Uhratako 'oma onni' lasten vuoksi?

En mä oleta et arki olisi sitä rakkauden huumaa, mutta jos toisen kosketuskin kavahduttaa, voiko siitäkin 'toipua'? Itseasiassa en ole lainkaan elämääni kyllästynyt kuten joku rivien välistä luki, meillä vanhemmilla on omat harrastuksemme, paljon ystäviä ja perheenäkin koitamme tehdä asioita. Ehkä otan nyt aikalisän, menen syksyllä töihin ja katsellaan sitten ajan kanssa. Ap

Sellaista rakkautta on kaiketi vain lasten va vanhempien välillä. Miehen ja naisen välinen "rakkaus" on ihan jotain muuta. Se katoaa ja häviää, ja ennen niin rakas ihminen muuttuu yhtenä kauniina päivänä vihan ja katkeruuden kohteeksi. Ehkä se mitä naimisiin mennessä hehkutetaan rakkaudeksi on vain hetkellinen intohimon puuska toista kohtaa.

koska -halusi uskoa tai ei-lapsi todella vaistoaa ja TUNTEE kaiken sen pahan olon. josta seuraa myös ylimääräistä syyllisyyttä jne.



itselläni oli vanhemat yhdessä vain lasten vuoksi ja voin sanoa että oli aina helvetillistä mennä kotiin,vaikkei ollut mitään väkivallan tai päihteiden pelkoa. vanhempina olivat helkutin hyviä paitsi tässä asiassa. en viihtynyt kotona yhtään ja joka päivä toivoin että olisivat eronneet... mutta tämä on vain minun mielipiteeni. tosin tuo on totta että lapset kyllä tuntee itse sen huonon liiton vaikutukset vaikka miten yrittää peitellä sitä.

Ja eivät saa minkäänlaista kuvaa vanhempien välisestä hellyydestä yms. Ennen riideltiin paljon mutta nyt minua ei kiinnosta edes riidellä. Lasten kanssa kyllä touhutaan paljon, meillä on paljon ystäviä jne ettei me nyt ihan apaattisia olla, onnellisuus vain puuttuu.

Ap

Ja uskon, tyrmäät ajatuksen mutta ajatteles että ne on aika hittituote nykyään (olisitte vaan muotitietosia) ehkä se voisi auttaa!



Mikä olisi parempi tapa erota kuin se että on koitettu kaikkea? Ajatus ei ole teko. Pitää parantaa suhdetta. Noilla leireillä taitaa käydä semmosetkin joilla ei ole varsinaisesti ongelmia mutta päivittää suhdetta.

Joskus katteli Dr. Philiä (jep, nalkissa siihen mieheen) mutta siinä oli jakso kun sanoi että erota kannattaa vasta kun on kokeillut kaikkea. Kun TIETÄÄ ettei mikään ole auttanut, ei jää epäilystä. Ei tartte miettiä mitä jos, kun asia on itselle ja kumppanille selvä.

Ei erosta tartte tehdä vaikeaa. Se on sitä muutenkin, mutta kun koitetaan erota sovussa ja tietää ettei ole muuta enää.



En tiedä itse suuremmin noista leireistä, mutta tuli vaan mieleen! Eikä sitä tartte kertoa muille, sanokaa vaan lähtevänne kahdestaan matkalle??



Itsellä on vanhemmat eronnu riitasesti kun olin 10- vuotias. Veli oli 5- vuotias. Minut jätettiin yksin ajatuksieni kanssa, ajattelivat että olen jo riittävän iso. Oli vaikeaa koulussa jne. Alussa haaveilin että isä (joka oli juoppo) olis palannu takasin kotiin, mutta onneksi kasvoin siitä yli. Oli meille lapsillekin hyvä että erosivat!

Osaan arvostaa itseäni ja sitä että haluan onnellisen elämän, surua saa varmasti kaikki osakseen joskus? Miksi siis olla onneton?



Mutta kun olette yhdessä onnettomia, minusta teillä saattaa olla vielä toivoa. Ainakin yhdessä jaksatte roikkua, se on hyvä. Sitä kun tarvitaan. Ehkä tämmönen jakso tekee teistä entistä vahvempia yhdessä.

Mutta ei se tule itsestään vaan se tarttee jotenkin kiillottaa esiin. Ja joskus me ollaan vaan sokeita näkemään mikä voisi auttaa, joku asiantuntija saattaa antaa teille juuri oikeat avaimet?

Surettaa todella millaisen kuvan lapset saa parisuhteesta, kun emme juuri edes puhu toisillemme, saati sitten että olisi hellyyttä tms.

