Miten voi erota sairaasta puolisosta?

Mikä on fatiikki?

Fatiikilla tarkoitetaan väsymistä tai väsyvyyttä. No, joka tapauksessa, jos normaalilla ihmisellä on väsymystä, niin siihen auttaa lepo. MS-taudissa taas lepo ei auta fatiikkiin mitenkään. En osaa sanoa, että kuinka moni ymmärtää sitä, että miten raskasta on kun ei vaan yksinkertaisesti jaksa. Työpäivän jälkeen moni MS:ää sairastava ei jaksa mitään muuta kuin rojahtaa sänkyyn (joo, no monesta muustakin voi tuntua siltä, jos tekee raskasta työtä), mutta kuten sanottu, niin terve toipuu, kun saa levätä, MSää sairastava ei. Aika moni MS-tautia sairastava saattaa siis olla sairaseläkkeellä ihan " vaan" fatiikin takia eli sairaus ei ole välttämättä vienyt liikkumiskykyä tai näkyä vaikkapa. Fatiikki on siitä ikävä, että sitä ei voi mitata millään ja montaa MSää sairastavaa voidaan pitää fatiikin takia laiskana, vaikkei siitä missään nimessä olekaan. Voimia vaan kaikille MS:ää sairastavien puolisoille, minä tiedän, että sekään osa ei ole helppo lapsiperheissä ainakaan. Vaan toisaalta eipä kukaan ole luvannut että elämä olisi helppo ja sen takia jos hanskat lyö tiskiin, niin aika vähän on elämästä ymmärtänyt.



Vaikka niin ikävää onkin, että minulle rakas ihminen sairastui ja se osaltaan varmaan vaikutti koko perheemme kohtaloon, niin osaltaan olen kyllä kiitollinen kaikista niistä vuosista, jotka sain elää MS:n kanssa samassa taloudessa. Se on muuttanut minua ihmisenä paljon. Arvomaailma on aika toinen, esimerkiksi kenkä ei kyllä hierrä, jos se nyt on koskaan hiertänytkään.



Jänniä ajatuksia sitä on ehtinyt nöyräksi vetävän sairauden äärellä miettimään. Aika moni sanoo, että terveys on hirmuisen tärkeää, aika moni pohtii rahaa. Minä olen ymmärtänyt jo varsin nuorena, että raha ei onnelliseksi tee, mutta kiitos MSn ymmärrän että ei tee terveyskään. Ollakseen onnellinen ei tarvitse rahaa eikä välttämättä terveyttäkään, rakkautta kylläkin.

Noin epäilinkin. Juuri väsymuksen takia en ole päässyt takaisin työelämään. Ajattelen, että jospa se hammasta purren onnistuisi, mutta katsotaan...



Itse ajattelen, ettei toista voi pakottaa olemaan parisuhteessa. Meillä on kuitenkin hyvä tilanne siinä, että sairaus ei estä montakaan asiaa, vielä (muuta kuin työnteon. Se on kauhea asia tarpeeksi. En ole ehtinyt olla montakaan vuotta töissä valmistumisen jälkeen). En missään tapauksessa ja koskaan halua, että miehestä tulisi hoitajani. Silloin haluaisin varmasti erota itse. Mutta toivotaan että lapset ovat jo silloin isoja jos/kun tuollaiset asiat tulevat ajankohtaisiksi. -23-

Kyllä voi, esim pelastaakseen edes omansa ja lasten elämän.

Voi olla että jää vähäoireiseksi eikä juuri vaikuta arkeenne.

Ja tietysti haluat erota ajoissa että oma elämäsi ei mene pilalle kun joudut hoitamaan ja sitoutumaan sairaaseen pariisi.

En usko, että voisin tietää reaktiotani ennen kuin olen siinä tilanteessa.



Tällä hetkellä järkeni sanoo, että en jäisi. Mutta... kukapa tietää?

olet enää uutta puolisoa ansainnut.

En voisi erota, jos toinen ei tekisi, jotain joka rikkoisi pahasti avioliittolupauksia. Olen kyllä eronnut ihan vastaavassa tilanteessa.

Oma mieheni on hyvin sairas. Minulle hän on kuitenkin minun ainoa mieheni. Hän ansaitsee ihmisen arvoisen elämän ja siihen liittyy myös perhe ja lapset. En halua erottaa häntä meistä nyt, kun hänen oma fyysinen kuntonsa on heikko.



Älä ainakaan sen sairauden takia eroa. Sinä olet mennyt hänen kanssaan naimisiin ja olet luvannut rakastaa " myötä - ja vastoinkäymisissä" . Ole lupauksesi arvoinen.

Sairauden ei pitäisi olla ainoa syy jäädä suhteeseen, muttei myöskään syy erota.

