Millainen ihminen jättää puolisonsa niin, ettei toisella ole aavistustakaan?

ei jaksa tehdä asiasta minkäänlaista numeroa, ei halua terapioihin, eikä keskustella selvää asiaa. Ilmeisesti tuntee puolisonsa ja arvaa että tulee sotkuinen juttu.



Takavasemmalle poistuminen on joskus pakkorako.

Pahalta tuntui, mutta en nähnyt muuta vaihtoehtoa. Mulla oli kaikki tunteet kuollu, enkä jaksanu enää sitä näyttelemistä. Mies vaistosi kyllä että mulla ei ollu kaikki hyvin ja yritti kysyä syytä, mutta en osannut pukea tunteitani sanoiksi ja olin kai vähän masentunutkin. Tiedän, että olis pitänyt pystyä puhumaan aikaisemmin, mutta ei vaan ollu voimia.

Useampaan kertaan yritin keskustella vaikeuksistamme ja ei tainnut mies ottaa oikein tosissaan. Kun viimein tulin siihen tulokseen ettei ole enää muuta vaihtoehtoa, kuin ero, se oli miehelle " yllätys" .

Taitaa olla yleistä miehille...

toinen puoliso on oikeasti ollut jo kauan aivan loppu suhteen kanssa. Ei vähintäkään mielenkiintoa ja jostain syystä toinen osapuoli ei vain huomannut. Samoin nämä äkkijättäjät on usein vähän arkoja kohtaamaan riitoja ja ehkä vähän tossun allakin.



Ei suhde voi olla kunnossa, jos toinen lähtee yhtäkkiä. Kyllä siinä vikaa on ollut, mutta joskus vain toinen osapuoli ei sitä näe tai ymmärrä puheista/vihjauksista huolimatta.

sillä mieheni ei kovin helposti anna eroa. Pitää vain yrittää ja yrittää, hän kyllä muuttuu ja asiat muuttuvat. Tämän jälkeen alkaa sitten asioiden vaikeuttaminen ja vaikeana näkeminen: hän ei pärjää, minä en pärjää (esittää tämän hyvin pilkaten), taloa ei saa myytyä, hän ei myy taloa eikä selviä siitä yksin, lapsille on huono vaihtoehto. Ja tämän jälkeen alkaa vieläkin tympeämpi vaihe, kun mies uhkailee kuinka vaikea erosta tulee ja miten vaikean hän nimenomaan siitä tekee.. Voi uhata tappaa itsensä, esittää säälittävää, alkaa juomaan jne.



Luulen, että aika moni nainen on tällainen, pitää vain puhua ja puhua ja oikeastaan ei edes tarvitse puhua, kun asiat vain lutviutuvat yhtäkkiä jotenkin kummallisesti. Tähän asti on oltu kuin siat pellossa, mutta nyt simpsala bim! kaikki onkin kunnossa, ettei vain erottaisi.



Toisaalta tämä lähestymistapa on hyväkin, ettei anneta heti periksi etenkin jos oikeasti tämän jälkeen yritetään saada asiat kuntoon.



Salaa lähteminen on helppo ero, joskus ainoa vaihtoehto etenkin kun puoliso ottaa kaikki keinot käyttöön.

näin oli myös meillä, vaikka kuukausitolkulla oli riidelty, olin yrittänyt puhua, nukuin huonosti ja monin tavoin näkyi ulospäin, ettei asiat ole kunnossa ja tarvitsen mieheltä tukea yhteiseen perhe-elämäämme. Vasta kun sanoin lähteväni (olin suunnitellut kaiken valmiiksi) ja kerroin ääneen suunnitelmani miehelle valkeni, että olin ihan tosissani sen suhteen, ettei yhteiselomme tyydytä minua ja meillä (ei vain minulla) todellakin on jotain ongelmia..



