Oletteko kertoneet lapsillenne että he ovat vahinkoja?

Tekeeköhän se kenenkään psyykeelle hyvää kuulla olevansa "vahinko"?

Olenko minä vahinko? Olisiko minua, jos ennen minua syntynyt lapsi ei olisi kuollut pienenä? Olisitteko abortoineet minua, jos olisitte tienneet minun olevan vammainen? Olitteko iloisia kun tiesitte että olen tulossa?

Näitä kysymyksiä voi tulla yllättäen ja niihin pitäisi pystyä vastaamaan rehellisesti.

Meidän äiti täräytti minulle pahimmissa teini-iän syövereissä, että olen vahinko ja että saisin olla kiitollinen, että sain edes syntyä. Vaikka en itse kyennyt sanomaan mitään, niin voit kuvitella, ap, millainen sävy ja tuntemukset tässä keskustelussa oli. Ei tulisi mieleenkään sanoa omille lapsille!!

ja selvisihän se papereista muutenkin, siis niistä raskausaikana äidin täyttämistä. Ja ei se kyllä minun psyykkeelle ole mitään haittoja tehnyt

mutta itse olen.



Miksi muuten 19v ja 18v olisivat menneet naimisiin 5kk ennen syntymääni? Kerran isäni sanoi, että siihen aikaan 60-luvulla lapsen odotus kesti vain 5kk.

En ole kärsinyt mitenkään vahinkona olosta minua on varmasti rakastettu enemmän kuin tarpeeksi.



Vanhempieni avioliitto on kestänyt 42v ja kovin rakastuneilta vaikuttavat vieläkin.

toinen on vahinko, mutta en ole sitä kyllä ikinä kertonut/lasten kuullen siitä puhunut.



Oikein rakas lapsi on silti ollut!! Ihanaa että saimme hänet.



Kyllä lapsi voi silti olla tervetullut, vaikkei olisikaan ihan suunniteltu ja tekemällä tehty.



Äitini taas on kertonut että vissiin me oltiin kaikki enempi vähempi vahinkoja, mutta silti ollaan oltu odotettuja ja tervetulleita. Se on tullut mulle niin luontevasti tietoon jo jotenkin kai aika pienenä, ettei vanhemmat kauheesti harrastaneet perhesuunnittelua, että en sitä asiaa ole kokenut mitenkään henk.kohtaisena ja traumaattisena.



Toki äitini on joskus myös maininnut, että mua ei varmastikaan olisi, jos hänen ensimmäinen synnytyksessä kuollut lapsi olisi elänyt.

Ja tietty huonoina hetkinä toivoin että niin oliskin käynyt.

lapsen kysyessä ja ollessa tarpeeksi vanha voisin kyllä asiasta kertoa, mutta ehdottomasti toisilla sanavalinnoilla!! esim. että vauva yllätti vanhempansa tulollaan. ja edelleen lisäisin että yllätys oli kuitenkin ihana. jopa vaikka ei aikoinaan olisi siltä heti tuntunut.

Olen tiennyt niin kauan kuin muistan. Minun piti syntyä vasta parin vuoden päästä, siinä vaiheessa vanhempieni avioliitto oli jo niin lopussa, etten olisi kuulemma syntynyt ollenkaan.. Kyllä se on vaikuttanut, vaikea sanoa miten paljon.



Itse olen saanut kaksi suunnittelematonta, mutta silti todelle toivottua lasta, enkä todellakaan aio koskaan sanoa heidän olleen vahinkoja.

- Mitä manne sanoi laittaessaan lapsensa karuselliin?



- "Nyt pannaan vahinko kiertämään....."



Hehehehehehehe........

ITSE OLEN MYÖS "VAHINKO". PITI SYNTYÄ n.5 VUODEN PÄÄSTÄ MUTTA TULIN PÄIVÄN ENNEN SISKON 1v SYNTTÄREITÄ. KONDOMI PETTI. SIKSI SANONKIN ETTÄ MENEN VAIKKA MISTÄ LÄPI KUN MAAILMAANKIN OLEN RAIVANNUT TIEN KUMIN LÄPI. SELVIÄN KAIKESTA JA OTAN ASIAN HUUMORILLA.

J amitä merkitystä sillä ylipäätään on? Lapsi on rakastettu ja se on ainut millä on väliä, ei sillä oliko nyt alunperin suunniteltu tulla raskaaksi vai ei.