Olen ajatellut niin, että siinä tapauksessa ero on ratkaisu, jos pystymme sillä parantamaan KUMMANKIN elämän laatua (että jaksamme paremmin vanhempina) ja pystymme riitelemättä sopimaan käytännön jutut (lapset, omaisuus)

Terapiat on kokeiltu.

se osoittaa mielestäni vahvuutta että uskaltaa hakea apua. Nyt taitaa olla vain ongelmana se etten tiedä haluanko yrittää, haluanko elää elämääni lasteni isän kanssa? Tiedän että mahdollinen eromme ei tulisi olemaan sopuisa, anoppi ja appi eivät ole ihan helpoimmasta päästä ja tulisivat varmasti vaikeuttamaan asioita. En mä halua pahaa miehelleni; hän on hyvä mies, ei vain minun mieheni.

on varmaan lasten iälläkin väliä - kuinka kauan sitä "omaa onnea" kannattaisi lykätä lasten takia?



Jos arki pyörii periaatteessa rauhallisesti ja ilman suurempia riitoja, mutta vanhemmat vain eivät rakasta toisiaan tai ole kovin kiinnostuneita toistensa ajatuksista ja elämästä, sellainen tilanne tuskin vielä ihan pienille lapsille viestii paljon mitään. Ainakin me olemme lapsenhoidossa "parhaimmillamme", koska rakkaus yhteisiä lapsiamme kohtaan on se yksi asia tässä maailmassa joka meitä todellakin yhdistää. Lasten rakastaminen yhdessä ei vaadi meiltä mitään teeskentelyä eivätkä lapset voi siis sellaista meistä aistiakaan. Ongelma on se ettei toisen persoona muilta osin miellytä, seksi sen kanssa ei kiinnosta ja kaiken kaikkiaan tuntuu kuin kotona asuisi vieras kämppis jonka kanssa ei ole kiinnostunut jakamaan elämäänsä.



Olisiko tällaisessa tilanteessa viisainta odotella kunnes lapset ovat tietyn ikäisiä (minkä?) ja sitten vasta alkaa toimia? Vai ei koskaan? Vai heti, kumminkin?

(en tietenkään toivo tätä muille). Just tuo kämppis meininki meillä täällä on, itse asiassa ajattelinkin tässä yhtenä päivänä että jos asiat puhuisi selviksi niin voitaisiinkohan 'olla kämppiksiä'? Rahallisesti ja lasten kannalta olisi ok (lapset pieniä) mutta tiedän kyllä ettei onnistu pitemmän päälle.

Ap

valitettavasti. Ainakin Jari Sinkkonen ja muutamat muut psykologian asiantuntijat on sitä mieltä, että alle 3v. lapsien vanhemmilta pitäisi kieltää avioero. Tiettyyn rajaan asti tätä ymmärtääkin - lapsen kehityksen kannalta. Isommat lapset sit kyllä varmasti kärsiikin jos yhdessä ollaan pelkästään lasten vuoksi ja yhdessäolo on kylmää, toista kokonaan huomioon ottamattatonta, eripuraista tai jopa väkivaltaista. JA kyllä noista viimemainituista kärsii se pienempikin lapsi.

Mutta tilanteesi on vaikea ja hienoa että ajattelet asiaa lastenkin kannalta. Puhukaa avoimesti miehenne kanssa eri vaihtoehdoista - jos lähelle muuttaminen ei ole vaihtoehto (kuten annat ymmärtää) kärsii lapset enemmän, mutta siitäkin selviää hyvän tukiverkoston avulla. Eli ei kaikki ole eron myötä menetetty.

Mitenkäs sinulla mies,onko hän samoilla li´njoilla eli ei enää tunne sua kohtaa mitään ?? Meillä ei onnistu tuo "kavereina" oleminen ja lasten yhdessä kasvattaminen saman katon alla,kun mies kuulemma vielä rakastaa..

ja miltä tuntuisi jos ketään ei sitten löydykään sulle? Yksin on todella ikävää olla, kun ikää karttuu. Olkaa erossa miehestänne 2-3 viikkoa, ja katsokaa miltä se tuntuu, toinen juttu on lähteä kaksisteen kahdeksi viikoksi sellaiseen maahan jossa ei ennen olla oltu, molemmissa tilanteissa huomaa helposti josko se kipinä vielä kytee. Itte olen ollu eroamassa 3v, 7v, 11v,ja 20v, avioliiton alusta lukien, nyt takana avioliittoa 26 vuotta ja ollaan onnellisempia kun koskaan, vaikka osa lapsista jo lentänyt kotoa. Mun eronneilla ystävillä on ollut pitemmänpäälle huono onni ja muutama alkoholisoitunutkin, vaikka pitkä koulutus, ja hyvä asema työelämässä. Sitä pitää monia asioita miehessä itsestäänselvyytenä, kun ei ehkä muista niiden edellisten kumppaneiden huonoja puolia.

