Voiko jo luokitella ahdistukseksi/paniikkihäiriöiksi... Apua!

Elämä on ruvennut tympimään ja pahasti. Olen kahden pienen lapsen äiti ja kaikki ahdistaa. Olen menettänyt itsevarmuuteni täysin. Pelkään kovaäänisiä, reipassanaisia ihmisiä, kaupassakin valitsen kassan myyjän perusteella, jonotan sitten vaikka vähän pitempään, kunhan ei joudu tällaisen " voimakkaan ja itsevarman" ihmisen kanssa kontaktiin.



Jos olen allapäin, ei minua kiinnosta nähdä ketään ja jos nään, olen todella vaivautunut. Jos olen iloisella ja reippaalla tuulella, voin jutella ihmisten kanssa suht itsevarmasti, ehkä jopa katsoa silmiin ilman lasittuneita, kainoja silmiä.



Jos olen jäänyt jonkun voimakkaamman ihmisen jalkoihin, nöyrryn ja sulkeudun yhä enemmän ja enemmän ja yritän vältellä tällaista ihmistä. Mitä voimakkaamman ihmisen kanssa joudun tekemisiin, sitä heikommaksi itseni tunnen. Tämä on kuin jotakin valtataistelua! Enkä sellaista todellakaan haluaisi!



Kun menen kaupan kassalle, jännitän suullani, ajattelin suutani, en pysty pitämään sitä normaali tilassa! Muutenkin hento ääneni kuulostaa vieläkin hennommalta ja eilen kaupan kassalla en saanut sanaa suustani! Yritin sanoa myyjälle " kiitos" mutta ääntä ei vain tullut! Olo oli silloin todella väsynyt ja synkkä. Kasseja pakatessani ajattelin että tuossa ne minun takana olevat vain tuijottavat syyllisesti ja arvostelevasti minua ja seuraavat jokaista liikettäni. Sitten kun oli aika maksaa ostokset, en vain saanut sanaa suustani. Huoh.



Lisäksi unohtelen sanoja ja ääneni muuttuu entistäkin hiljaisemmaksi jos puhuessani jännitän. Ja jännitän lähes aina, jännitän puhua kaikile muille paitsi miehelleni, äidilleni ja lapsilleni, esikoistani en myöskään pysty aina katsomaan edes silmiin. Isääni en ole koskaan silmiin katsonut ja hänkin kiertää katsettaan minulle puhuessaan. Sönkötän niin ettei kukaan saa mitään selvää jos edes ääntäni kuulevat. Ja kun unohtelen jatkuvasti sanoja, pelkään että lastemme kielivarasto tulee olemaan hyvin hyvin suppea kun äidillä on käytössään yhtä paljon sanoja kuin kaksi vuotiaalla :(. Kun suutun miehelleni, ääntä kyllä lähtee vaikka kuinka paljon ja sanojakin yleensä löytyy, muttei aina tämänlaisessakaan tilanteessa. Riitatilanteessakin on tosi mukavaa kun on väittämässä todella vihaisena jotain ja yhtä-äkkiä kaikki sanat unohtuvatkin.



Lisäksi minulla on silloin tällöin ongelmia suussa syljen- ja liman erityksen kanssa jännittävissä tilanteissa. Joudun aina pyyhkimään kielellä " hampaat puhtaaksi" ja nieleskelemään ennen kuin avaan suuni. Tämäkään ei lisää motivaatiotani olla tekemisissä ihmisten kanssa.



Arvatkaapas pelottaako työelämään palaaminen? Pikkuisempa joo! Kun mukaan tulevat vielä aikaiset herätykset. En todellakaan ole mikään aamuihminen, aamuisin viihtyisin vain hiljaa ja omissa oloissani, omissa ajatuksissani. Ja kun olen väsynyt, olen myös erittäin jännittynyt ja sulkeutunut ja ujo. Sellainen en haluaisi missään nimessä olla!



Rakkaat ihmiset, olen todella kiitollinen jos joku jollain lailla pysytyisi auttamaan ja ohjaamaan minua mahdollisesti hakemaan apua ongelmaani. Tämä tuntuu vain pahenevan ja pahenevan. Kohta en jaksa enää. Alan olla jo niin maassa etten jaksa edes nauttia lapsistani, joista olen nauttinut ennen aivan silmittömän paljon! Mikään ei tunnu enää miltään ja koko ajan on paha mieli. Lapsemme ovat 3 ja 2-vuotiaita. Mitään baby bluesia tämä ei kai siis ole... :´(



Kiitos jos joku vaivautuu vastaamaan!