En minä tiedä mitä miesten aivoissa tapahtuu, mutta ilmeisesti avioliiton ongelmat eivät niille ole kovin tosia.. onko sitten vain opittu siihen, että naiset nalkuttaa ja sitä ei tarvitse kuunnella koska se ei koskaan kuitenkaan lopu (vaikka se tosiasiassa voisi loppua)

edellisviikolla on käyty Thaimaassa ja reissu oli kiva. On patikoitu ja istuttu iltaa. Ihan kahdestaan vaan. Toiset elävät lapsiperhearkea. Käydään yhdessä lasten kasvatuskeskusteluissa päiväkodissa. Käydään sukulaisissa. Pidetään kädestä kiinni. Rakennetaan taloa. Jne. sellaista, että ulkopuoliset eivät olisi voineet kuvitellakaan saati jätetty puoliso! = ei siis riitoja ja vatvomista.



Kaikkia näitä yhdistää se, että jättäjä on ollut kova moralisoimaan itsensä kaltaisiaan. Siksi kukaan ei uskoisi tekoa! Kaikki näistä ovat löytäneet heti uuden, joka on kai jollakin tasolla ollut jo ennakolta katsottunakin.

Ja ihan täytenä yllätyksenä tuli miehelle. Hankin asunnon ym. valmiiksi ja sitten kerroin lähteväni ja muutin sitten samantien. Mies ei kait ollut kuunnellut pieniä vihjauksiani lähdöstä koska lähtö tuli yllätyksenä. Siinä sen näki, kuinka mies kuunteli. Sanoin jo kuukausia aiemmin etten rakasta häntä (ei ottanut tosissaan), kerroin etsiväni itselleni asuntoa (ei ilmeisesti uskonut vaikka lehti oli kädessäni) jne jne. ja silti lähtö tuli yllätyksenä. Mitään suurempia huutoriitoja ei ollut. Suhde vain oli tylsä eikä ollut yhteisiä päämääriä. Vain kaksi itsenäistä omat suunnitelmat omaavaa ihmistä asui yhdessä. Mutta kai sitten merkitsin hänelle kovastipaljon kaikkea kun itkien vinkui että hän rakastaa minua ja asuntomme oli hänelle koti jne jne. mutta nuo tuli vähän liian myöhään.

Miksi et keskustellut kunnolla? Et vaatinut keskustelua? Et halunnut terapiaan?



Miehesi luuli, että pysytte alamäessäkin yhdessä? Miksi sinä et halunnut? Etkö uskonut, että suhteenne vielä toimisi, jos laittaisitte sen toimimaan?



Oliko teillä lapsia?



Ikävältä kuulosti tuo, että miehesi jäi " vinkumaan" . Ero ja yllätysero, johon hän esí siis ollut voinut valmistautua lainkaan, on aina trauma. Toisethan tekevät itsemurhankin, kun eivät kestä. Useat alkoholisoituvat. Masentuvat. Mietitkö näitä vaikutuksia puolisoosi ennen päätöstäsi lähetä?



Ihan sis oikeasti kiinnostaa argumenttisi. Kiva jos jaksat vastata!

mutta vastaanpa kuitenkin.

Ei kai sitä nyt voi vaan sen takia olla suhteessa, että toinen tekee itsemurhan tai rupeaa ryyppäämään, jos lähden. Jos ei ole hyvä olla niin väkisinkö sitä pitäisi jatkaa?

vaikka olin sanonut puoli vuotta aiemmin ekan kerran että haluan eron. Sen jälkeen oli oltu terapioissa joissa joka kerta sanoin että haluan eron. Silti kun sanoin että nyt olen löytänyt asunnon ja muutan kuukauden kuluttua, se tuli hänelle " yllätyksenä" .



Yllätys se olisi ollut vain tutuille ja sukulaisille koska pidettiin sen verran kulissia yllä. Sukujuhlissakin käytiin " perheenä" vaikka ei samassa sängyssä oltu enää nukuttu vuosiin. Jopa lomalla käytiin ja kivaakin oli, mutta eihän se rakkautta enää herätä eikä eropäätöstä muuta.

Tosi outoa. Eikö muista?

olen lähtenyt noin. Ja vielä soitin, olin niin säälittävä!

Minä en voinut hyvin siinä suhteessa.



