Älkää tehkö lapsia yli oman sietokyvyn!

Meillä meni ihan mukavasti kahden kanssa ja itselleni oli melkoinen ylläri miten piippuun ajauduin kolmannen synnyttyä. Vauvan luonne ratkaisee myös ihan älyttömästi! Helppojen lasten äiti ei voi ymmärtää ollenkaan miten rankkaa voi olla, jos vauva ei nuku yöllä eikä päivällä, kitisee vain ja äiti saa olla kanniskelemassa ja viihdyttämässä aamusta iltaan. Eikä sitä voi mitenkään ennakoida.

Jos on hermoheikko tyyppi, kaikki paikat pitää olla koko ajan järjestyksessä ym, kyllä jokainen tuntee itsensä sen verran, että pystyy arvioimaan omia voimavaroja jos vain viitsii.

Välillä voi olla kausia että on puhki ja väsynyt mutta tarkoittaako se nyt sitten että lapsia on "yli sietokyvyn"? Itsekin olen aikoinani ollut ihan puhki mutta en ole edelleenkään sitä mieltä että tuli tehtyä liikaa lapsia. Siitä väsymyksestä selvittiin kun tehtiin vähän järjestelyjä.

Sit ärsyttää nuo valittajat kun ensin piti saada neljä lasta, ja sit kun ne on hankittu, niin ollaan avioeron partailla kun mies ei vie roskapussia yms. Lasten kanssa on pääsääntöisesti enemmän aikaa perheen äiti, joka myös tekee enimmän osan kotitöistä.Varautukaa etukäteen, muutakin elämää on kuin vain lapset ja niiden kasvatus. Mun mielestä elämään kuuluu myös omat harrastukset, ystävät, ja työ kodin ulkopuolella.

Elämäntilanteilla kun on tapana muuttua...

Itselläni kaksi helppoa lasta, kolmannesta haaveilen välillä mutta noiden kahden kanssa elämä on niin ihanan helppoa! Tähän saumaan emme siis enempiä tahdo edes yrittää, elämä on hyvä näin. Haluan nauttia tästä kaikesta, tiedän omat rajani.



Tulevaisuudessa voin sitten halutakin sen kolmannen tosissani, kukapa sen tietää?



Yhdellä on helppoa viiden kanssa, toinen tuskastelee yhden kanssa, näin se vaan menee.

Eihän kukaan voi tehdä lapsia kun pitää "varautua". Jos tuleekin koliikkivauva, entä jos tuleekin koliikkikaksoset? Entä jos lapsi sairastuu vakavasti. Entä jos, entä jos.. Hups, olenkin vahingossa synnyttänyt jo kolme! Sori!

että pystyy arvioimaan omia voimavaroja jos vain viitsii.

Sekin tuppaa kasvamaan elämäntilanteiden muuttuessa.



Enpä itsekään olisi uskonut että minusta on suurperheen äidiksi. Olen rauhaa rakastava, mukavuudenhaluinen, laiskakin, enkä erityisen lapsirakas.



Mutta niinpä vain minusta on kehittynyt kelpo äiti suurelle lapsikatraalleni.

Ja siihen kolme lasta pienellä ikäerolla, ja sit itketään kun äiti on niin yksin. Nainen huutaa lapsilleen naama punaisena koko ajan kun lapset sotkevat , mies on laiska paska ja koko miehen suku on ihan paskoja. Mies menee vieraisiin, koska ei kestä sitä "leppoisaa" kotielämää. Mies menee töihin lepäämään ja mielellään on jokaisen ajan pois kotoa minkä pystyy.Nainen itkee, että hän ei halunnut tällaista elämää!Naisen oma suku käy päivittäin auttamassa kotitöissä minkä ehtivät ja jaksavat. Naisella mielialalääkitys.Kuulostaako kivalta?Ja tämä tarina on tosi!Kannattiko?

Omat vanhempani erosivat 23 vuoden jälkeen, lapsia 4.

Lapset he kyllä kestivät, roskapussien takia eroa ei tullut! :D



Itsellä kolmas lapsi puskemassa maailmaan pian. Ei olla eroamassa vielä ainakaan, ei olla naimisiinkaan vielä kiireellä menossa vaikka 10 vuotta yhteistä aikaa ummessa. Haluaisin 6 tai jopa 7 lasta. Mutta jos rahkeet loppuu vaikka viiden jälkeen niin se loppuu siihen.

Lapset ei olisi syynä eroon, lapsia en taas lykkäisi huonoon suhteeseen.

Ero on aina parempi kuin huono suhde.



