Uusperheistä!

Olin itse viisi, kun isäni lähti, ja meni naimisiin naisen kanssa, jolla oli kolme lasta. He saivat vielä yhden pojan.



Kävin muutaman kerran heillä kylässä, kunnes äitini ja isän uusi vaimo saivat aikaan keskinäisen kaunan, ja siihen loppui vierailut. Isää näin satunnaisesti mummolassa.



Itse tulin jätetyksi neljän lapsen kanssa, avioiduimme exän kanssa molemmat, ja nyt tässä kuviossa onkin sitten sinun, minun ja meidän ja heidän lapsia, reilu joukko!



Aivan turhaa tulla minulle sanomaan, että mitäs lähdit, kun en ydinperhettä muodostaessani voinut kuvitellakaan, että oma rakas mieheni ensin jättää minut, ja vielä lapsensakin hullaantumisen takia pitkäksi ajaksi.



Uusperheissämme kaikki aikuiset ovat nyt kyenneet olemaan aikuisia, kommunikoimaan keskenään ja olemaan varsin tasapuolisia lapsille. Vaan riittääkö se meidän murkuille, ja jo aikuisille? Ehei, heillä on mielestään oikeus puuttua kaikkiin päätöksiin ja elämänkuvioihin, mököttää, kiukutella ja suorastaan olla ilkeitä ja pahantahtoisia. Esimerkiksi osa ei ollenkaan hyväksynyt perheisiin syntyneitä sisaruksiaan, käytös on ollut aivan käsittämätöntä!



Tilannetta on joidenkin lasten kohdalla kestänyt jo niin pitkään (eivät halua osallistua mihinkään yhteiseen), että tiedän kaikkien ponnistelujemme olleen turhia.



Aikuisten keskinäiset suhteet, sekä pareina että muutenkin ovat hyvät, asioista voidaan sopia ja kaikki arjen kuviot toimivat hyvin. Säännöt ovat eri perheissä samantapaiset, ja niistä pidetään kiinni, mutta mikään ei riitä isoimmille lapsille. Ei mikään.



Onko todella niin, että aikuinen ihminen ei voi olla enää koskaan onnellinen, jos oma, jo aikuinen lapsi haluaa sen estää?