Tiedän monta tällaista tapausta, enkä ole ihmetellyt niistä yhtäkään.

Meillä on nyt sellainen tilanne että huonosti olen voinut jo ehkä vuoden, puolitoista, erityisen huonosti vuoden alusta. Eroa olen hautonut tosissani ehkä kuukauden. Koko tämän ajan olen puhunut ja puhunut, erostakin ohimennen. Mies yrittää, yrittää kovasti auttaa kotona ym. Mutta kun ongelma on syvemmällä, meidän välisessä kommunikaatiossa ja luonne-erossa jota ei voi koskaan muuttaa, toinen vain on niin erilainen. En saa sanotuksi että haluan erota koska en oikein uskalla, enkä ole varma koska meillä on lapsia. Mutta varma olen siitä että voin todella pahoin, välillä ihan fyysisesti, verenpaine on koholla ja kaiket päivät vaan mietin eroa. Asuntojakin olen katsonut ja suunnitellut päivkoteja ym. Odotan kesää ja kesälomaa perheen kanssa joka ehkä on se viimeinen perheen kanssa ja sitten alan tehdä päätöksiä, koska en muuten enää jaksa. Ja varmaan tulee yllätyksenä miehelle....ja varmaan alkaa tappelu kaikesta. Pitääkö vaan kärsiä ja jaksaa koska on luvannut rakastaa myötä ja vastamäessä..?

sen sijaan se on syy siihen, että lähtee salaa. Jos tuollaisen ihmisen kanssa sanoo, että hei mä hankin eron ja muutan pois kuukauden päästä, niin kuukauden saa kuunnella jatkuvasti valtavaa märinää ja pitää olla todella luja, että pystyy olla kuuntelematta ja välittämättä..



Se, että toinen ei halua eroa vaan jatkaa ja selvittää ongelmat on mielestäni myös hieno piirre ja kyky, minulla ei esimerkiksi sellaista ole, vaan olen enemmänkin kerrasta poikki " ei tästä mitään tule" -tyyppiä. Näköjään täällä ihmiset ovatkin enemmän kerrasta poikki -ihmisiä..



Mieheni on halunnut selvittää ongelmia ja pitkän harjoituksen jälkeen, tässä parisuhteessa on tähän asti pystytty ratkomaan isojakin ongelmia, toki luottamus on kärsinyt ja en kovin yllättynyt olisi meidän erosta kuitenkaan, jossainhan ne rajat aina menee

huonon parisuhteen pelastamiseksi.. miehillä ei minun kokemuksen mukaan ole juuri kokemusta vuorovaikutuksesta.. ehkä ne kuvittelevat, että terapia auttaa tai se että tekee jotain, mutta keskustelua pitää jatkaa loputtomiin ja päästä ytimeen asti, että ongelmat on ratkottu

Toisaalta taas, kun toiselta puolisolta menee täysin usko, luottamus ja rakkaus ollaan aika syvällä, jos toinen puoliso on silloin vain sukkana eikä vaadi eikä liioin anna mitään ei suhteesta enää tule mitään. Minulla meni vuosia ennen kuin uskoin parisuhteeseemme taas (jos uskon siihen vieläkään tai koskaan 100%) ja tuo aika on vain kestettävä ja yritettävä.. monesti on ollut ero mielessä.. Veikkaan että seuraavalla kerralla se on mies joka on eroamassa enkä minä sitä varmaan pitele, koska en ole sellaiseen tottunut ja haluankokaan?

Vierailija:

vaikka olin sanonut puoli vuotta aiemmin ekan kerran että haluan eron. Sen jälkeen oli oltu terapioissa joissa joka kerta sanoin että haluan eron. Silti kun sanoin että nyt olen löytänyt asunnon ja muutan kuukauden kuluttua, se tuli hänelle " yllätyksenä" .

