Hermo paloi viime yönä :(

Joskus joutuu sanomaan napakasti että viesti menee perille. Se on sitä rajojen asettamista.



Joskus sietokyky ylittyy, onneksi et tehnyt pahempaa.

Musta voit kuitenkin kääntää asian toisinpäin. Voit onnitella itseäsi että olet terve aikuinen, kun tajuat tuon " raja" jutun ja koet noin. Yleensä nämä pahoinpitelijä äidit eivät sitä tajua tai puolustelevat asiaa jotenkin. Nyt voit jatkossa paremmin varautua" hermon menemiseen" kun tunnistat tilanteen joss se on lähellä ja miettiäö äjo etukäteen miten seuraavan kerran tuossa tilanteessa toimit. Usein auttaa kun ymmärtää että lapsi ei tee sitä kiusallaan, iekä mahda sille mitään, vaikka siltä tuntuu väsyneenä. Tsemppiä. Olet varmasti oikein hyvä äiti lapsellesi. Ihan hyvä vaan välillä miettiä näitä juttuja.

Todella järkyttävää, miten syviä ja voimakkaita tunteita oma lapsi voi herättää - suuntaan ja toiseen. Lapsemme on aina ollut erittäin voimakastahtoinen ja ns. haasteellinen tapaus, ja nyt on päällä aikas paha uhmaikä. Päivät ovat jatkuvaa taistelua, mitään ei tehdä vastaanpanematta ja öisin herätään kiukkuamaan vähintään kerran, yleensä useamminkin. Tilannetta ei helpota se, että talossa on myös pieni vauva. En ole puoleen vuoteen nukkunut kuin lyhyitä pätkiä ja se alkaa vähitellen tuntua.



Miten tuo pieni kaksivuotias voikin saada aikuisen ihmisen välillä niin raivoihinsa että saa tosissaan purra hammasta, ettei kalauttaisi lapsen päätä seinään. Onko muillakin tällaisia tuntemuksia, onko tämä normaalia vai pitäisikö hakea jostain jonkilaista apua? Olen tosi temperamenttinen ja lyhytpinnainen ihminen muutenkin, mutta tähän asti olen onnistunut pysymään suht rauhallisena lapsen kanssa enkä hyväksy minkäänlaista lapseen kohdistuvaa väkivaltaa, tukkapöllykin on minusta sopimatonta. Kauhea olo kun katsoo pientä viatonta lasta ja tuntee vain kiukkua ja ärtymystä. ;(



ap

jolloin lapsi huusi perääni: " Äidin syliin, äidin syliin" . Tunsin itseni kahta kauheammaksi epäonnistujaksi; juuri olin meinannut tai ehkä vähän satuttanutkin toista ja hän senkun haluaa syliini. Menin sitten takaisin ja otin kiukkuajan kainaloon ja siihenhän hän nukahti. Minä morkkiksissani silitin lasta pitkään ja mietin, etten ansaitse häntä.



ap

vihan tunteet. Mustakin se on tosi hirveää huomata, erityisesti uhmaikäisen kanssa. Mutta onneksi tässäkin asiassa voi kehittyä, itse olen huomannut että kun oma hrmo menee niin sitten peli on jo menetetty, jos taas itse pysyy rauhallisena niin helpomalla pääsee vaikka kuinka tekisi tiukkaa olla raivoamatta. Itse menen joskus vessaan ja kiroilen siellä itsekseni ja se ei oo mitään kaunista kuultavaa.

on kaikista pahin, koska silloin on itse yleensä umpiväsynyt eikä tosiaan paras mahdollinen tilanne säilyttää hermojaan :)! Älä ota asiasta paineita: mitään peruuttamatonta ei tapahtunut etkä pahoinpidellyt lastasi tms. Tuo on ymmärrettävää keskellä yötä, kun oma pinna vetelee unenpöpperössä viimeisiään. Itse olen yrittänyt tiedostaa nuo tilanteet jo etukäteen, joissa pinna voi palaa ja etukäteen aivopessyt itseni superrauhalliseksi mutta silti tulee mutistua kiukkuisesti joskus, kun kuopus (juuri sen 2 v uhmassaan) herää keskellä yötä kiukuttelemaan :/.

tota tapahtuu meillä lähes päivittäin, huutaminen/karjuminen. sillä tavalla sana menee perille ja lapsi tottelee. kai nyt jonkun pitää pitää kuria yllä, ei tollasesta pompottelusta tule mitään!