Mieheni kieltää minua aina itkemästä lapsen nähden

noin pieni ei ymmärrä miksi äiti itkee ja voi järkyttyä

Minä en kykene itkemään kenenkään edessä, hakeudun aina omiin oloihini. Itken muutenkin tosi harvoin, ehkä kerran vuodessa. Tunteet ollu aina lukossa näyttää muille omaa surua, niinkuin se olisi heikkouden merkki, enkä halua antaa heikon kuvaa itsestäni. Tällä tarkoitan vaan, että kaltaisiani aikuisia tulee ap:n kuvailemista perheistä.

pahoja muistoja, tai sitä itseään on kielletty, kannattas yrittää joskus sopivan hetken tullessa kysyy siltä ,jos vaikka kertoskin.

Kyllä lapselle on ihan hyvästä jo pienestä nähdä, että tunteiden näyttämisessä ei ole mitään hävettävää.



Enemmän se lapsi " järkyttyy" siitä kamalasta ilmapiiristä...

... en osaa itkeä jos joku on läsnä... tulee vaivautunu olo. vaikkakaan en peittele sitä kummemmin joskus se itku tulee ettei siinä kerkeä ajatella piilopaikkoja ;) ... ja silloin vaan sanon että tuli paha mieli ja sitten pyyhitään kyyneleitä ja nauretaan päälle... ei tunteita tartte hävetä... mut toki pienen kohalla kannattaa välttää hysteerisiä kohtauksia.

Sitten saat pillittää kun lapsi on esimerkiksi nelivuotias ja ymmärtää selityksen siitä miksi itket.

Meillä on tietysti niin itketty kuin naurettu lapsen nähden. Olen itkenyt kipeitä asioita ja saanut lohtua mieheltä. Lapsikin on siinä sivussa oppinut, että kun jollain on paha mieli, niin häntä lohdutetaan. Nykyään jos hän näkee jonkun itkevän (vaikka ihan vieraan lapsen puistossa...) niin hänen tekee mieli mennä halaamaan ja lohduttamaan :)



Minua hän lohdutti 1,5v. iässä tuomalla minulle lelujaan ;) Mummoni oli kuollut ja sitä itkin (ja sanoin lapselle, että äitillä on paha mieli, mutta että ei ole mitään hätää). Hän vastasi tähän ottamalla kaulasta kiinni, pussaamalla ja sitten juoksi lelulaatikolle ja toi minulle pikkuauton. Nyt kun itkin viime viikolla yhtä kipeää asiaa, niin tuli luo ja halasi oikein lujaa ja sanoi " äiti pyydän anteeksi sinulta" , ikää nyt 2v. ja näin siis osoitti, että on pahoillaan minun murheestani.



Aina kun itken, niin kerron lapselle, että äitillä on paha mieli. Ja että ei johdu lapsesta eikä ole hänen syytään. Näin siis olen tehnyt ihan vauvasta. Mies toimii samoin, eikä siis pojalle ole vierasta sekään, että isä itkee. Itku on meillä ihan normaalia siinä missä ilokin!

sekoittaako hän omansa ja sinun tunteet, tuntee syyllisyyttä pahasta olostasi?

liika on liikaa. siis lapsihan kuitenkin kokee asian järkyttävänä. musta tuntuu lisäksi, että ap:n mies ei jaksa katsoa itkemistä. Verhoaa kiellon lapsen taakse.

Toki hänelle siis aina kerron itkuni syyn (siis en nyt välttämättä että äiti ja isi riiteli ja äidille tuli paha mieli mutta jotain kuitenkin) ja korostan, että lapsi ei ole tehnyt mitään pahaa tai väärää ja aiheuttanut pahaa mieltä. Eli lapsi ei hetkeäkään luule, että hän on tehnyt minulle jotain väärää ja sitä pitäisi pyytää anteeksi.



Lapsi vaan ei ihan vielä kaikkea tajua eikä tuo anteeksi pyytäminen ole ihan auennut ;) Siis että anteeksi pyydetään vain silloin, kun on tehnyt jotain väärää, eikä se olekaan jokin yleismaailmallinen " olen pahoillani että sinulla on paha mieli" -lause. Tällä tapaa lapsi sen siis käsittää.



t.16