Yllätys se olisi ollut vain tutuille ja sukulaisille koska pidettiin sen verran kulissia yllä. Sukujuhlissakin käytiin " perheenä" vaikka ei samassa sängyssä oltu enää nukuttu vuosiin. Jopa lomalla käytiin ja kivaakin oli, mutta eihän se rakkautta enää herätä eikä eropäätöstä muuta.

uutta äkillistä traumaattista tilannetta. Jätetyksi tuleminen on aivan hirvittävä shokkitila. Ei tunteitaan voi ennakoida. Jos sinutkin, joka olet sitä mieltä, että kyllä eroaikeet huomaa, jätettäisiin tänään, niin miten reagoisit? Olisitte vaikka juuri eile keskustelleet elämänne arvoista ja pyrkimyksistä, rakastelleet ja vannoneet rakkautta, käyneet tilaamassa talopaketin ja iltakävelyllä. teillä menisi hyvin. Ja sitten miehesi tulisi tänään töistä ja imoittaisi jttävänsä. Eikö se olisi sinulle traumaattinen kokemus?



Eivät nämä ihmiset erolla UHKAA tai millään muullakaan. Miksi uhata, kun suhteessa menee hyvin?

kyse oli avosuhteesta, oltiin oltu yhdessä nelisen vuotta, joista kaksi asuttu saman katon alla. suhde oli jokseenkin vaikea, toimi lähes täysin miehen ehdoilla. alkuun hän ihastui minun elinvoimaani ja reippauteeni yms. mutta sitten suhteen syvetessä samat piirteet tuntuivat häntä ärsyttävän.



mies oli yliopiston käynyt ja minä opiskelin ammattikoulussa. hän puhui paljon omasta alastaan ja kiinnostuksistaan ja minä kuuntelin kiinnostuneena. oikoluin hänen gradunsakin ja muutenkin osallistuin hänen akateemisiin touhuihinsa. mies ei ollut yhtään kiinnostunut minun alastani, näytin kerran kuvaa jostain vannesahan terän hitsausvehkeestä (oli monimutkainen kuva ja vielä saksankieliset tekstit, huvittuneena sitä esittelin) ja mies jotenkin ihan närkästyi, että luulenko mä että häntä kiinnostaa jotkut työkalut joista hän ei tajua mitään.



kerran kysyin mieheltä leikillään että miltä hänestä sitten tulevaisuudessa (kun minä olen valmistunut käsityöammattiin) mahtaa tuntua tulla kotiin hikisen, haalariasuisen duunarivaimon luo kun itse on viettänyt päivän puku päällä toimistossa. hän esitti kiusaantuneena toiveen, että ehkä mä olisin ehtinyt hänen kotiintuloonsa mennessä jo käydä suihkussa ja vaihtaa vaatteet. tällaisista pikkukommenteista päättelin ettei hän oikein pidä minua minään.



seksiä meillä ei alkuaikojen jälkeen ollut kuin noin 3 kertaa vuodessa. mies ei halunnut enempää ja minusta tuntui että menin itse ihan tuhanteen solmuun kun yritin häntä lempeästi vietellä ja olla kaikella tapaa mieliksi että kelpaisin. en uskaltanut ihan varsinaisesti nostaa kissaa pöydälle koska asia oli miehelle arka. kerran mukavan seksikerran jälkeen nielin pelkoni ja sanoin miehelle että haluaisin että meillä olisi sillä lailla mukavaa useammin. hän suuttui silmittömästi ja huusi että olen itsekkäin hänen milloinkaan tapaamansa ihminen ja että olenko mä nyt sitten tyytyväinen kun olen saanut sitä munaa.



pelkäsin näitä hylkäämisiä ja raivoamista (mies saattoi tosiaan sanoa tosi loukkaavia asioita suuttuessaan, ja minä halusin välttyä niitä kuulemasta) niin etten lopulta enää puhunut miehen kanssa kuin ns. yleisistä asioista, uutisista yms.



lapsistakaan ei saanut puhua, mies ei halunnut suunnitella tulevaisuutta " kun ei koskaan tiedä että mitä tulee tapahtumaan" . inä tulkitsin tämän niin, ettei hän halunnut sitoutua minuun kun ei tiennyt josko vaikka tapaisi vähän fiksumman ja muutenkin paremman kumppanin.



