Olenko ainoa joka ei halua puhua synnytyksestään?

Ekasta olisin vielä halunnut puhua koko maailmalle.

Mutta toisesta ei enää, ja ekastakaan ei enää alkujärkytyksestä toivuttuani.

Mitä se hyödyttäisi ketään? Puhuin sairaalassa läpi synnytykseni traumat ja siinä se, ehkä jos joskus jaksan, niin otan yhteiskunnallisesti kantaa synnytyksiinkin ja niiden epäkohtiin, mutta poliittiseksi vaikuttajaksi en ala.



Se on vaan henkilökohtaista, ei se oikeasti kiinnosta ketään, ja kukaan ei jaksa kuulla toisten kauhukertomuksia, taikka sitten suitsutusta hyvin menneestä..

Jos siitä jotain joskus puhutaan, niin hyvin pintapuolisesti ja yleismaailmallisesti vitsinomaisesti ja ainoastaan jonkun harvan ja valitun kanssa ehkä tätä pintaa syvemmin mutta vain jos molempia kiinnostaa... Ja totta että ne kärsimykset unohtuu. Ja joidenkin miesten kanssa ei nyt vaan edes voi puhua synnytyksistä.

Plus, että jos mies ei ole nähnyt synnytystä, tai juuri synnyttänyttä naista ikinä aikuisiällään, niin ei se voi ymmärtää mitään koko aiheesta, siis turha puhuakaan...

Ei minulla ole mitään pakkomiellettä synnytyksistä puhua, mutta siinä ne menee missä muutkin. Ekan jälkeen oli kova tarve, mutta kun ystävät olivat synnyttämättömiä, niitä traumoja oli paha purkaa. Onneksi äitini sentään tiesi mistä puhuin, hänenkin eka synnytyksensä oli ollut vaikea.

Se on vaan henkilökohtaista, ei se oikeasti kiinnosta ketään, ja kukaan ei jaksa kuulla toisten kauhukertomuksia, taikka sitten suitsutusta hyvin menneestä..

Tällainen lapsia haluava nuorehko nainen on luonnollisesti kiinnostunut tietämään, millaista se keskimäärin on. Eikä mitään neuvolantätien hyssyttelyä, että hyvin se menee, vaan ihan faktoja, ettei tule yllätyksenä, kun on tilanne päällä ja väsyttää ja ahdistaa.

Esim. imukupin hihasta nykäiseminen voisi säikäyttää, ellei tietäisi, että sitä edelleen käytetään nykyään synnytyksissä. Ja että monilla on positiivisia kokemuksia nykyaikaisesta imukuppisynnytyksestä.

Lisäksi on käytännöllistä kuulla, että epiduraali kannattaa ottaa heti kun sen saa, koska toista tilaisuutta ei välttämättä tule. Todennäköisesti ilman tuota neuvoa moni tekisi saman virheet kuin monet ovat jo tehneet, eli ajattelisi kokeilla ilman, kun ei vielä silloin tarvitse sitä.

Käytännössä kuitenkaan en haluaisi kuulla niistä kasvokkain, vaan mieluiten näin netissä anonyymisti. Se on jotenkin luontevampaa.

niin totuus tuosta imukupista on, että positiivista sen käytöstä on elävä lapsi. Ja siitä hyvästä sitä tietenkin on valmis mihin vain. Mutta vielä kymmenenkin vuoden jälkeen se sydäntä kouraisee, miten kamala tilanne se oli.



Totta on tuo puudutusjuttu. Jos odottaa niin pitkään, että sitä oikeasti tarvitsee, sitä ei enää saa. Mutta toisaalta, neljä olen ilman sitä synnyttänyt, ja ekaa lukuunottamatta en ole sitä edes kaivannut.



Se, mitä itse olisin halunnut kuulla etukäteen on, että synnytys on tilanne, jossa ei kannata eikä tarvitse synnyttää. Hyvä synnytys on sellainen, missä äiti ja lapsi ovat molemmat elossa synnytyksen jälkeen, ihan sama missä asennossa ja millä apuneuvoilla on siihen tilanteeseen päässyt. Meillä synnytysvalmennuskessa aikoinaan oli valmennus liian suorituskeskeistä, oli hienompaa synnyttää pystyssä ja aktiivisesti.