Miehen reissutyö alkaa repimään hermoja

kaikille helpompaa jos erottaisiin.

Ei jaksettu enään sitä, mies ei itsekään halunnut olla kotoa pois. Vaihtoi työpaikkaa.

Meillä kaksi alle 3- vuotiasta lasta ja mies reissaa.

En todellakaan oleta et mies hyvittää poissaoloaan jotenkin. Se tekee työtään. Ei liihota ties missä.



Kun mies on kotona niin jutellaan, tehään kotijuttuja, harrastetaan seksiä, leikitään lasten kanssa.



Matkalla sitten kaivataan ja koitan ennakoida pyykit ja siivoamiset. Äiti vaikka katsoo lasten perään niin saan siivota kerran viikossa kunnolla ja muina päivinä olla lasten kanssa. Pakkasessa on safkaa, valmisruokaa, pottuja kuorin vaikka seuraavalle päivälle valmiiksi veteen kattilaan..

Soitellaan päivittäin kuulumisia illan päätteeksi tai laitetaan viestejä.



Meillä arki sujuu siinä sivussa. Ja koitan päästä mahdollisuuksien mukaan miehen reissatessa myös ottaa irtiottoja kotoa, lapset mummolaan, kummilaan..

Ymmärrän toki sen, että työtähän se vain on ja meidän eteen hän sitä tekee, enkä sen vuoksi viitsi asiasta riidellä, mutta... Yhteiseloa on jo yli kymmenen vuotta takana ja arki on siinä mielessä tullut jo tähän suhteeseen, ettei meillä reissujen aikana juuri puhelimessa tai tekstaillen hempeillä. Kai sitä itse vain kaipaisi jotain osoitusta siitä, että on edelleenkin tärkeä toiselle ja hän huomaisi myös sen mitä se arjen pyörittäminen yksin vaatii...



Kohtalotoveri viittasikin eroamismietteisiin ja voin kyllä myöntää, että pitkälti samoille linjoille alan viikko viikolta enemmän kallistua :( ja sitten välillä menee taas paremmin.



Mies on äärettömän hyvä isä, mutta kyllä sitä kaipaisi puolisoakin rinnalleen.

Mieheni tekee työtä, jossa hän on talvisaikaan (loka-maaliskuu) poissa todella paljon ja muina aikoina sitten vastaavasti paljon kotona. Just nyt on menossa siis tosi rassaava kausi: ennen maaliskuun loppua mies tulee olemaan kotona yhteensä vain muutamia viikkoja ja nekin parin päivän pätkissä.



Meillä on 4- ja 7-vuotiaat lapset, kolmas tulossa yllärinä, itse teen vaativaa työtä ja samalla paikkakunnalla ei asu sukulaisia eikä oikein muitakaan joilta voisi pyytää apua. Höyry siis nousee päästä.. Toisaalta mieheni on esimerkki-isä silloin kun on kotona: kuopus ei ole tuolloin hoidossa, mies laittaa paljon ruokaa ja leipoo ja mä saan mennä niin paljon kuin sielu sietää. Juttu on vaan niin, että en halua mennä minnekään sillä koska muuten olisin mieheni kanssa?!? Niinpä yhteinen aika vietetään pääasiassa perheen kesken, aika harvoin (pari kertaa vuodessa) meillä miehen kanssa on ihan kahdenkeskistä aikaa. Ei vaan raaski järjestää sitä, kun se on taas pois lasten ja isän yhteisestä ajasta.



Raskainta tässä onkin katsoa lasten ikävöintiä. Muistan itsekin, miten lapsena ajan kulku oli niin paljon hitaampaa.. Itse taas koen miehen poissaollessa, että aika menee vähän turhankin sukkelaan. Vuorokauden tunnit ei vaan tahdo riittää kaikkeen mitä huushollin ja työasioiden pyörittäminen vaatii.



Nykyisen työn saaminen oli miehelleni oikeastaan unelmien täyttymys, tätä ammattia kun harjoittaa Suomessa aina vain yksi ihminen kerrallaan. Harmi vaan, että perheelliselle ammatti ei todellakaan ole omiaan. Ikuista tämä ei tule olemaan, se on helpottava tieto että 3,5 vuoden päästä pitää valita joku muu juttu. Oikeastaan säälin enemmän miestäni kuin itseäni, sillä hän on se joka menettää nämä vuodet pienten lasten kanssa.



Tsemppiä samassa veneessä oleville!