Sen verran vielä lisään, että mitä tunnen MS-ihmisiä (ja paljon tunnenkin), niin aika monet ovat eronneet. Ei voi sanoa, että terveet olisivat jättäneet sairaat puolisonsa vaan ennemminkin päinvastoin. Monella MS:ää sairastavalla on ollut kova halu elää " tässä ja nyt" ja valitettavasti siinä on voinut mennä monet vanhat periaatteet ja arvot romukoppaan. Siinä sitten MS:ää sairastavan läheisillä on tavallaan ollut omassa elämässään kuin teatterirooli - on vain katsellut, että mihin sitä oma elämä menee, kun toinen käy vakavan sairastumisensa johdosta myös henkistä muutosta, johon toinen ei enää mahdukaan mukaan.

Minusta täytyy kestää myös ne vastoinkäymiset yhdessä. Ei tuon vuoksi voi erota.

Kyllä minusta olisi julmaa jättää hänet tuollaisessa tilanteessa. Ajattelevatkohan muuten miehet vastaavassa tilanteessa itsekkäämmin. Naiset ovat hoivatyyppejä.

En nyt ole ihan varma, että kysyttiinkö tätä asiaa minulta, mutta vastaan nyt kuitenkin. En oikeastaan tiedä, että miten puoliso suhtautui eroon. Hänen sanansa puhuivat sen puolesta, että olisi halunnut jäädä vanhaan ja lähteä muualle, samoin tekonsa puhuivat sen puolesta, että olisi halunnut jäädä vanhaan ja toisaalta lähteä muualle. Lopulta vaan ne teot puhuivat sellaista kieltä, että oli pakko jatkaa erillään matkaa, ihan lapsenkin takia. Välillä mietin, että mikä vaikutus sairaudella oli eroon, ehkä aivoista on hävinnyt tiettyjä palasia pois, jonka jälkeen esimerkiksi oikean ja vasemman aivopuoliskon kommunikointi toistensa kanssa ei ole enää ollut täysin normaalia tai ehkä etulohkosta oli pudonnut joku omatunto-osuus pois. Sen verran epänormaalilta monet jutut vaan normaalista ihmisestä vaikuttivat.

En lähde nyt ihan yksityiskohtaisesti analysoimaan, että mikä muuttui, mutta jos olisikin ollut vain fyysisiä oireita, niin väittäisin, että mitään ongelmaa ei olisi koskaan tullutkaan. Siinä vaiheessa, kun ihmiseltä otetaan omatunto pois, niin parisuhteen peruspilareista rehellisyys ja luottamus putoaa pois ja ainakin minä heräsin siihen todellisuuteen, että tajusin, että jos olisin sellaisen ihmisen kanssa yhtään pidempään aikaani viettänyt, niin en olisi voinut enää itseäni peilistä katsoa - minulle kun avoimuus ja rehellisyys ovat elämän tärkeimpiä asioita parisuhteessa. On asioita, joihin elämässä voi sopeutua ja asioita, joihin ei. Minä koen, että minut oli ulkoistettu omasta elämästäni ja pahemman kerran. En yhtään tiennyt, että missä mennään.



Niin ja ei sitä elämää helpottaneet sairauteen käytetty lääkityskään, joka sekin muutti valitettavasti ihmistä, eikä valitettavasti mihinkään " päivänsäteen" suuntaan, mutta se kaikki olisi ollut aivan siedettävissä, vaikka pienen lapsen olikin vaikea ymmärtää, miksi asiat olivat eri päivinä eri tavalla.



Usein sairauksissa ajatellaan vain niitä fyysisiä muutoksia, mutta osa sairauksista voi tehdä henkisiäkin muutoksia, joko ihan fysiologiselta pohjalta tai sitten siitä syystä, ettei potilas hyväksy sairauttaan. Yhdistelmä tietysti pahin.

Taudin kulkuja on monenlaisia ja uskon, että jollekin sairastuminen on kova paikka. Jos kääntyy itseensä ja alkaa vihata kaikkea, sellaisen kanssa on vaikea jatkaa yhteiseloa. Itse MS aiheuttaa kai harvoin (näin jostain luin) muutoksia persoonallisuuteen, kogniivisiin toiminoihin.

Mutta kysymykseesi. Auttaisiko käydä vaikka psykologin kanssa juttelemassa? Oli sitten ratkaisu ero tai yhdessä jatkaminen mutta ei siitä vahinkoa ainakaan olisi.

Itse ymmärtäisin täysin jos mies haluaisi erota minusta (tauti ei vielä näy paljon ulospäin). Mutta hän haluaa jatkaa ja lastenkin vuoksi on yhdessä pysyttävä. Yksinhuoltajaa minusta tuskin tällä diagnoosilla voisi koskaan tulla kun tulevasta ei tiedä voiko heistä huolehtia jos tauti etenee. Täytyy kuitenkin muistaa, että kaikki eivät vammaudu, heillä on huononemisvaiheita ehkä yksi koko elämänsä aikana. Tai muutama vuosien välein.

minä toivon sydämestäni, että jäät huomenna auton alle ja halvaannut niskasta alaspäin.



se olisi sinulle oikein.



miettisitpä siinä. istuskellessasi.



saatana. sinä olet vastenmielinen tyyppi.



tee läheisillesi palvelus ja tapa itsesi.

Miten ihmeessä ap on vastenmielinen. Onko tähän ketjuun tullut häirikkö.

23 kysyy...