Musta on ihan normaalia että itkee väsymystään, mutta asiat tarttee hoitaa kuntoon eikä jäädä surkuttelemaan.

Itse en ole huomannut että ison perheen vanhemmat kiukuttelee, vaan pienen.

Kaikki ihmiset eivät pidä aborttia itsestäänselvänä vaihtoehtona muutaman vuoden tosi rankallekaan ajalle.

sietokykyni ei sitä kestäisi.



Mies on kyllä sitä mieltä, että kolmaskin olisi kiva. Hän ei ikinä tajunnut, miltä tuntuu, että herää kuuden vuoden ajan monta kertaa yössä ("niinhän minäkin heräsin"). Hän ei jäänyt äitiyslomalle eikä hoitovapaalle....



Ehkä tämä on se dilemma? itse ymmärtää, ettei jaksa, mutta toinen puhuu ympäri?

Sitten tuli 3. ja kahdesta edellisestä tuli sietämättömiä. Luovunko nyt niistä ja pidän nuorimman?

Minä tiesin, että minusta olisi yhden lapsen äidiksi. Ihan varmasti olisin jaksanut antaa hänelle niitä virikkeitä, joita itselleni odotusaikana uskottelin. Mutta kun luonto päätti toisin, en saanut itse valita. Olin luonnonoikku ja kas, ultrassa huomattiin, että kaksosraskaushan se on :). Tottakai uskoin, että kaikki menee vaaleanpunaisissa unelmissa. Vaan ei mennyt. Toinen oli allerginen, huonosti nukkuva, äreä vauva. Vasta 3-v alkoi nukkumaan yöt putkeen. Aika ajoin olen ollut NIIN puhki, että olisin voinut maksaa jollekkin, kun olisi vienyt "ne" pois. Vaan nyt, kun ovat 6-v, niin tajuan, että kaikesta kiukustani ja väsymyksestäni huolimatta olen kuitenkin jaksanut kasvattaa ihanat ipanat :). Jän nimittäin yh:ksi ennen kun laspet olivat 3-v.

Muista ap, aina ei voi valita.

...yleensä kuitenkin vanhemmat voivat päättää kuinka monta lasta perheeseen syntyy. Olen Ap:n kanssa täysin samaa mieltä, että kannattaa oikeasti pohtia tulevaa tilannetta kun suunnittelee lisää lapsia. Joillekin on vaan "pakkomielle" hankkia niitä lapsia vuoden-kahden välein. Joillakin syynä on se etteivät he halua palata töihin.

Vaikka elämässä painaa muutkin arvot kuin raha niin sitäkin pitäsi hiukan pohtia, että miten taloudellinen tilanne sallii lapsimäärän kasvattamiset. Aikanaan tulevat harrastukset yms ja niihinkin olisi kiva olla rahaa.

Meillä oli todella helppoa ja rauhallista ekan kanssa, ja jos ei olisi ollut sitä ensimmäisen lapsen -hysteriaa, niin olohan olis ollut kuin lomalla. Haluttiin toinen heti kaveriksi, no se ei ollutkaan samanlainen, eikä heti ihan tervekään, ja oman sietokyvyn rajat tulivat vastaan, vaikka en olisi niin arvannut käyvän. Tosin se vaihe kesti vain 1,5 vuotta ja sitten taas päästiinkin takaisin siihen haavemaailmaamme kahden ihanan, yhdessä leikkivän lapsen vanhempina.



Sen verran se kuitenkin opetti, että haluamaamme kolmea lasta ei sitten tullutkaan tähän perheeseen. Ja varmasti sanoin väsyni joskus ääneenkin ystäville ja tuttaville. Silti en muuttaisi näin jälkikäteen mitään. MItä loppujen lopuksi merkitsee 1,5-vuotta vähän hankalampaa elämää tässä kokonaisuudessa?

Mulla oli haaveena aina neljä lasta. Kolmannen jälkeen epäröin hieman, mutta lopulta kuitenkin päädyttiin yrittämään sitä neljättä. Nyt sietokykyni on todella koetuksella, emmekä mitenkään voineet kuvitella että joudumme tähän tilanteeseen. Saimme kylläkin ihanat kaksoset. ovat vaan todella tempperamenttisia villikkoja. Lisää sietokykyä repimään molempien uhma, joka sattuu yllätys...yllätys...yhtäaikaa. Onneks tiiän, että tämä on vain hetkellistä. Kuka oikeasti voi etukäteen tietää, montako lasta jaksaa/pystyy hoitamaan? Ei kukaan, ellei ole sitten ylikykyinen ihminen.