äidin onnen takia?????

eli vaikka hän on onneton hän on silti valmis aina yrittämään. Hän on siis oikeasti hyvä mies ja ansaitsee naisen joka häntä rakastaa ja 'antaa hänen miehisyytensä' kukkia' ja mielestäni mä ansaitsen myös jotain muuta, mutta lapset, he ovat kuitenkin kaikkein tärkeimpiä, ovat siis 5ja2vee.

siitä, että avioero pitäisi kieltää alle 3-v. lasten vanhemmilta, johtuu siitä, että pienten lasten vanhempien arki on niin rankkaa ja vaativaa, että parisuhde hyvin helposti joutuu kesannolle - joko niin että vieraannutaan "kämppiksiksi" kun ei seksiäkään juuri ole, tai sitten riidellään kamalasti kun ollaan niin väsyneitä, ja päällimmäisin fiilis on: tätäkö elämäni on tästä eteenpäin. Omat tarpeet jää väkisin lasten tarpeiden jalkoihin.



Mitäs jos päättäisit olla liitossa, kunnes lapset on vähintään 4-vuotiaita kaikki, ja sitten (tai tässä jo nyt) koettaisit puhaltaa uutta liekkiä suhteeseenne? Uskon että se voi onnistua. Itsellä on usein pitkiä aikoja samat fiilikset kuin ap:llä, mutta sitten yhtäkkiä se pieni kipinä taas hetkeksi löytyy (usein seksin myötä, hellyyden ja yhteyden tunne sen jälkeen löytyy, vaikkei seksiä edes erityisemmin ole tehnyt mieli).

siitä, että avioero pitäisi kieltää alle 3-v. lasten vanhemmilta johtuu siitä, että pienten lasten vanhempien arki on niin rankkaa ja vaativaa, että parisuhde hyvin helposti joutuu kesannolle - joko niin että vieraannutaan "kämppiksiksi" kun ei seksiäkään juuri ole, tai sitten riidellään kamalasti kun ollaan niin väsyneitä, ja päällimmäisin fiilis on: tätäkö elämäni on tästä eteenpäin. Omat tarpeet jää väkisin lasten tarpeiden jalkoihin. Kun arki helpottaa, voi yhteys taas syntyä



Mitäs jos päättäisit olla liitossa, kunnes lapset on vähintään 4-vuotiaita kaikki, ja sitten (tai tässä jo nyt) koettaisit puhaltaa uutta liekkiä suhteeseenne? Uskon että se voi onnistua. Itsellä on usein pitkiä aikoja samat fiilikset kuin ap:llä, mutta sitten yhtäkkiä se pieni kipinä taas hetkeksi löytyy (usein seksin myötä, hellyyden ja yhteyden tunne sen jälkeen löytyy, vaikkei seksiä edes erityisemmin ole tehnyt mieli).

Pikkasen tylsää vain? voi jessus, se on mainoi syy erota!

Mikäli ero pystytään hoitamaan fiksusti eikä aleta kiusata exää lasten kustannuksella. Varmasti lapset saavat vanhemmistaan enemmän iloa, jos he ovat onnellisia tahoillaan. Tämä on minun omakohtainen näkemys asiasta.

Avioliitto on tahdon asia ja minun neuvoni on, että ennen eroa on tehtävä kaikki se, mitä tehtävissä on, kun miehesikin kerran on "kunnon mies" ja tahtoo yrittää.

Avioliitossa tulee kausia, jolloin toinen ei tunnukaan niin ihanalta ja sitä ihmettelee miksi ikinä on tuon kanssa naimisiin mennyt. Teillä on pienet lapset ja pelkästään siksi sinun ja puolisosi tulee yrittää, menette parisuhdeneuvontaan ja/tai avioliittoleirille, asiat selkiytyvät niitä työstämällä. Myös teot merkitsevät paljon, jos päätätte, että teette toisillenne rakkauden tekoja (vaikka sitä tunnetta ei enää olisikaan), niin kumma kyllä, alkaa niitä tunteitakin tulla mukaan. Kirjatkaa myös ylös mitä hyvää liitossanne on, mitä toivoisitte yhteiseloltanne tulevaisuudessa ja mitä kumpikin on valmis tekemään paremman tulevaisuuden eteen.

Me olemme olleet naimisissa 26 vuotta, lapsiakin on 7 ja on ollut aikoja, jolloin olen miettinyt, että tätäkö tämä on hamaan loppuun saakka. Sitten on taas alkanut uusi kukoistus liitossamme ja näinhän se menee, on nousuja ja on laskuja ja useimmiten aika tasaista.

PItänee nyt oikein sitten istua alas ja miettiä mikä tässä liitossa on hyvää ja miksi sitä pitäisi jatkaa. Tiedän kuitenkin että aina jostain se peikko pulpahtaa esiin..