elettiin siis kuin kämppikset, minä aika varovasti ja miehen tuulia kuulostellen etten suututtanut häntä. olin aivan älytömän ahdistunut ja surullinen.



petin miestä kerran, jotta saisin kunnollisen syyn lähteä oman syyllisyydentuntoni ajamana pois. en kyllä tuntenut kummoistakaan syyllisyyttä mutta tein kuitenkin lähtöä.



lopulta tapasin tulevan aviomieheni ja lähdin ihan kunnolla kertarysäyksellä. kaikesta huolimatta uskon lähtöni olleen eksälle järkytys ja yllätys.

ja en todellakaan aavistanut, että hautoo eroajatuksia mielessään.



Toki olisi ollut asioita, joita olisin voinut tehdä toisin ja tämä paljon puhuttu suhteen hoitaminen oli jäänut arjen pyörityksen alle.



Siitä olen vihainen, että eropäätös tehtiin täysin yksipuolisesti ja suhteen parantamiselle ei annettu mitään mahdollisuutta.



Miksi äijä ei saanut suutaan auki ajoissa, että jotkut asia mättää?En ole ajatustenlukija.

Ja toisaalta hänellä oli täysin epärealistiset (minun mielestäni) odotukset suhteelta, joten mitäpä siinä oli tehtävissä.

Kaipasi suuria tunteita, perhosia vatsanpohjaan elikkä sitä ihanaa rakastumisen tunnetta. Ja kaiken olisi pitänyt olla aina yhtä auringonpaistetta. Mikään, siis mikään pikkuasiakaan, ei saisi puolisossa ärsyttää, sillä se on merkki siitä että suhde ei ole kunnossa. (hänen omat sanansa) ja hän ei ollut valmis mihinkään kompromisseihin. Kaiken piti mennä juuri niinkuin hän halusi asioitten olevan.



Nämäkin piirteet tuli täytenä yllätyksena. Joko hän on ollut todella hyvä näyttelijä koko suhteemme ajan (yli 10 vuotta) tai sitten joku ruuvi oli löystynyt.



Ja kaikkea muutakin todella ihanaa paskaa kaadettiin niskaan; " en ole ikinä rakastanut sinua" , " en itse asiassa muista mitään hyvää suhteesta" , " säälistä jatkoin seurustelua ja kun oli niin kivaa niin ajauduttiin naimisiin....." että jäipä tosi hyvä maku suhteesta. Minä kun olin mielestäni enimmäkseen tyytyväinen ja onnellinen. Ja muistot oli pääasiassa hyviä. Mutta noiden sanojen jälkeen kauniit muistot ikäänkuin tuhoutui.





No, myöhemmin selvisi, että uusi oli jo katsottuna. Ja seurustelu alkoi lähes heti eroilmoituksen jälkeen. Että onnea vaan heille! Jos odotukset puolisoa kohtaan on edelleen yhtä mahdottomat, niin....



Nyt elämä jo hymyilee, vaikka kyllä ero jätti todella syvät arvet.

Ihmiset jotka eivät kykene ottamaan vastuuta tekemisistään

eroavat hankalien aikojen koittaessa. Ei ole olemassa helppoa elämää, tai jatkuvaa ylämäkeä. Yleensä nämä asiat tajutaan vasta sitten kun on jo myöhäistä.



Tai ne jotka kuvittelevat että jonkun muun kanssa rakastumisen tunne säilyisi kauemmin. tutkimusten mukaan rakastuminen kestää puolesta vuodesta maksimissaan pariin vuoteen, jonka jälkeen se joko syvenee tai hiipuu. Mikään parisuhde ei varmasti toimi itsestään. Eipähän mikään autokaan kulje ilman bensaa tai huoltoja... Mutta jotkut typeryydessään vain kulkevat rakastumisesta toiseen ja vasta vanhana tajuavat oman pinnallisuutensa.



Jos on ollut pitkään parisuhteessa ja haluaa suhteen katkaista, niin kyllä sitä on sen verran oltava selkä suorana että toisen kanssa asiat selvittää, joko keskenään tai sitten ammattiauttajan luona.