Esikoinen on niin pieni ettei vielä edes puhu, mutta jos lapsi kysyisi jossain vaiheessa kertoisin varmaankin että raskaus tuli yllätyksenä, mutta että hän oli todella toivottu ja rakastettu yllätys.

Enpä ole tullut kysyneeksi moista. Eikös tärkeämpää ole se, miten vanhemmat suhtautuvat lapseen - rakastavasti vaiko välinpitämättömästi. "Vahinkoa" voi rakastaa, "toivottua" kohdella kaltoin...

mutta elämäni onnekkain vahinko. On ollutkin sellainen lellikki, että ei varmaan itsetunto ole saanut kolhuja.

mutta itse olen sellainen.



Ja ei, ei todellakaan ole ollut positiivissävyinen keskustelu missä asia on tullut esille, eikä sen myötä ilmitulon jälkeenkään ole paljon positiivista perhe-elämään ilmennyt. Itse en kertoisi lapselleni mikäli hän olisi vahinko, edes suutuksissani....

ja kuka sanoo... Nuorin siskoni sai tädiltään tietää, että äitimme oli oli tullut "vahingossa" raskaaksi ja olisi halunnut abortin, sillä oli jo aivan kypsä eroamaan isästämme. No isä ei ajatukselle lämmennyt, joten äiti kituutti kamalassa parisuhteessa vielä vuosia. Arvatkaa vaan tekikö sisareni itsetunnolle hyvää kuulla tämä joskus teini-iässä? Asia vaivaa häntä edelleen.

Minulla ei ole vahinkolapsia, vaan perusteellisen tekemisen jälkeen saatuja (ekaa edelsi kolmen vuoden yritys lapsettomuushoitoineen ja toisen luomulapsenkin tekeminen vei puoli vuotta...)



Mutta olen itse vahinkolapsi. Äiti meinasi kuolla isosiskon synnytyksen yhteydessä (v. -59 pienessä maalaissairaalassa tehty keisarinleikkaus), joten terveydellisistä syistäkään hän ei toivonut lisää lapsia. Kun minä ilmoittelin tulostani, hän pitkään harkitsi aborttia, mutta päätti sitten jatkaa raskautta. Stressi ja pelko oli kuitenkin kova, kertoi äitini.

Mutta hän korostaa, että oli todella onnellinen sitten syntymästäni, eikä ole katunut...



Miten tuosta voisi ottaa itseensä? Eiköhän se nyt ole maailman luonnollisin asia, että joskus tapahtuu vahinkoja ja että se lapsensaanti voi monestakin syystä raskausaikana arveluttaa.



Muistakaa kuitenkin korostaa, että vauva oli silti tervetullut ja lapsi rakastettu.

Kun lapsi kerran on



tervetullut ja raskatettu niin mitä saavutetaan sillä, että hänelle koskaan kerrottaisiin hänen olevan vahinkolapsi?



Ketä sen kertominen hyödyttää?

on mielenkiintoista ja avartavaa ja lisää ymmärrystäni äitiäni ja ylipäätään naisia kohtaan.

Kun lapsi kerran on

tervetullut ja raskatettu niin mitä saavutetaan sillä, että hänelle koskaan kerrottaisiin hänen olevan vahinkolapsi?

Ketä sen kertominen hyödyttää?

MUTTA edelleen: kaikki riippuu kertomisen tavasta. Jos vahinko-seikka täräytetään vihapäisään teinille ilman pehmentäviä asianhaaroja, ei sillä mitään saavutetakaan.

Mutta jos se tulee esille aihepiiriä koskevassa keskustelussa rauhallisessa sävyssä ja niin, että lapsi on jo iässä, jossa ei katso asioita mustavalkoisesti - niin sillä on äitiä ja lasta lähentävä vaikutus.

Lapsi ymmärtää, että äitikin on ihminen ja lapsensaanti on monipiippuinen juttu.

Isäni ei alunperin olisi halunnut yhtään lasta. Olen siitä tietoinen, enkä silti kärsi. Sillä isäni on kyllä osoittanut teoillaan ja sanoillaan, että oli hyvä, että äitini kanta voitti. Samoin kävi siskoni kohdalla.



Varmaankin joskus tulen kertoneeksi pojallemme, että olin raskausaikana aivan varma, että tyttö on tulossa. Olin ihan oikeasti tosi hämmästynyt, kun saimmekin pojan. Pettynyt en tietenkään ollut. Vain hämmästynyt / yllättynyt. Ja innoissani päästessäni kurkistaan pojankin maailmaan kahden tytön jälkeen.