin oli että alkoi kyllä helpottamaan!!

halusin paiskata vauvan alas parvekkeelta. No tuollahan toi koululainen nyt nukkuu kuitenkin. Hae vaan apua, kyllä se siitä!

Tästä puhutaan vieläkin liian vähän. Minulla ja monella muulla on ollut näitä samoja ajatuksia silloin kun vauva on ollut ihan pieni. MUTTA...

kun kuluu aikaa, muutamia kuukausia, kaikki alkaa tuntua erilaiselta. Itselleni alkoi paistaa aurinko noin neljän kuukauden jälkeen synnytyksestä, nyt lapsi on 4 vuotta ja elämme ihanaa elämää. En olisi silloin uskonut. Onneksi jaksoin ne ensimmäiset vaikeat kuukaudet, vaikka ne silloin tuntuivat ikuisuudelta. Pyysin neuvolasta apua, ja sain sitä. Sillä tavoin alkoi helpottaa vähitellen.



Pyydä sinäkin rohkeasti apua!

Lopun aikaa käynnistä sitten valitti omaa masennustaan, joka alkoi nyt jo murrosikäisen kuopuksen syntymän jälkeen, ja jatkuu edelleen.



Mä en vaan kestä, jos tätä olotilaa kestää kuukausitolkulla.



ap

Soita toiselle terkkarille... masennuksesta pääsee ylöspäin.

Ei sen avun tarvi aina tulla neuvolan kautta. Lääkärillekin voi varata ajan, ja hän voi laittaa lähetteen eteenpäin. Yksityiseltä lääkäriasemaltakin voi varata ajan psykologille, jos hätä iskee.



Mä olen jostain lukenut, että joka viides äiti kärsii synnytyksen jälkeen jonkinasteisesta masennuksesta. Hurja luku!!



Mulla oli myös esikoisen syntymän jälkeen masennusta, jota hoidettiin pelkällä terapialla. Vasta kun esikoinen alkoi olla reilusti yli vuoden, aloin nauttia äitinä olemisesta. Tajusin, että mulle oli liian rankka juttu se kaikki itku, valvominen, yöheräily ja vauvan kanniskelu 24/7 (kaikilla ne vauvat kun ei ole helpoimmasta päästä).



Toisen lapsen syntyessä ei tuntunut enää rankalta, eikä masennus uusinut. Silti nytkin osaan kunnolla nauttia vasta nyt, kun " vauva" on päälle yksivuotias ;) Tästä tää paranee, koko ajan!

Vauva on kiltti, rauhallinen, itkee vain nälkäänsä ja kakkavaippaa ja itku rauhoittuu heti kun tarve on tyydytetty. Herää pari kertaa yössä.

En edes rakasta vauvaa, sitä rakkauden tunnetta ei tullut missään vaiheessa synnytyksen jälkeen. (Synnytys ei ollut mikään paha että siitä olisin " traumatisoitunut" ). Pieniä hetkiä sentään välillä olen vauvasta iloinen.



ap

Nämä on sellaisia asioita, joista liian vähän puhutaan. Itsekin olin valmis antamaan esikoisen pois... Itketti, masensi, pelotti... En tuntenut rakkautta, pelkäsin vain etten osaa pitää vauvaa edes hengissä. Pelkäsin sitä, että se herää, pelkäsin etten osaa hoitaa sitä. Kaikki pelotti. Enkä rakastanut.



Kului viikkoja, arki alkoi asettua uomiinsa. Välillä jo tuntui helpommalta. Pari kuukautta kun oli kulunut, niin huomasin välillä nauttivani vauva-arjesta! Kun esikoinen oli 6kk tajusin rakastavani häntä ihan älyttömästi. Silloin tuli kyyneleet simiin ja ymmärsin, että selvisin =)



Itse en hakenut apua muista kuin ystävistä, siskoista ja miehestä. Se riitti.

En kerro tätä siksi, että alkaisit pelätä, että sulla kestää jutut yhtä pitkään kuin mulla. Kerron siksi, että tiedän olleeni maailman karsein ja huonoin vauvan äiti, joka koskaan on elänyt. Ja SILTI ME SELVITTIIN.



Mä toivoin keskenmenoa tultuani raskaaksi. Tajusin, että suunnitelmamme hankkia lapsi oli aivan väärä, enkä kykenisi hoitamaan vauvaa. En puhunut näistä tunteistani kenellekään.

Vauva syntyi enkä kokenut mitään paitsi outoutta. Vauva oli ihan suloinen (itki aika paljon) mutta minun sisälläni riehui pelkkä ahdistus. Pelkäsin jokaista hetkeä, joka piti olla vauvan kanssa kahden. Pelkäsin sitä itkua, pelkäsin syöttämistä, joka muuttui usein itkuksi.

