Tuntuu surulliselta, kun osa lapsettomista ystävistäni katoaa pikkuhiljaa :(

Eräänkin sinkkuystäväni kanssa olemme olleet tosi läheisiä teini-iästä saakka. Raskausaikana hän vielä jaksoi seuraani, mutta nykyisin ei ota koskaan yhteyttä, ja jos minä ehdotan tapaamista, peruu sen yleensä vähän ennen sovittua aikaa opiskelukiireisiin vedoten.



Eikö tuo ystäväni ja ne muutamat muut samoin käyttäytyvät ymmärrä, että minä olen yhä minä vaikka äiti olenkin, että minua kiinnostaa heidän asiansa yhtä paljon kuin ennenkin ja että tahdon elämässäni olevan muutakin kuin lapsi. Äitiystävien kanssa puhe menee aina lapsiin, ja siksikin minusta olisi kiva olla välillä lapsettomien kanssa, että voisi keskustella kaikesta muustakin.



Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Oletteko " löytäneet" noita ystäviänne uudestaan sitten, kun lapset ovat kasvaneet, tai sitten, kun ystävä on itsekin perustanut perheen?