Vihasin elämääni. Vihasin sitä, että olin itse aina ollut kiltti ja minulle annettiin näin voimakastahtoinen ja äänekäs vauva.



Yritin hakea apua neuvolasta ja koin, ettei kukaan voi minua auttaa. En pystynyt kenellekään sanomaan ääneen, etten halua ollenkaan tätä lasta. Puhuin psykiatriselle sairaanhoitajalle jotain suodatettua omista ajatuksistani, mutta hän naisena lateli ne tyhmimmät fraasit äitiydestä, jotka maan päältä löytyvät.

Mieheni joutui tulemaan usein töistä kesken päivän, koska minä romahtelin koko ajan ja soitin itkien hänelle. Lopulta mieheni siirsi toimistonsa kotiin, jotta pystyi olemaan läsnä koko ajan.



Olin välillä muutaman päivän sairaalassa, söin lääkkeitä. Mikään ei auttanut. En saanut sanottua sitä oleellisinta: että vihasin elämääni ja vauvaa. Näyttelin itsekin, että kyllä tämä tästä lähtee ja nyt jo tuntuu paljon paremmalta.



Tätä kesti puolitoista vuotta, kunnes ajattelin, että nyt minä teen itsarin. Kysyin mieheltäni, olisiko järkevintä tehdä tässä tilanteessa itsari: näin kaikki pääsisivät eroon minusta ja muiden elämä (lapsen ensi sijassa) saataisiin jotenkin järjestettyä ilman minun saatanallista läsnäoloani. Mies sanoi, etten saa tappaa itseäni.



Silloin minä päätin, että tuli mitä tuli, minä lähden. Minä lähdin suljetulle osastolle päättäen, että olen täällä vaikka loppuikäni jollei muutosta tule. Ja sanoin itselleni, että tämän minä annan itselleni anteeksi, vaikka näin huonosti kävi. Tuntui hyvältä jäädä pitkäksi (ehkä loputtomaksi) ajaksi sairaalaan. Lapsi pääsi hoitoon ja oli muut ajat isänsä kanssa. Minä makasin muiden hullujen kanssa.



Pääsin terapiaan ja sain erittäin hyvän terapeutin ja fysioterapeutin. Toinen hoisi mieltäni, toinen jännittynyttä kroppaani. Ja minä aloin parantua. Hitaasti, hitaasti mutta silti.



Nyt lapsi on 5-vuotias. Minä opin rakastamaan häntä vasta, kun hän oli kaksivuotias. Siihen asti hän oli mulle kummajainen, koska olin itselleni kummajainen.



Se, mitä haluan sanoa ap:lle, on tämä:

Sinä selviät ja sinulla on ihmisarvo, vaikka joutuisit antamaan vauvan pois. Olet yhtä arvokas kuin vauvasikin.

Pidä itsestäsi hyvää huolta. Tulee vielä se parempi päivä, jolloin kaikki tuo on mennyttä.



Toivon sydämeni pohjasta, että löydät apua nopeammin kuin minä.

Ja kyllä sinä löydätkin.



Take care!

mulla ei ollut masennusta esikoisen synnyttyä, tunsin itseni ihan omaksi itsekseni kaikin puolin. rakkaus lapseen syttyi ehkä 4kk synnytyksen jälkeen.



ollessani raskaana koulukaverini kertoi itse saaneensa lohtua ajatuksesta ettei lasta kohtaan ole pakko tuntea rakkautta, riittää kun kohtelee lasta hyvin, tekee rakastavia tekoja. yritin minäkin pitää mielessäni tämän ajatuksen, vaikka välillä tunsin itseni tosi kylmäksi ja vittumaiseksi äidiksi.



ohita nyt ihan täysin tuo ääliä th:si ja ota yhteyttä jonnekin muualle (onko neuvolapsykologia?). saat tilanteeseesi varmasti apua!

Ja vuoden päästä ihmettelet (kuten minä) , miten paljon voit rakastaa lastasi. Se menee ohi, oikeasti usko pois. Mutta jos tunnet oikeasti tarvetta vahingoittaa lastasi , niin ota yhteyttä mielenterveystoimistoon, HETi!. He auttavat. Äidinrakkautta hehkutetaan ihan liikaa, osaksi kyse on vaan selviytymisestä yhdestä päivästä. Vauva kasvaa ja kehittyy omaan tahtiinsa ja tunneside siinä rinnalla. Luota itseesi ja muista, että lopulta sinä olet aikuinen ja hän vasta viaton lapsi. Niin kuan kun jaksat häntä hoitaa olet paras apu, mutta jos voimat oikeasti uupuu, hae apua.